Viinamaassa syödään poikalapsia

Mo Yan, oikealta nimeltään Gyan Moye palkittiin kirjallisuuden nobelilla 2012. Tutustuin Yaniin vasta tänä vuonna, joten juttuni on auttamatta myöhässä. Tai sitten ei, sukupolvet katoavat, hyvät kirjat elävät ikuisesti.

Photo by ChinaFotoPress/Getty Images

Mo Yan syntyi vuonna 1955 Kiinassa, Shandongin maakunnassa, jossa Keltainen joki laskee Bohainmereen. Kulttuurivallankumouksen aikana koulu oli keskeytettävä ja lähdettävä paimenpojaksi. Hengenpitimiksi piti syödä kasveja ja puun kaarnaa. Myöhemmin Yan työskenteli tehtaissa ja valmistui Beijingin yliopistosta 1991.

Yanilta on suomennettu kolme teosta: Seitsemän elämääni, 2013. Viinamaa, 2014 ja Punainen durra, 2016. Kaikista käännöksistä vastaa Riina Vuokko. Viinamaa on liki viisisataasivuinen jötkäle, jonka luin juuri loppuun. Kirjailijan bibliografiasta löytyy yli kaksikymmentä teosta: romaaneja, esseitä ja novelleja.

Nobelistin otetta on verrattu Franz Kafkaan ja Joseph Helleriin. En allekirjoita hätäistä rinnastusta lainkaan. Yan itse pitää esikuvanaan Gabriel García Márquezia. Esikuva ei merkitse saman tyylin tavoittelua. No, kyllä Yan solahtaa maagisen realismin muottiin, mutta tarkennetaan tätäkin luonnehdintaa.

Márquezin tekstissä kulkee lämpimän humaani pohjavirta. Yanin tyylikeino on parodia ja sysimusta huumori. Hyperbola on kirjallisuudessa käytetty voimakkaan liioitteleva kielikuva. Viinamaassa kirjailija vie tarinan ennennäkemättömälle tasolle, koko teos on yhtä liioittelun liioittelua ja kerronnan käänteiden (ilo)tulitusta.

Kirjan yhä absurdimmaksi käyvää, houreista juonirihmastoa pitää kasassa valtion syyttäjäviraston erikoistutkija Ding Gou’er, joka lähtee Viinamaahan ottamaan selvää huhusta, jonka mukaan poikalapsia myydään Keittotaidon akatemian Erikoisherkkujen keskukselle, jotta niistä voidaan valmistaa soijassa marinoituja eliitin juhla-aterioita.

Sisäkkäistarinoissa viina virtaa ja korkein hyve on kestää megalomaanista juopottelua. Useassa arviossa on nostettu esiin rankka lukukokemus ja kyselty kirjailijan moraalin perään. Tällaisessa kritiikissä luetun ymmärrys on jäänyt täysin pintatasolle ja ilman suhdetta kirjallisuuden jatkumoon ja perinteeseen.

Mo Yanin kerronta ponnistaa huhujen, legendojen, velhojen, magian ja ylimaallisen maailmasta. Samaan tapaan kuin läntisen perinteen sadut. Nostan esimerkiksi Grimmin veljekset, joiden tarinat käsittelivät alkuaan seksiä, insestiä ja raakaa väkivaltaa. Veljekset editoivat tarinansa aikuisille suunnatusta kerrontaperinteestä. Satuja on loivenneltu, mutta vähemmälle huomiolle jääneissä on todella kovaa kamaa: ”Mylläri: Lapseni, jollen hakkaa molempia käsiäsi poikki, niin paha vie minut mukanaan, ja tuskissani lupasin jo totella häntä. Autathan minua hädässäni ja anna anteeksi se paha, jota sinulle teen.”

Kun Kiinasta on kyse, kirjailijalta on odotettu myös poliittisia kannanottoja, joita Yan on karttanut. Se ei ole kaikkia miellyttänyt. Olisi pitänyt kirjoittaa enemmän ”järjestelmää” vastaan. Kun Viinamaasta lukee myös rivien välit, kritiikkiä poliittista valtaa käyttäviä vastaan on riittämiin – metatasolla koko kirja on sellainen.

Viinamaa ansaitsi paikkansa lukulistallani täysin omalakisen kerrontansa vuoksi. Kaunis ja kauhistuttava, karmaiseva ja koominen yhdistyvät ainutlaatuisella tavalla. Tässä tapauksessa puhtaasti kirjalliset ja kerronnalliset ansiot painavat kuitenkin lukukokemusta enemmän. Top 100-listalleni, mutta ei aivan kärjen tuntumaan.

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Kolme tapaa lähestyä tekstiä: ”Kuinka kirjaa luetaan?”

2. ”Ajattele Alienia, kuvittele Kummisetä ja Hannibal Lecter”

…………………………………………….

Maailma, älä kysy

Kirjassaan Hyvä, paha ja pyhä (Otava 2002) Martti Lindquist kirjoittaa: ”Paha on realiteetti ja varteenotettava vastustaja. Hankalaksi vastustajaksi pahan tekee erityisesti se, että se asuu meissä itsessämme, meidän uskomuksissamme, rakenteissamme ja tarinoissamme.”

William Kentridge: World Walking, 2007
William Kentridge: World Walking, 2007

Kuten William Kentridgen kuvassa, maailma on liikkeessä, hyvä ja paha hakee taas tasapainoa. Punnitsin eilisten uutisten jälkeen miltä kantilta päivittää blogi. Selasin myös Lindquistin kirjaa, mutta päädyin siihen, että kipeäkin runo voi tuoda lohtua ja voimaa oudolla tavalla. Kliseistä ja totta samalla kertaa.

William Kentridge: Bird Catcher, 2006
William Kentridge: Bird Catcher, 2006

Valitsin tekstin, jonka tekijällä on kanttia monin tavoin. Saksan juutalainen Nelly Sachs syntyi Berliinissä 1891. Hän pääsi pakenemaan kansallissosialismin terroria ja kuolemaa Ruotsiin 1940. Oman tuotantonsa ohella hän ryhtyi kääntämään uutta ruotsalaista runoa saksaksi. Nobelin Sachs sai vuonna 1966. Kirjailija kuoli Tukholmassa 1970.

William Kentridge: piirros filmiin Other faces, 2011
William Kentridge: piirros filmiin Other faces, 2011

Sachsin teksti on vapaasti assosioivaa modernia runoa, aiheet elämän kääntöpuolelta. Säkeisiin sisältyy kuitenkin melkein aina sovitus ja toivo. Niin tässäkin, päivänkohtaista ja pidempää näkemystä tavoittavassa tekstissä Maailma, älä kysy. (Suom. Aila Meriluoto)

Maailma, älä kysy kuolemasta temmatuilta

minne he menevät,

hautaansa kohti he menevät aina.

Vieraan kaupungin kiveystä

ei ollut laskettu pakolaisaskelten musiikkia varten –

Talojen ikkunat, jotka heijastavat maan aikaa

ja sen kuvakirjataivaiden vaeltavia lahjapöytiä –

ei niitä hiottu silmiä varten

jotka joivat kauhun lähteiltä.

Maailma, heidän hymynsä poimun on polttanut heihin väkevä rauta;

niin kernaasti he luoksesi tulisivat

kauneutesi tähden,

vaan ken on koditon, häneltä kuihtuvat kaikki tiet

kuin leikkokukat –

Mutta meille on vieraassa maassa suotu

yksi ystävätär: ilta-aurinko.

Kidutetulla valollaan siunaten

se on kutsunut luokseen meidät ja murheen

joka rinnallamme kulkee: yön psalmin.

…………………………………………

Blogin ekstralinkki viiden vuoden takaa: ”Monikulttuurisuudesta islamofobiaan – ja toisinpäin”

…………………………………………

Neljä vuotta sitten Malagan taidemuseossa: William Kentridge ja ”Todella järkyttävän upeeta!!!”

………………………………………..

”Me emme antaudu. Mutta tahdomme rauhaa.”

Tässä alkuviikon pikapäivitys. SOS-mediassa profiilikuvani on Pecos Bill, ”Teksasin tarumainen sankari”. En voisi kuvitella hänen haeskelevan kasvoilleen trikolorin sävyjä. Muiden tekemänä arvostan heidän myötätunnon osoitustaan. Onhan tavoitteemme yhteinen, jo Ranskan vallankumouksessa (1789) kirjattu: ”Vapaus, veljeys ja tasa-arvo”.

Kuoleman ja kaaoksen hetkellä voi olla naiivia väittää kulttuurin voimistavaan vaikutukseen. Näin kuitenkin ajattelin terrorismia ja kasvanutta turvattomuutta funtsiessani. Nappasin yöpöydältä nobelistiin kirjan ja käänsin ensimäisen, satunnaisen sivun Tomas Tranströmerin kootuista. Tekstin symboliikka haaroo moneen suuntaan ja kiteytyy otsikon lauseeseen:

Soitan Haydinia mustan päivän päätteeksi

ja tunnen käsissäni selkeän lämmön.

Koskettimet tahtovat. Lempeät vasarat lyövät.

Sointi on vihreä, eloisa ja hiljainen.

Sointi sanoo, että vapaus on,

että joku ei maksa keisarille veroa.

Työnnän käteni haydntaskuihini

ja matkin ihmistä, joka katselee maailmaa levollisesti.

Vedän haydnlipun salkoon – se tarkoittaa:

”Me emme antaudu. Mutta tahdomme rauhaa.”

Musiikki on lasitalo rinteellä,

jolla kivet lentävät, kivet vierivät.

Ja kivet vierivät suoraan läpi,

mutta jokainen ruutu säilyy ehjänä.

…………………………………..

Ekstralinkissä lisää Tranströmeristä.

………………………………….

Asia koskee sinua, kun naapurisi seinä palaa

Asiani ovat kohtuuttoman hyvin. On varaa asuntoon ja työhuoneeseen, rahaa ruokaan ja juomaan. Lääkärit ovat ehtineet pelastaa henkeni jo pariin kertaan. Juuri siksi, liian tasaiseen eloon tottuneena äimistelen nyt maailman menoa.

Kuva Kouvolan Sanomat / Jari Sourander

Mihinkään ei voi enää luottaa. Kun taloustieteen nobelisti, Joseph Stiglitz esittää näkemyksiään taloudestamme, suomalaisekonomistit käyvät kilvan kiistelemään analyysin epäluotettavuudesta. Kaikki keskenään erimielisinä, totta kai. Luojan kiitos, media enää käytä termiä ”huippuasiantuntija”. Sellaisia ei ole.

Eilinen (22.9.) Aamulehden pääkirjoitus kehottaa kuuntelemaan pakolaiskysymyksessä entistä YK-pääsihteeriä, Kofi Annania. Tuskin kannattaa, koska jokainen suomalainen tietää tehokkaat keinot kriisin ratkaisuun ja osaa arvioida maahan pyrkivien avuntarpeen ja kotimaasta lähdön syyt. Olen lainannut täällä aiemminkin Ernst Billgreniä, ruotsalaista taitelijaa ja Kuninkaallisen taideakatemian jäsentä:

”Jos ihminen on varma jostakin, kysymys on miltei aina siitä että hän ei ole hahmottanut asian kaikkia ulottuvuuksia. Todellisuus on täynnä paradokseja, mikä käy ylivoimaiseksi meidän aivoillemme. Aivoille pitää olla joko tai. Asia on joko lyhyt tai pitkä. Jos meitä vastaan tulee jotakin sekä lyhyttä että pitkää me hämmennymme ja olemme taipuvaisia kallistumaan vain toiseen vaihtoehtoon. Ongelma on siinä että selvyyttä ei tule koskaan.”

Mutta paradoksaalisesti, vain yksi on varmaa: oikeassa olemisen tarve lyö jarrut kaikelle ajattelulle. Kun pysähtyy ensimmäiseen varmana pitämäänsä mielipiteeseen, mikään ei enää edisty. Luova ongelmanratkaisu ei hae olemassa olevia mahdollisuuksia tai oikeana pitämiään vastauksia. Pahan yhtälön ratkaisu vaatii kehittämään kokonaan uudet kysymykset.

Aluksi kysyn itseltäni, miksi suhtaudun yhtä suurella vakavuudella tai tunteella mielipiteisiin, joiden takana on harkinta ja todellinen tieto, kuin niihin, jotka perustuvat tietämättömyyteen, ennakkoluuloihin ja pelkoon. Tärkeää ei ole se miten moni kenenkin mielipiteitä vastustaa tai puolustaa, vaan se, miten päteviä heidän perustelunsa ovat.

Koko päivitykseni perustuu ahdistukseen, kun mietin onko maailma kaatumassa päälle vai tuleeko se tänään vain poikkeuksellisen lähelle. Pitkä perspektiivi antaa kyseenalaista lohtua. Katastrofista toiseen on kulkenut ihmisten tie. Jo ennen ajanlaskuamme sanottiin: ”Asia koskee sinua, kun naapurisi seinä palaa.”

Lueskelin viisastuakseni Fernando Pessoan Levottomuuden kirjaa. Ehkä on vain tyydyttävä unelmien mittayksikköön, tehtävä konkreettisesti se, mihin rahkeet riittävät. Olkoon se miten pientä tahansa. Lohdukseni poimin viimeisen, viiston huumorin silaaman sitaatin Pessoalta: ”Me emme toteuta itsestämme mitään. Elämä paiskaa meidät kuin kiven ja me huudamme ilmassa: Tässä mennään muuttamaan maailmaa.”

………………………………

Ekstralinkissä lisää Fernando Pessoasta ja Ajan illuusiosta.

………………………………

Kymmenen gramman atomipommi

Tein jo tuoreen jutun, mutta sitä ennen on pakko nostaa tähän muutaman vuoden takainen päivitys. Ydinlataus Hiroshiman yllä laukaistiin 6.8.1945. Pohjaksi hippu kovaa faktaa. Tarkalleen ottaen 10 grammaa. Määrän merkitys selviää lopussa – ja se on ällistyttävä.

Kuva: topyaps.com
Kuva: topyaps.com

Ensin pari seikkaa, joiden ymmärtäminen tuottaa itselleni vaikeuksia. Energiaa ei voida kuluttaa. ”Energiankulutuksella” tarkoitetaan, että arvokkaammassa muodossa oleva energia (esim. öljyn kemiallinen energia) muutetaan vähemmän arvokkaaksi, vaikkapa kuumaksi ilmaksi.

Asia yksinkertaistettuna: suljetussa energiajärjestelmässä energian määrä on vakio. Eli kun ajat auton kiviseinään, liike-energia muuttuu melu- ja lämpöenergiaksi ja mm. lentävien kappaleiden energiaksi.

Asia mutkistuu, kun lisätään mukaan massa. Albert Einstein kuvasi massan vain erääksi energian muodoksi. Ei voimaa ilman ainetta. Ja kääntäen, ei ainetta ilman voimaa. E=mc² – massa on energiaa. Energiaa ei siis voi muuttaa ainoastaan muiksi energiamuodoiksi, vaan myös massaksi, ja päinvastoin.

Kuva: pacificwarphotos.com
Kuva: pacificwarphotos.com

Suhteellisuusteorian mukaan suureen nopeuteen kiihdytettäessä kappaleen massa kasvaa. Valonnopeudella se olisi ääretön. Jos hyttysen vauhti olisi 99,9999999999999 prosenttia valonnopeudesta, se painaisi yli seitsemän tuhatta kiloa.

Einsteinin kaavan mukaan voidaan laskea energian arvo. Massa kerrotaan valonnopeuden neliöllä (c²). Luvusta tulee suunnattoman suuri, ja se tarkoittaa, että aineessa on sidottuna käsittämättömiä määriä energiaa. Kymmenen grammaa riitti tuhoamaan Hiroshiman elokuun 6. päivän aamuna 1945.

Kun energia muutetaan massaksi, saadaan hiukkas- ja antihiukkaspareja, joiden massa vastaa niiden tuottamiseen tarvittavaa energiaa. Raskaiden hiukkasten hajotessa moneksi kevyeksi, energiaa jää yli ja syntyneet hiukkaset saavat sen mukaansa liike-energiana. Näin tapahtuu atomiytimen radioaktiivisessa hajoamisessa.

Tässä vaiheessa lienee käynyt selväksi, että olen lukenut jotain fiktion vastapainoksi. Kyse on kirjasta Luonto, tiede ja elämä. (Ajatus kirjat 2007) Toimittaneet Detlev Ganten, Thomas Deichman ja Thilo Spahl. Kaikki herrat alansa huippuja.

Tiedemiesten moraalipohdintoihin en ota kantaa, maailma hakee aina uomansa tavalla tai toisella. Ehkä kaikissa luomisprosesseissa – tuloksista tai seurauksista riippumatta – on jotain samankaltaista. Näin sanoo fysiikan nobelisti (1921), jota taloudenhoitaja kutsui pienenä Kajahtaneeksi ja muut sisarukset Veli Pitkäpiimäksi.

”Sanoilla tai kielellä sellaisena kuin ne kirjoitetaan tai puhutaan ei näytä olevan mitään osuutta ajattelumekanismissani. Sanat ja muut merkit on etsittävä vaivalloisesti vasta toisessa vaiheessa kun mainittu assosioiva peli on riittävästi vakiinnutettu.”

…………………………

Blogin tulevassa jutussa ällistyttävä yhtälö: Sinäkin voit rikastua runoudella.

…………………………

Ymmärryksen avaimet

Vielä yksi mahtipontinen päivitys ja kirjallisuuden ylistys. Sitten siirrytään arkisiin aiheisiin ja muihin maisemiin. Loppuviikosta minusta ja vaimosta tulee viemäriremonttipakolaisia. Pari päivää Hesassa, siitä Malagaan ja Fuengirolaan liki kuukaudeksi.

Lainasin viikon takaiseen juttuuni kappaleen palkintopuheesta, jonka Mario Vargas Llosa piti Nobel-juhlassa 2010. Menköön vielä muutama rivi lisää. Tekstin aihe on yhtä ikuinen kuin maailman parantumaton tauti. Mutta yrittänyttä ei laiteta – mikä merkitsee, että aina kannattaa yrittää, mahdotontakin.

”Ilman kirjallisuutta emme tiedostaisi, miten tärkeä vapaus on, emmekä tajuaisi niin hyvin, millaiseksi helvetiksi elämä muuttuu kun joku tyranni, ideologia tai uskonto tallaa sen jalkoihinsa.

Kauneudesta ja onnesta unelmoinnin lisäksi kirjallisuus varoittaa meitä kaikkinaisesta sorrosta. Kaikki ihmisten elämää kehdosta hautaan vahtivat hallinnot pelkäävät kirjallisuutta niin, että keksivät menetelmiä, joilla sensuroivat ja vartioivat riippumattomia kirjailijoita.

Hyvä kirjallisuus toimii siltana erilaisten ihmisten välillä niin että me voimme nauttia, kärsiä tai yllättyä. Se yhdistää meidät kielistä, uskomuksista, tavoista tai ennakkoluuloista riippumatta.

Kun suuri valas hautaa kapteeni Ahabin mereen, sydän sykähtää yhtä lailla Tokiossa, Limassa ja Timbuktussa. Kun Emma Bovary nielee arsenikin, Anna Karenina heittäytyy junan alle ja Julien Sorel nousee hirttolavalle, kun Etelässä tohtori Juan Dahlmann poistuu pampan kapakasta ja kuolee tappajan veitsen iskusta tai kun tajuamme, että Pedro Páramon Comalan kylän kaikki asukkaat ovat kuolleita, lukija vapisee yhtä lailla, palvoo hän sitten Bubbhaa, Kongfutsea, Kristusta, Allahia tai on agnostikko.

Kirjallisuus luo veljeyttä erilaisten ihmisten välille ja ylittää miesten, naisten, tietämättömyyden, ideologioitten, uskontojen, kielten ja tyhmyyden rajat.

………………………………………….

Valopilkku tuhannen vuoden takaa, eli päivän aihetta sivuava postaus syyskuulta 2010. (linkki)

 

 

Perjantairuno istuu ihmisten nenälle ja koiran kuonolle

Perjantairuno ponnistaa muutaman vuoden takaa. Tampereen kaupunginkirjasto tilasi kirjanmerkkisarjan. Hyvä ja kulturelli idea, minulle mukava työ. Sain runoilijoiden tekstit, joihin pengoin kaupungin taidekokoelmista sopivat kuvat.

Kirjanmerkit, Tampereen kaupunginkirjasto
Kirjanmerkit, Tampereen kaupunginkirjasto

Valitsen postaukseen tänään oman tekstini, koska siihen kiertyy kaikuja edellisestä jutusta. Elämä on haurasta materiaa. Jos keho ei toimi kuten pitää, mieli seuraa helposti perässä. Ja toisin päin. Meille on kuitenkin annettu mahdollisuus katsoa itsellemme tapahtuvia asioita monesta mielikuvituksen kulmasta.

Runon kuvapariksi löysin Pälvi Hannin hienon akvatintavedoksen Salaharakka.

Pälvi Hanni: Salaharakka

Eihän ihminen voi uskoa

miten tuskan voi hylätä muotoa muuttamalla,

valita verkkosilmät ja kimaltavat siivet,

niin hauraan muodon, että elämä litistyy

yhteen kämmenen iskuun.

Minä istun ihmisten nenälle ja koiran kuonolle.

Flyygeli soi, sellon pehmeä sävel.

Pihassa tärkeilee harakka, hätistää

kauran jyviä nokkivat tiaiset tiehensä.

Ikkunan lasi kerää lämpöä, kaikki näkyy läpi.

On kirkasta.

………………………………………..

Teksti kokoelmasta Elämän tarkoitus (Like 2002)

Toinen runo tulee Joseph Brodskyltä. Totalitaristinen järjestelmä murtaa taitelijansa, nobelistikin tuomittiin aikanaan pakkotyöhön. Kolmen vuoden takainen juttu kertoo mitä mieltä maanpaon valinnut Brodsky oli elämästä. (linkki)

Esa Saarisen puukotus kirvoitti kaksi ajatusta

Tunnen filosofi Esa Saarista hyvin vähän. Filosofia (wsoy 1994) näyttää olevan edelleen kotihyllyssä. Ikiaikoja sitten soi radiossa hänen laulamansa ”Poikarakkaus”. Haastatteluissa hän kertoo vaimostaan Pipsa Pallasvesasta: ”Kuningatar Pipsa on elämäni keskushenkilö. Hän on Yksi ja Ainut. Hän on viisas ja oikeudenmukainen, salamannopea, hohdokas, suurenmoinen äiti ja rakastaja.” Harva mies puhuu vaimostaan näin.

Helsingin Sanomat 16.3.2014
Helsingin Sanomat 16.3.2014

Alkukuusta Saarinen oli menossa Dipoliin luennoimaan. Häiriintynyt opiskelija juoksi paikalle ja puukotti häntä tappoaikeissa. Saska Saarikoski teki sunnuntain Hesariin tapahtumasta ja toipumisesta liki viiden sivun jutun. (linkki) Hatunnosto Esa Saariselle, hieno mies. Hän käyttää älykkyyttään ja ideapotentiaaliaan positiivisesti ja löytää kaikista käänteistä mahdollisuuden hyvään:

”Huippuammattilaiset hoitivat minua omalla briljanssillaan. Tuntuu, että koko tämä tapahtuma havahdutti minut uudella tavalla huomaamaan ihmisten kirkkauden ja hyvyyden.” filosofi sanoo. Lehtijutun lukeminen nosti minulle pintaan kaksi ajatusta.

1. Tasan kuusitoista vuotta sitten makasin teho-osaston piuhoissa. Morfiinihuuruista huolimatta tajusin, miten ihmisen elämästä kaikki voidaan viedä parissa sekunnissa. Tänään voin hyvin, mutta ei kulu päivääkään, etten tiedosta miten elämä jatkuu vain silmänräpäyksen päässä kuolemasta.

Selvittyäni vuodeosastolle koin valtavan positiivisen nosteen. Sillä tavoin on ihmisen mieli rakennettu. Kun takapotku myöhemmin tuli, putosin sitäkin syvemmälle. Kaivosta kiipeäminen otti aikansa ja opetti ainakin yhden asian. Ihmisellä on taipumus pitää vallitsevaa olotilaa ainoana mahdollisena. Mutta se muuttuu – kaikki muuttuu. Jos päivä on musta, tunnelin päässä jo valo kajastaa.

2. Toiseen mielikuvaan on kaivettava lyhyt katkelma kirjailija Mario Vargas Llosan Nobel-puheesta, jonka hän piti palkintotilaisuudessa joulukuussa 2010. Nobelisti kertoo miten lukemisen taikavoima on rikastuttanut hänen kasvuaan ja antanut yhden ja ainoan elämän sijaan monta. Tiukassa paikassa lukeminen auttoi myös minua. Viisisataa sivua proosaa vuorokaudessa viikkojen ajan alkoi nostaa elämää valon puolelle.

”Me olisimme paljon huonompia ja yhdenmukaisempia kuin olemme ilman lukemiamme hyviä kirjoja; olisimme vähemmän rauhattomia ja vähemmän alistuvia, eikä kaiken edistyksen alkutekijä, kriittinen henki edes olisi olemassa. Sekä kirjoittaminen että lukeminen on protestia elämän riittämättömyyttä vastaan. Ken etsii kaunokirjallisuudesta sitä mitä ei itsellä ole, sanoo ilman sanomisen tarvetta ja tietämättään, että tämä tällainen elämä ei riitä tyydyttämään meidän absoluuttisen nälkäämme, joka on kaiken inhimillisen perusta. Me keksimme tarinoita voidaksemme elää tavalla tai toisella monta elämää, kun meillä itse asiassa on vain yksi ainoa elämä.”

…………………………………………..

Vuoden takaisessa jutussa Nobel-runoilijan näkemys elämän ja kuoleman kysymyksistä (linkki)

Syntymän ihme – ja siitä eteenpäin

Kerroin tämän aiemmin FB-sivullani, mutta nyt muutama rivi lisää. Poikani Juuson ja hänen vaimonsa Leenan perheeseen syntyi tyttö 21.2. klo 9.08. Ensimmäisessä kuvassa iän voisi laskea sekunneissa. Seuraavassa minuuteissa. Kolmas kuva synnyttäneiden osastolta ja neljäs tämän päivän ensimmäiseltä kyläreissulta.

Tays: 21.2.2014 klo 9.08

On hämmästyttävää seurata miten lapsi muuttuu hetki hetkeltä ja hakee omaa ilmettään ja identiteettiään. Ensimmäinen nimi on päätetty: Selma. Muita punnitaan – olisiko tyttö nimensä oloinen. ”Nomen est omen”, nimi on enne, sanottiin jo antiikin aikoihin.

Tays: 21.2.2014, klo 9.22

Olisi mukava yhdistää nimi Selma Lagerlöfiin (1858 – 1940) joka sai kirjallisuuden Nobelin 1909. Hänet muistetaan parhaiten Nils Holgerssonista ja Peukaloisen retkistä villihanhien seurassa. Lagerlöf valittiin myös Ruotsin akatemiaan ensimmäisenä naisjäsenenä 1914.

Tays: 22.2.2014, klo 17.50

Vaativa tehtävä odottaa, ristiäispäivänä tytölle pitäisi olla valmiina vain ja ainoastaan hänelle omistettu runo. Mennään siihen saakka kuudella säkeellä, jotka nappasin kokoelmastani Elämän tarkoitus (Like 2002). Ehkä siinä on jotain meille kaikille.

Selma Siro 24.2.2014, klo 12.22

Tule sinä lapseksi vielä kun elät,

laita pahvinen kruunu päähäsi.

Puhu pienin sanoin ilman pelkoa,

vaihda ylhäinen alhaiseen.

Hiekkalinnat rakennetaan uudelleen

ja ihmeitä tapahtuu joka ainoa päivä.

……………………………………………

Nobelistin näyttö ja kolmen sanan lause

Päivän postaus on lyhyt, mutta sitäkin laadukkaampi. Esimerkki tulee nobelistin kynästä. Maailmanluokkaan yltäviä romaanin aloituksia on harvassa. Tolstoin virkettä, joka tässä yhteydessä useimmin mainitaan, en toista enkä kummoisena pidä.

Kansi: Anna Lehtonen

Gliffhanger on houkutin, jonka kirjailija heittää säännöllisin väliajoin lukijalle, jottei tämä voisi jättää tarinaa kesken. Monologiromaanissaan Maan sydämessä J.M.Coetzee tekee kirjan asetelman selväksi heti alkuriveillä. Ensimmäinen koukku heitetään jo kappaleen viimeisessä, kolmen sanan lauseessa:

”Tänään isäni toi kotiin uuden morsiamensa. He tulivat klip-klop tasangon halki rattailla, joita veti hevonen strutsinsulka otsalla heiluen, pölyisenä pitkän ajon jälkeen. Tai ehkä heitä veti kaksi aasia töyhtöineen, sekin on mahdollista. Isälläni oli musta hännystakkinsa ja silinterinsä, hänen morsiamellaan leveälierinen hellehattu ja valkoinen puku, tiukka uumalta ja kaulasta. Enempää yksityiskohtia en voi kertoa ellen ala koristella, sillä en ollut katsomassa. Olin huoneessani ikkunaluukkujen takana, myöhäisen iltapäivän kuultavanvihreässä puolipimeässä, lukien kirjaa tai todennäköisemmin selälläni kostea pyyhe silmien päällä tappelemassa migreeniä vastaan. Minä olen se joka pysyttelee huoneessaan lukemassa tai kirjoittamassa tai tappelemassa migreenejä vastaan. Siirtokunnat ovat täynnä sellaisia tyttöjä, mutta luulen ettei ketään kaltaistani ääritapausta. Isäni on se joka astelee lattialankuilla edestakaisin, edestakaisin verkkaisissa mustissa saappaissaan. Ja sitten, kolmantena, on uusi vaimo joka makaa pitkään vuoteessa. Siinä ovat vastustajat.”

……………….

J.M.Coetzee (s.1940) Lukuisia palkintoja sekä kirjallisuuden Nobel 2003. Julkaissut neljätoista romaania ja esseitä. Maan sydämessä ilmestyi Seppo Loposen suomennoksena 1986. Coetzeen teksti tunkeutuu ihmisenä olemisen psyykeen ja ytimeen. Nadine Gordimerin sanoin: ”Sieltä hän löytää enemmän kuin useimmat ihmiset koskaan saavat itsestään tietää.”

Toinen esimerkki Coetzeen julmankauniista tekstistä löytyy kolmen vuoden takaisesta postauksestani täältä.

Kirjan kansi: Anna Lehtonen