Tarvitsetteko kompassiksi sydämeni?

Espanjassa vietetään parhaillaan Semana Santaa, pyhää viikkoa. Maan 44 miljoonasta asukkaasta yli 90 prosenttia on katolisia. Samaa kristittyjen porukkaa meidän kanssa, vaikka muutama M. Lutherin esiin nostama pikkuseikka on hiertänyt kirkkojen välejä viisisataa vuotta.

No, usko on suhteellista, maallistuneessa Espanjassa alkaa olla pulaa papeista ja pyhäkoulun opettajista. Tasa-arvo on meitä paremmissa kantimissa, samaa sukupuolta olevien avioliitto on ollut laillista vuodesta 2005. Katolista kirkkoa asia närästää yhä.

Santa Semana on kuitenkin iso, kaikkia yhdistävä juttu. Meidän joulu. Täällä Jeesuksen syntymä on vähäisempi tapahtuma kuin kuolema ja ylösnousemus. Kristuksia ja nimikkopyhimyksiä kanniskellaan joka kaupungissa ja kylässä koko viikon, musiikki pelaa ja rummut kumajaa.

Kuvat napsin keskiviikkoiltana. Perjantairunoksi ehdin luvata Erzébet Tóthin tekstin Kotiinpaluu. Riveillä on ajankohtaisia yhtymäkohtia, säkeissä mainitaan pääsiäinen ja tuleva toukokuu. Keskeislyyrinen runo on otteeltaan ”perinteistä modernismia”, mutta jokaisella lukukerralla uutta avaava ja tyhjentymätön. Unkarilainen Tóth on alkanut kiinnostaa minua runoilijana yhä enemmän. Palaan aiheeseen aikanaan.

Teksti on julkaistu antologiassa Valolieriön alla. Olen maininnut täällä Hannu Launosen ja Béla Jávorzkin toimittamasta kokoelmasta aiemminkin. Suomennos kelpaa minulle, alkukieltä taitamattomalle, mutta olisi mielenkiinoista keskustella kääntäjien kanssa muutamista sanavalinnoista. Runo on hieno ja reissussa kopiona mukana. Mitään turhaa ei kanneta, vain se mitä reppuun mahtuu.

Uudet rakkaudet eivät enää ulotu veräjään saakka,

mutta minä istun tässä huoneessa

itse takomani ristin alla, ihanassa anarkiassa,

kuvitellut kasvoni hallitsevat vielä täällä,

rauhoittavat, sijaavat vuoteen, panevat minut levolle, anelevat:

lepää pois kultasunnuntain riekaleet,

ne ammuskelevat minua linnuillaan,

lennättävät minut keinussa pääsiäispensaiden ylle,

ne lupaavat sateita, niin että minä eläisin,

ne lupaavat minulle Äitini kynnyksen, niin että voisin

katsella puita kukoistuksesta riisuutumiseen,

saattaakseni marmoripöydät häpeään

minä palautan ruusun terälehdillä täytetyt ohukaiset

ja syön lounasta polviltani niin kuin leikkuumiehet,

ja jos tähdet ikävystyvät

selkärangattomassa autiomaan hiljaisuudessa

niin kuin lihavan kenraalin kunniamerkit

ja valkoisten keppien kärsivällisyys, varovaisuus kysyy:

miksi pitäisi nähdä?

minä kokoan murskatut timantit,

ja vaikka käteni ovat heikentyneet paperiröntgenissä,

minä piirrän mustilla luilla itseni

vaihdettavissa olevien elämäkertojen sijaan,

tiedän, että täytyy kasvaa salaa, sillä talvi ja kesä ovat kavalia,

sillä murhaaja kylpee ensin hiuksissamme,

petkuttaa meiltä ensin toukokuun tuoksut,

mutta minulla ei ole toista peitettä, vain silmäripsieni suoja,

hillitsen siis töminää

ja kuolleen runoilijan tapaan kysyn teiltä kaikessa rauhassa:

tarvitsetteko kompassiksi sydämeni?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

VASTAA LASKUTOIMITUKSEEN KOMMENTOIDAKSESI!