Kirsi Kunnas 100v -juhlavuosi. Näin runoilija kiteyttää kulttuurin.

Blogi kertaa kymmenen vuoden takaisen päivityksen. Tieto on vaarallista. Varsinkin varma tieto. Se tappaa kaiken kyseenalaistamisen. Ymmärryksen kanssa on vähän niin ja näin, sitä saattaa omahyväisesti kuvitella ymmärtävänsä, mutta mitä vielä.

Matkalla kaasukammioon. (Julkaisuvapaa / Wikipedia)

Kulttuuri parantaa elämänlaatua ja pidentää ikää. Siitä on selvät sävelet ja tutkimukset. Tämä selvä, uskon ja ymmärrän.

Ote hallituksen painopisteraportista kymmenen vuoden takaa. Koulutus-, tiede- ja kulttuuripolitiikka, sivu 35: ”Hallitus lähtee siitä, että kulttuurilla on keskeinen asema yhteiskuntaa rakennettaessa. Taide ja kulttuuri ovat ihmisenä olemisen välttämättömiä perusasioita, joiden uutta luova vaikutus säteilee elämän kaikille alueille.” Nykyhallituksen raporttiin en ole tutustunut, mutta epäilen kulttuurin keskeistä asemaa yhteiskunnan rakenteissa.

Toimitin ikuisuus sitten Jouni Inkalan kanssa MotMot -runouden vuosikirjan 2001. Tilasin siihen esseen Kirsi Kunnakselta. Se tuli aikanaan koneella naputeltuna vähättelevän saatekirjeen kera.

”Jos sinusta tuntuu, ettei tällainen teksti sovi kirjaan niin anna olla, jätä pois.” Sattuneesta syystä luin taas uudelleen Kirsin esseen Feeniks-lintu ja Ajan hyrrä. Ymmärrys avautui laakista. Vaikeat sanat: kulttuuri, elämänlaatu, taide, ihmisenä oleminen, luova vaikutus… abstraktit ilmaisut saivat äkkiä tarkan ja yksilöllisen merkityksen.

Kirsi Kunnas 2012. Kuva Anneli Salo (Julkaisuvapaa / Wikipedia)

Kirsi kirjoittaa nuoruuden parantola-ajastaan, josta muistaa kiihkeän halun odottaa yötä, omaa yksityisyyttään ja unia, jotka toivat vastapainon päivän sisällyksettömyydelle ja tapahtumattomuudelle. Ja siellä ne ovat, lainauksen kaksi viimeistä virkettä, jotka avaavat ymmärrystäni ja antavat syvemmän merkityksen sanalle Kulttuuri.

”Nämä unet ja kuvitelmat minä muistan. Siksi kai lukiessani vankiloista tai keskitysleireiltä tai pakolaisleireiltä hengissä selviytyneiden muistelmia samastun aina heidän tarpeeseensa kuvitella, saada elää vaikka vain minimaalisen pieni hetki toisessa todellisuudessa, jossa erämaa kukkii, jossa ovat heidän muistiinsa tallentuneet mielikuvat.

Antaessaan vaihtoehdon ne kasvavat korkoa, niistä on tullut heille muistin pankkiin sijoitettu aarre, joka pitää heidät järjissään. Kulttuurin eräs tärkeä tehtävä onkin tuottaa sitä aineistoa, elämyksiä, jotka tekevät muistin arvokkaaksi. Ilman sitä me menehdymme.”

………………………………………………..

Blogin ekstralinkit

1. Runoilija, tyhjäntoimittaja ja yhteiskunnan loinen

2. Kuolemaantuomitun selviytymistarina

………………………………………………

Ihmisen yhdeksän henkeä – Auschwitzin rakastavaiset

Hesari ehti hipsun ennen ja teki 6.2. kulttuurisivujen pääjutun Heather Morrisin romaanista Auschwitzin tatuoija. Kirja on tuore hitti, joka on julkaistu jo yli 30 maassa. Suomen kustantaja on Aula & Co, romaanin suomentaja Pekka Tuomisto.

Hesarin jutussa teosta kutsuttiin dokumenttiromaaniksi. No, kategoriat sikseen, mutta henkilökohtaisen tarinan avaaminen romaaniksi 50 vuoden jälkeen on väistämättä fiktiota, joka kirjassa sovitetaan draaman kaareen. Olkoonkin, että kirjoittaja on tehnyt todella tarkan työn faktisia taustoja tarkastaessaan.

Käännetään vähän fokusta ja tarkastellaan Morrisin romaania hieman toisesta kulmasta. Kiteytys alkuun. Romaanin kehyksenä on Auschwitzin keskitysleiri, joka sijaitsi lähellä Puolan Krakovaa. Tuhoamisleiri koostui kolmesta kompleksista: ensimmäinen leiri otti ihmiset vastaan, Auschwitz-Birkenau toimi joukkotuhon keskuspaikkana ja kolmas leiri, eli Monowitz oli pakkotyöleiri. Aliravitsemukseen, tauteihin, kaasukammioihin ja teloituksiin menehtyi leireillä 1,1–1,5 miljoonaa ihmistä.

Kuva Daily Mail

Tarinan keskiössä on kaksi henkilöä, jotka lopulta selviävät helvetistä hengissä: Lale Sokolov ja Gita Furman. Heather Morris kertoo heidän leiriltä alkaneen rakkaustarinansa, joka kesti parin kuolemaan saakka. Kirjailija tutustui Sokoloviin Melbournessa vuonna 2003 ja alkoi kirjoittaa muistiin hänen uskomatonta tarinaansa.

Kun Sokolov alkaa purkaa tarinaansa hänellä on yksi ennakkoehto, kirjoittajalla ei saa olla mitään kytkentöjä juutalaisiin: ”Teillä ei pidä olla mitään ennakkoasenteita sitä kohtaan, mitä kerron teille. En halua tarinaani mitään henkilökohtaista painolastia”. Morris vakuuttaa olevansa siirtolainen ja aito uusiseelantilainen, jonka äidinpuoleinen suku on asunut siellä yli sata vuotta.

Sokolov selviää leiriltä ensisijaisesti älykkyytensä ja neuvokkuutensa turvin. Kuutta–seitsemää kieltä puhuvasta juutalaisvangista tulee leirien tatuoija, joka tikkaa tunnistenumerot kaikkien muiden käsivarsiin. Myös Gita Furmanin, johon rakastuu ensisilmäyksellä. Gita selviää saatuaan työn hallintoparakista. Lopulta hän onnistuu karkaamaan viimeiseltä kuolemanmarssilta.

Kuva:abc.net.au. Lale ja Gita Sokolov ja heidän poikansa Gary. 1960-luku.

”Tätowierer” saa vapauksia tavallista enemmän ja kykenee auttamaan myös muita. Se on koitua hänen kohtalokseen. Samoin kuin lavantauti. Hänen henkilökohtainen, sadistinen SS-vartijansa Stefan Baretzki epäilee tatuoijalla olevan yhdeksän henkeä kuten kissalla.

En spoilaa juonta pidempään, mutta valotan hieman Morrisin kirjailijanlaatua. Alkujaan hän kertoo aloittaneensa tarinan elokuvakäsikirjoituksena. Vasta, kun option ostaneelta tuotantoyhtiöltä palautuivat oikeudet takaisin, hän päätti tehdä käsikirjoituksesta romaanin. Se näkyy kielessä, joka on perustaltaan sujuvaa, mutta vailla viimeistä kirjallista briljanssia – romaani kuljettaa kertomusta kuvailun ja dialogin tasolla.

Auschwitzin tatuoija on lukuromaani – sanan hyvässä merkityksessä. Tarina tempaa imuunsa ja lukeminen käy sutjakkaasti. Natseista ja keskitysleirien kohtaloista on kirjoitettu todella paljon, mutta ei koskaan liikaa. Morrisin romaani avaa taas omanlaisensa kokemuskulman. Englantilainen yhtiö on tekemässä tarinasta useampiosaista tv-sarjaa, joka esitetään ensi vuoden alussa. Istun silloin telkan ääressä kuin tatti. 

……………………………..

Ekstralinkit

1. Kolme näkökulmaa keskitysleiriltä

2. Joseph Brodsky ja totalitarismin kone Neuvostoliitossa

……………………………..

Tänään on Hitlerin syntymäpäivä

Käytän kierrätysmateriaalia toistamiseen – päivitän tiukan aiheen ja sille haetun vastapainon ja lukusuosituksen. Tänään on Johtajan syntymäpäivä. Adolf Hitler syntyi Branau am Innin kaupungissa Itävallassa 20.4.1889. Kuolinhetki Berliinin bunkkerissa oli vain kymmen päivää myöhemmin 30.4.1945.

Aihe on ajankohtainen. Olen vakuuttunut, että tämän päivän uusnatseilla ja kiihkonationalisteilla on historian tuntemuksessa syviä puutteita. Antiikin runoilija Horatiuksen sanoin: ”Vestigia terrent – Jäljet pelottavat.”

Oliver Hirschbiegelin elokuvassa Perikato, Bruno Gantz tekee Hitlerinä käsittämättömän hienon näyttelijäsuorituksen. Hän kykenee kaivamaan sisältään toisen persoonan. Uusilla katselukerroilla nyansseja löytyy aina lisää. Koko elokuva on millintarkkaa historiallista ja psykologista draamaa.

Katsottuani elokuvan aikanaan, luin sille vastapainoksi Etty Hillesumin dokumenttiromaanin Päiväkirja 1941- 1943. Sattumalta syntynyt ajoitus ei olisi voinut olla parempi. Elokuva peilaa kirjaa – ja päinvastoin.

Kliseisesti tiivistettynä jälkeenjäänyt Päiväkirja on kuvaus hyvän ja pahan taistelusta. Sekä ihmisen sisällä, että ulkopuolella. Hillesum käyttää sellaisia sanoja kuin Jumala ja sielu. Silti hän ei kaunistele, vaan tuo esiin myös omat heikkoutensa.

”Voimakas viha saksalaisia kohtaa myrkyttää mielen. /…/ Kunnes yhtäkkiä muutamia viikkoja sitten tuli mieleeni vapauttava ajatus, joka pisti esiin rikkaruohoerämaasta kuin epäröivä pieni ruohonkorsi: jos olisi edes yksi kunnollinen saksalainen, hän olisi sen arvoinen, että häntä suojeltaisiin kokonaista barbaarijoukkiota vastaan, ja sen yhden kunnollisen ansiosta ei pitäisi vihaa kohdistaa koko kansaan.”

Hillesumin kärjistys kumpuaa vihasta ja kauhistuksesta, mutta johtopäätös sopii mitä terävimmin myös tähän päivään: ”Erittelemätön viha on pahinta. Se on oman sielun sairautta.”

Päiväkirjan sivuilta löytyy outoa voimaa, jota minun on vaikea selittää. Hillesum kasvoi Amsterdamissa, josta juutalaiset koottiin Westerborkin leirille, viimeiselle pysäkille ennen Aushwitzia. Etty Hillesum ei yrittänyt piiloutua vaan meni leirille vapaaehtoisesti. Sitäkään en saata ymmärtää.

”Kärsimys ja ilo… lukemattomat julmuudet, kaikki tämä sulautuu minussa voimakkaaksi kokonaisuudeksi. Hyväksyn tuon yhteyden ja alan yhä paremmin ymmärtää kaikkea, vaikka en osaisi selittää sitä vielä kenellekään. /…/ Siksi minun täytyy elää niin hyvin ja vakaumuksellisesti kuin mahdollista viimeiseen henkäykseeni saakka, niin ettei sen, joka tulee minun jälkeeni, tarvitse aloittaa aivan alusta ja ettei hänellä ole enää yhtä vaikeata kuin minulla.”

………………………………………………………….

Blogin ekstralinkki:

Nobelin rauhanpalkinto Adolf Hitlerille?

………………………………………………………….

Massamurhaaja Breivik innosti päivitykseen

Ajattelin siirtää totalitarismia ja sotahistoriaa sivuavat päivitykset hamaan tulevaisuuteen. Kun massamurhaaja Anders Behring Breivikin oikeudenkäynti Norjan valtiota vastaan alkoi maanantaina ja näin miten hän oikeussaliin saapuessaan teki natsitervehdyksen, oma päätökseni oli pakko perua.

Scanpix Norway / Lehtikuva / Lise Åserud
Scanpix Norway / Lehtikuva / Lise Åserud

Saamani käsityksen mukaan Breivik ei voi olla älyltään poikkeuksellisen heikkolahjainen. Ehkäpä päinvastoin. Olen ymmärtänyt, että hän on lukenut mies ja haluaa opiskella myös vankilassa. Pohdittuani asiaa, tulin siihen johtopäätökseen, että hän on altistunut vain yhdensuuntaisen ideologian vaikutuksille.

Tuomas Akvinolainen (1225 – 1274) oli aikansa oppineimpia ja merkittävimpiä miehiä. Viisikymmentä vuotta kuolemansa jälkeen hänet julistettiin pyhimykseksi. Vaikka hän oli katolinen filosofi ja teologi, hän lausui: ”Pelkään yhden kirjan lukijaa.”

Akvinolainen ei tarkoittanut tällä sananmukaisesti vähäistä lukeneisuutta, vaan yhtä ja ainoaa ideologiaa. ”Audiatur et altera pars” – kuunneltakoon myös toista oaspuolta, sanottiin jo antiikin aikoina. Oikeudenmukaisuutta etsittäessä on tunnettava vastakkaisten mielipiteiden perustelut.

Propaganda ja yksioikoinen ideologia ei koske ainoastaan massamurhaajia, vaan meitä kaikkia. Ihmiset ovat avoimempia tiedolle, joka vahvistaa heidän ennakko-odotuksiaan. Harvassa ovat ”takinkääntäjät”, jotka hyvät perustelut kuultuaan ovat valmiit muuttamaan käsityksiään ja katsomaan maailmaa aivan uudesta kulmasta. Vieläpä toimimaan sen mukaan.

Dachau, huhtikuu 1945. AFP PHOTO / Eric Schwab
Dachau, huhtikuu 1945. AFP PHOTO / Eric Schwab

Natsi-ideologian lopputulos oli järkyttävä: toisen maailmansodan yhteiseen teurasluetteloon voidaan laskea viisikymmentämiljoonaa ihmishenkeä. Sen lisäksi koituneita seurauksia on mahdoton laskea tai arvioida. Eikä kuolema vauhtiin päästyään erittele uhrejaan, kaikki rodut ja uskonnot kelpaavat.

Asiaan liittyen suosittelen eri näkökulmista kiinnostuneille toissailtana loppuun luettua Alex Kershawin kirjaa Dachaun vapauttaja. Historiantutkija Kershaw kertoo tarinansa yhdysvaltalaisupseeri Felix Sparksia seuraten. Hänen jalkaväkiyksikkönsä 500 päivän sotaretki alkoi Sisilian maihinnoususta heinäkuussa 1943.

Gummerus julkaisi tietokirjan 2013 Simo Liikasen suomennoksena. Jätän itse kirjan esittelyn lyhyeen: Sparks osallistui neljään maihinnousuun ja johti miehensä Sisilian, Italian ja Ranskan vuoriston kautta Dachaun keskitysleirin porteille. Hän yleni kapteenista everstiksi ja kykeni vain ihmeiden kautta säilymään hengissä Euroopan kovimpien taisteluiden keskellä. Kirja kehii tarinaansa hipun pateettista gloriaa, mutta yhtäkaikki, se on valtaisan tutkimustyön ja haastatteluiden pohjalta tarkasti kirjoitettu teos.

Lopuksi muutan mielipidettäni. Kirjoitin blogiin 13.11.2015 tekstilainausten merkitsemisestä fiktiiviseen tekstiin. Olipa tyylilaji mikä tahansa, lähteiden merkitsemisen voi tehdä tarkasti. Alex Kershaw käyttää siihen 33 sivua, joilla on 1268 viitettä ja lähdetietoa, jotkin niistä itse tekstiä mielenkiintoisesti täydentäen.

………………………………….

Blogihistorian ekstralinkki parin vuoden takaa. Sodan loputtua sorto jatkui:

Iloiset päiväni helvetissä

………………………………….

Millä ihminen säilyy hengissä?

Otsikon kysymys on aiheeton, kaikkien kohtalo on lopulta sama. Emme voi myöskään kysyä miten välttyä ennenaikaiselta kuolemalta. Kaikkien tilanne ja edellytykset ennen lähtöä ovat erilaisia.

Kuva, Suomen Kuvalehti / Kai Widell
Kuva, Suomen Kuvalehti / Kai Widell

Päivitykseni aiheen rajaamista auttaa kaksi vastakkaista mielipidettä. Sain ne sos-mediassa edellisen päivitykseni palautteena. Ensimmäinen ehdottaa, että meidän olisi hyvä ”keskittyä ainoastaan hengissä säilymiseen, niin kuin suurin osa maailman ihmisistä keskittyy, filosofointi sikseen, siihen on varaa vain maailman rikkaimmalla neljänneksellä.”

Vastakkainen kanta esittää miten ”Hengissä säilymiseen tarvitaan filosofointia. Rikkaita se ei edes kiinnosta.” Kummassakin mielipiteessä on provosoiva yleistys, mutta aihe sinänsä on mitä mielenkiintoisin.

Me kuulumme kansakuntana maailman rikkaimpaan neljännekseen, joten varaa filosofointiin on. Voisi lähteä liikkeelle Itämaisesta filosofiasta, joka korostaa köyhyyttä ja luopumista, toisten hyvän sydämen armoilla elämistä. Länsimaisen filosofian juuret ovat antiikin ajoissa, jolloin ”vapailla miehillä” oli varaa ajatella vailla velvoitteita, työnteko oli ulkoistettu orjille.

Nykymuotoisen ”esseistiikan isä” ranskalainen Michel de Montaigne (1533 – 1592) oli aatelinen ja rikas renessanssifilosofi, jolla oli varaa vetäytyä linnansa torniin kirjoittamaan. Oppineena humanistina hän puolusti ennen kaikkea kouluopetusta ja suvaitsevaisuutta. Samoja hyveitä, joilla maailman voisi yhä tänäänkin pelastaa.

Filosofiassa on kyse ihmiselle elintärkeistä asioista: elämän mielekkyydestä, omanarvontunnosta, yhteydestä toisiin ihmisiin, toivosta ja unelmista. Ne eivät ole riippumattomia rankoista realiteeteista, mutta ei niitä voi myöskään latistaa pelkiksi tosiasioiksi.

Taide on huomattavasti vanhempi keksintö kuin leipä. Esi-isämme, joka eli metsästyksellä ja keräilyllä piirsi Altamiran luolan seinään biisonin selän kaaren ja jätti kädenjälkensä kallioon. Myös turha ja tarpeeton on kehityksen kannalta tärkeää.

Kirsi Kunnas, Lehtikuva / Heikki Saukkomaa
Kirsi Kunnas, Lehtikuva / Heikki Saukkomaa

Toimitin aikanaan yhdessä Jouni Inkalan kanssa MotMot – elävien runoilijoiden klubin vuosikirjan. (WSOY 2001) Pyysin julkaisuun esseen myös Kirsi Kunnakselta, jonka hän ilokseni suostui kirjoittamaan otsikolla ”Feniks-lintu ja Ajan hyrrä”.

Lainaan tähän esseestä muutaman merkittävän rivin. Kaksi viimeistä virkettä osoittaa, ettei kyse ole siitä mihin meillä on varaa, vaan siitä mikä on meille tarpeen. Suorastaan välttämätöntä.

”Minun parantola-aikani (pätkittäin 1943-52) on kutistunut mielessäni kuin yhdeksi häipyväksi pisteeksi, josta en muista kuin kiihkeän halun odottaa yötä, omaa yksityisyyttäni, mahdollisuutta kuvitella, nähdä unia, jotka olivat sitä merkillisempiä mitä sisällyksettömämpiä olivat päivän tapahtumat olleet. Siksi kai lukiessani vankiloista tai keskitysleireiltä tai pakolaisleireiltä hengissä selviytyneiden tarinoita samastun aina heidän tarpeeseensa kuvitella, saada elää vaikka vain minimalistisen lyhyt hetki toisessa todellisuudessa, jossa erämaa kukkii, jossa ovat heidän muistiinsa tallentuneet mielikuvat.

Antaessaan vaihtoehdon ne kasvavat korkoa, niistä on tullut heille muistin pankkiin sijoitettu aarre, joka pitää heidät järjissään. Kulttuurin eräs tärkeä tehtävä onkin tuottaa sitä aineistoa, elämyksiä jotka tekevät muistin arvokkaaksi ja pitävät elossa kuvittelukykymme. Ilman sitä me menehdymme.”

………………………………….

Ekstralinkissä runoilijan ja filosofin tehtävä on yhteinen: he tarjoavat toivoa ja lohtua.

…………………………………

Iloiset päiväni helvetissä

Perjantairunon paikan saa runoilijan ja prosaistin teos. Lupasin viime maanantaina kirjoittaa unkarilaisen György Faludyn teoksesta Iloiset päiväni helvetissä. Hesari ehti julkaista oman arvionsa keskiviikkona 28.5. Lavennan hieman tarkastelukulmaa.

Faludy syntyi Budapestissa 1910 ja kuoli samassa kaupungissa 96 vuoden ikään ehtineenä. Hänen bibliografiaansa mahtuu yli kaksikymmentä teosta, käännöstöitä ja artikkeleita. Erityistä mainetta hän saavutti kotimaassaan François Villonin runokäännöksillä.

700-sivuinen omaelmäkerrallinen romaanijärkäle Iloiset päiväni helvetissä nosti Faludyn maailmanmaineeseen. Teos ilmestyi englanninkielisenä 1962. Palladium Kirjat julkaisi Juha Valkeapään mainion suomennoksen aivan äskettäin.

Otetaan laaja kaari ja romaanin yhteenveto heti alkuun: holokaustiin verrattavat kärsimykset eivät loppuneet toisen maailmansodan päättyessä. Ties kuinka monelle tuhannelle vankiloihin ja työleireille passitetuille sodan loppu merkitsi vasta kärsimysten alkua ja kuolemaa. Totalitaristiset järjestelmät eivät vastustajia murskatessaan tarvinneet poliittisia syitä tai tutkintaa, silkka mielivalta riitti.

Maailmansodan aattona Falydy pakeni Ranskan ja Afrikan kautta Yhdysvaltoihin, taisteli sen joukoissa ”demokratian puolesta” ja sai maan kansalaisuuden. Faludy oli tietoinen vaaroista ja perusteli paluunsa Unkariin monin tavoin. Vastaanotto oli tyly: ”Tekö olette György Faludy? Joka palasi Amerikasta kotiin hirtettäväksi?”

Iloiset päiväni helvetissä ei ole tiukan dokumentaarista tai faktista tekstiä. Työ- ja kuolemanleirijaksojen äärimmäisistä raakuuksistakin kirjoittaessaan Faludyn ote on kaunokirjallinen. Stalinistisen turvallisuuspoliisin ÁVO:n kuulusteluihin hän lataa myös rankkaa huumoria. Kirjailija paljastaa ”imperialististien kätyreitä” ja henkilökuvaukset lähetetään rajanylityspaikoille, ”jotta turvallisuuspoliisit tunnistaisivat Edgar Allan Poen ja Walt Whitmanin, kun he tulisivat pirun (Beelzebub) kanssa Unkariin vakoilemaan.”

Kun Faludy yritetään tappaa nälkään vankilan 300 kalorin päiväannoksilla ja ruokaa jakava vankitoveri onnistuu huijaamaan, kuulustelija hämmästyy: ”Vieläkö te olette hengissä.” No, vangin voi tietysti hakata veriroiskeille harva se päivä.

Faludyn romaani osoittaa kirjoittajansa uskomattoman laajan sivistyksen, maailmanhistoria on muistissa antiikin ajoista lähtien. Sellissä hän ”kirjoittaa” runoja ulkomuistiinsa. Työleiriltä hän selviää hengissä muutaman toverinsa kanssa huijauksilla, joilla he pystyvät rajoittamaan energiaa kuluttavan työnteon minimiin. Järki säilyy yöllisten ”sivistysluentojen” ansiosta, joita hän pitää kohtalotovereilleen.

Lopuksi kirjan ironinen kuvaus stalinistisesta valtioideaalista: ”Esimerkiksi, Jónás selitti lempeästi, valtio on asettanut haudankaivajan eteen haudankaivajan esikuvan. Tällainen haudankaivaja tekee töitä kilpaillen. Hänellä ei ole aikaa vitsailuun kuten Hamletissa ja Yorickin kallon hän on myynyt aikaa sitten askista tupakkaa. Hänen suurin tavoitteensa on ansaita ’tasavallan parhaan haudankaivajan’ tunnustus. Hän ei vietä vapaa-aikaansa kapakoissa eikä juokse naisten perässä vaan pohtii, kuinka hautajaiset voisi hoitaa nopeammin ja halvemmin. Hautaa kaivaessaan hän ajattelee Stalinia.”

Iloiset päiväni helvetissä on ”sivistävä suositukseni kesäromaaniksi”. Faludy selvisi hengissä työleiriltä 1953, Imre Nagyn noustua Unkarin pääministeriksi. Nagy vapautti poliittisia vankeja ja lakkautti internointileirejä. Vapaammat tuulet tukahdutettiin nopeasti. 1956 Neuvostoliitto murskasi Unkarin kansannousun ja Faludy suuntasi takaisin länteen.

Aihetta sivuavia extralinkkejä blogihistoriasta:

1. Nobelisti ja Romanian diktatuuri. linkki

2. François Villon ja Veijo Meren runosuomennokset. linkki

3. Perjantairuno ja Unkarin kansannousu 1956. linkki

”Moraalin kohentamiseksi on tingittävä vaatimuksista”

Tarinasta on kaksi versiota: kun saksalaiset joukot marssivat Puolaan, Gestapo kaivoi esiin juutalaisen vastarintaliikkeen aktiivin Stanislaw Jerzy Lecin ja toimitti hänet Tarnopolin kuolemanleiriin. Sodan loppuvaiheessa kuolemaantuomitut pantiin kaivamaa ojaa, johon heitä ammuttiin. Lec tovereineen onnistui pakenemaan pimeyteen, ja he onnistuvat vaihtamaan ylleen aiemmin varastetut SS-univormut.

Tarnopol, Puola, heinäkuu 1941.

Rankemman version mukaan Lec lapoi omaa hautaansa, kunnes karkasi vartijan päälle ja tappoi tämän. Vaihdettuaan univormun ylleen, hän pakeni vartiomiesten ohitse leirin portista.

Jerzy Lec (1909 – 1966) opiskeli lakimieheksi, mutta toimi runoilijana ja lehtimiehenä sekä teki poliitista kabareeta. Sodan jälkeen Lec vietti kaksi vuotta myös maanpaossa Israelissa. Puolaan paluun jälkeen hänellä oli vaikeuksia sensuurin kanssa. Kirjoittamisensa ohella hän käänsi kirjallisuutta venäjästä, ukrainasta, ranskasta ja saksasta. Omaan bibliografiaan kertyi viitisentoista julkaisua.

Stanislaw Jerzy Lec

”Kirjailijaksi ei synnytä. /…/ On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.” Erno Paasilinnan motoksi mielletty aforismi on epälooginen ja väärinymmärretty. Ja useimmiten väärissä paikoissa siteerattu. Lecin kohdalla ajatuksella saataisi olla katetta. Sota, keskitysleirikokemukset, sensuuri ja poliittiset ristiriidat muokkasivat ja kyynisivät kirjailijan asennetta.

Puolan tilannetta Lec kuvasi osuvasti: ”Meitä sanotaan lännessä idäksi, idässä länneksi.” Henkilökohtaisella tasolla hän käytti ”partaveistä ja dynamiittia, katkaisematta kenenkään kaulaa.”

Lecin aforismien tyyli on puhekielinen, lyhyt, kriittinen, lakoninen ja kaikkia ideologioita hylkivä. Riveillä saattaa vilahtaa patetiaa, huumori on mustaa ja asenne Vastakarvaan. Esimerkit löytyvät saman nimisestä kokoelmasta, joka julkaistiin Tuomas Anhavan ja Ville Revon kääntämänä 1968.

Ensimmäisen suomenkielisen painoksen julkaisu 1968.

Heikoin rengas on vahvin. Siitä ketju murtuu.

Kello lyö. Kaikki.

Kymmenen käskyn ”älä tapa” kuulostaa kehotukselta, mutta on oivallus.

Tilanteen avain on usein naapurin ovessa.

”Se on vain meteori”, sanoi kynttilä halveksivasti.

Aatteiden taistelussa kaatuu ihmisiä.

Me teimme lippuja punaisista tyynynpäällisistä sillä välin kun muut tekivät lipuista tyynynpäällisiä.

Kuolemattomuuden ensimmäinen ehto on kuolema.

Ulos pääsee useimmiten siitä mistä meni sisään.

Mitä ei voi kuvitella, sitä on usein kaupan.

Hyvä neuvo kirjailijoille: Tietyllä hetkellä lakatkaa kirjoittamasta. Jopa ennen kuin olette aloittaneet.

Luottakaa ihmisen järkeen: on paljon mitä he eivät opi ymmärtämään.

Posetiivi jauhaa nuuskaksi sävelmän kuin sävelmän.

Ajattelemattomuus on kuolemaksi. Toisille.

Viimeistä edellinen mohikaani tappaa viimeisen päästäkseen hänen paikalleen.

Missä nauraminen on kielletty, siellä ei itkeminenkään yleensä ole sallittua.

Minä tarjoilen teille makealla kuorrutettuja karvaita pillereitä. Pillerit ovat vaarattomia, myrkky on makeudessa.

Moraalin kohentamiseksi on tingittävä vaatimuksista.

Minä olen kaunis, minä olen voimakas, minä olen viisas, minä olen hyvä! Ja kaiken tämän minä olen itse älynnyt!

…………………………………………

Tämän jutun parina sopii lukea myös aiempi: ”Kolme näkökulmaa keskitysleiriltä”. linkki

Adolf Hitler ja Etty Hillesum

Eilen tuli telkasta Oliver Hirschbiegelin elokuva Perikato, jossa Bruno Gantz tekee Hitlerinä käsittämättömän hienon näyttelijäsuorituksen. Hän kykenee kaivamaan sisältään toisen persoonan. Uusilla katselukerroilla nyansseja löytyy aina lisää. Koko elokuva on millintarkkaa historiallista ja psykologista draamaa.

Eräs hyvä haltija antoi minulle kirjavinkin. Etty Hillesumin Päiväkirja 1941- 1943 löytyi nettidivarista. Kirja on muutama päivä sitten luettu ja koirankorville käännelty. Sattumalta syntynyt ajoitus ei olisi voinut olla parempi. Nyt elokuva peilaa kirjaa – ja päinvastoin.

Der Untergang, Perikato. Ensi-ilta Suomessa 2005.

Elokuva fokusoi Natsi-Saksan viimeiset päivät Berliiniin ja Hitlerin bunkkeriin. Hillesumin Päiväkirja kääntää katseen yhden sivistyneen juutalaisperheen tyttären ajatuksiin.

Filmissä Goebbelsin perhe tekee itsemurhan.  Äiti Magda myrkyttää ensin omat lapsensa koska: ”Maailmassa, jossa ei ole kansallissosialismia, ei kannata enää elää.” Fanaatikot eivät kykene irtautumaan sokeasta uskostaan. On parempi kuolla kuin myöntää olevansa väärässä.

Hillesumin kirja kertoo vääjäämättömästä muutoksesta ja kasvusta kuoleman hyväksymiseen: ”Hyvä, minä hyväksyn tämän uuden varmuuden siitä, että he todella haluavat hävittää meidät täydellisesti. Tiedän sen nyt varmasti ja hyväksyn sen. Mutta en aio vaivata toisia peloillani. En aio katkeroitua, jos muut eivät käsitä mitä meille juutalaisille tapahtuu.”

Etty Hillesum Päiväkirja 1941 -1943. Otava 1984.

Hillesum käyttää sellaisia sanoja kuin Jumala ja sielu. Silti hän ei kaunistele, vaan tuo esiin myös omat heikkoutensa. Kliseisesti tiivistettynä jälkeenjäänyt Päiväkirja on kuvaus hyvän ja pahan taistelusta. Sekä ihmisen sisällä, että ulkopuolella:

”Voimakas viha saksalaisia kohtaa myrkyttää mielen. /…/ Kunnes yhtäkkiä muutamia viikkoja sitten tuli mieleeni vapauttava ajatus, joka pisti esiin rikkaruohoerämaasta kuin epäröivä pieni ruohonkorsi: jos olisi edes yksi kunnollinen saksalainen, hän olisi sen arvoinen, että häntä suojeltaisiin kokonaista barbaarijoukkiota vastaan, ja sen yhden kunnollisen ansiosta ei pitäisi vihaa kohdistaa koko kansaan.”

Hillesum kärjistää, mutta ymmärtää aikaan kiteytyneen kauhistuksen ja katkeruuden. Silti hän kirjoittaa: ”Erittelemätön viha on pahinta. Se on oman sielun sairautta.”

Päiväkirjan sivuilta löytyy jotain outoa voimaa, jota minun on vaikea selittää. Hillesum kasvoi Amsterdamissa, josta juutalaiset koottiin Westerborkin leirille, viimeiselle pysäkille ennen Aushwitzia. Etty Hillesum ei yrittänyt piiloutua vaan meni leirille vapaaehtoisesti. Sitäkään en saata ymmärtää.

”Kärsimys ja ilo… lukemattomat julmuudet, kaikki tämä sulautuu minussa voimakkaaksi kokonaisuudeksi. Hyväksyn tuon yhteyden ja alan yhä paremmin ymmärtää kaikkea, vaikka en osaisi selittää sitä vielä kenellekään. /…/ Siksi minun täytyy elää niin hyvin ja vakaumuksellisesti kuin mahdollista viimeiseen henkäykseeni saakka, niin ettei sen, joka tulee minun jälkeeni, tarvitse aloittaa aivan alusta ja ettei hänellä ole enää yhtä vaikeata kuin minulla.”

Kirjallisuuden Nobel 2009

Tämän vuoden Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajalla, Herta Müllerillä on ollut kivinen tie tuleville Ruotsin akatemian järjestämille illallisille joulukuiseen Tukholmaan. Hän syntyi 1953 Romaniaan, josta Nicolae Ceasescu alkoi rakentaa totalitaristista poliisivaltiota 1970-luvun taitteessa. Ihmisille järjestettiin sellaiset olot, että monille kansalaisille itsemurha oli vain vapauttava vaihtoehto.

Herta Müller, nobelisti 2009

Muutama rivi Herta Müllerin romaanista Sydäneläin (Tammi 1996). ”Jokainen meistä mietti mielessään, miten ystävät voisi jättää tekemällä itsemurhan. Ja syytti heitä, vaikkei koskaan ääneen, että joutui ottamaan huomioon heidät eikä siksi mennyt niin pitkälle. Sitten jokainen muuttui omahyväiseksi ja vieritti vaikenemisellaan toisen niskaan syyn siitä että hän ja he eivät olleet kuolleita vaan elivät.”

Kirjassa ei hyvin käy. Neljästä nuoresta kaksi tekee itsemurhan, kaksi ponnistelee viimein Saksaan. Müller itse pääsi loikkaamaan länsi-Berliiniin miehensä kanssa vuonna 1987. Luin romaanin Sydäneläin melko pian sen ilmestyttyä. Tämän päivän muistikuva siitä on ahdistava. Niin on varmasti tarkoituskin. Ehkä tunne on kuitenkin estänyt tarttumasta nobelistin kahteen muuhun suomennokseen.

Näin yksinkertainen asia ei kuitenkaan ole. J.M. Coetzee palkittiin Nobelilla 2003. Hänen alistamisen ja mielivallan kuvauksiaan olen jaksanut lukea useampia. Coetzeen Barbaarit tulevat on yksi maailmankirjallisuuden parhaita yksilöön kohdistuvan epäoikeudenmukaisuuden kuvauksia.

Pysytään vielä hetki sorron aiheessa ja viime vuosien nobelisteissa. Vuonna 2002 palkittu Imre Kertész on kesitysleirikuvauksissaan eeppisempi ja ”kaunokirjallisempi” kuin edelliset. Viime vuoden J.M.G. Le Clézio jo niin utuinen, että hänen romaaninsa Harhaileva tähti jäi minulta kesken. Palkintolistojen ulkopuolelta suosittelen Tadeuz Borovskin romaania Kotimme Auschwitz. Kirjailija kuvaa keskitysleiriä kiihkottoman neutraalisti. Hän selvisi sieltä hengissä, mutta paradoksaalista kyllä, päätyi itsemurhaan 28-vuotiaana 1951.

Mutta takaisin Mülleriin. Se, että muut kärsivät mielivaltaisissa järjestelmissä ja diktatuureissa johtuu aina yhdestä ihmisestä. Müller ilmaisee asian yksinkertaisesti pakoa suunnittelevien ihmisten suulla: ”Me emme halunneet lähteä maasta. Emme halunneet astua Tonavaan, emme nousta ilmaan, emme tavarajuniin. Me menimme pusikkoiseen puistoon. Edgar sanoi: Jos oikea henkilö joutuisi lähtemään, kaikki muut voisivat jäädä maahan.”