Vieläkin saattaa törmätä mielipiteeseen, ettei luovaa kirjoittamista voi opettaa. Kirjailijan ammattia pidetään syntymässä saatuna lahjana, joka väistämättä murtautuu esiin riittävän ”boheemin” elämän ja kärsimysten kautta. Taustalla kummittelee yhä hulluksi heittäytyvän neron, Aleksis Kiven kuva. Sitä täydentää juopotteleva kansallisrunoilija Leino ja viinaan kuoleva Saarikoski.
Mielikuvan voi kruunata parilla Erno Paasilinnan aforismilla: ”Kirjailijaksi ei synnytä. Tehokas valmentautuminen kirjailijaksi tuntuu mahdottomalta. On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.” Tai ”Itseoppineet ovat ainoita oppineita. Muut ovat opetettuja.”
On selvää, ettei jokaisesta musiikinopiskelijasta tule konserttipianistia. Ja hyvin harva luovan kirjoittamisen opiskelija saa julkaistua oman kirjan. Viime kädessä julkaisukynnyksen ylittävät ne, joilla on lahjakkuuden lisäksi riittävästi ahkeruutta. Ja jotka pitävät katseen suunnattuna kirjan sivuille. Saman asian voi ilmaista myös aikanaan Helena Sinervolta saamani ohjeen mukaan: ”Lukeminen on tärkein kirjoittajakoulu.”
Luovassa kirjoittamisessa on siis kyse myös lukemisesta. Ei vähäinen taito, vaikka sen huomioiminen aina unohtuu. Mainitsin aiemmassa jutussani Kullervo Järvisen. Tampereelle perustetiin Viita-akatemia hänen ideoimanaan. Muitakin toteuttajia ja vastuunkantajia tarvittiin toiminnan pyörittämiseen. Järvinen itse toimi akatemian pääopettajana 1989 – 2001. Opettajan aikanaan hän näki 14 oppilaansa julkaisevan oman teoksen. Mainitaan tässä vaikka kanssani samalla vuosikurssilla aloittanut Sanna Ravi. Hän voitti Runeberg-palkinnon 2007 romaanillaan Ansari.
Viita-akatemia viettää 20-vuotisjuhlaansa 21.11.2009. Olen silloin Kirjailijaliiton kämpässä Ateenassa jatkamassa käsikirjoitustani. Tulen jouluksi kotiin, mutta nostan Kreikassa akatemialle maljan tai kaksi.
Seuraavaan postaukseen kuvataidetta. Sitten alkaakin muun oheen hauska sarja: Unohdettujen runojen klinikka. URK, eli Urkki vaan. Ehkä pohdin ensimmäisenä oliko Pier Paolo Pasolini parempi palkittuna runoilijana kuin elokuvaohjaajana.
Unohdettujen runojen klinikka kuulostaa oikein kiinnostavalta!
Jep, se kiinnostaa minua itseänikin. Liki innosta pihisen… Haluan löytää käsiteltäviin juttuihin jonkin viiston näkökulman. Semmoisen, josta kukaan muu ei ole valitsemiani runoja tarkastellut. Tai sitten haen tekstienvälisiä yllättäviä yhteyksiä. Silleen kepeästi, niin kuin ajatus loikkii asiasta toiseen.
Ei tässä muuta huolta kuin se, että kohta jää muut duunit tekemättä. Taidan addiktoitua helposti ja nyt nettiriippuvuus vain pahenee. Mutta hauskaakin on.
Se että 14 opiskelijaa julkaisee teoksen, ei tarkoita että heidät opetettiin kirjoittamaan kansalaisopiston kursseilla. Paras opettaja on kustannustoimittaja, jos lukijaa ei lasketa mukaan. Olen opiskellut kirjoittamista Venäjällä Gorki-instituutissa ja Suomessa pienemmissä opinahjoissa, mutta olen varma etten opi muuten kuin myyntilukujen kautta. Lukijalle me kirjoitamme, emme itsellemme.
Selvä se, lukijalle kirjoitetaan. Kirjaahan ei ole edes olemassa, ennen kuin se syntyy lukijan päässä. Mutta näinkin kertovat luotettavat lähteet: ”Ennen kuolemaansa tuberkuloosihoitolassa vuonna 1924 Kafka pyysi ystäväänsä Max Brodia tuhoamaan tuotantonsa. Brod ei kuitenkaan halunnut noudattaa ystävänsä pyyntöä, ja niin Kafka alkoi kuolemansa jälkeen saavuttaa suosiota ja on nykyään yksi eurooppalaisen kirjallisuuden suurnimistä.”
Noita Viita-akatemian neljäätoista ei opetettu kirjoittamaan, mutta heitä ohjattiin ja autettiin niin paljon, että kustannustoimittaja kiinnostui tekstistä. Kustantajien oman ilmoituksen mukaan niin käy 1-1,5 prosentin kohdalla lähetetyistä käsiksistä.
Ja myyntiluvuista pieni esimerkki. Ennen kuin Gösta Ågren sai Finlandiansa (kokoelmasta Jär, 1988) hänen runokokoelmiaan myytiin keskimäärin 70 kappaletta. Palkinnon jälkeen ei merkittävästi enemmän. Siksipä se nykyisin onkin romaanikilpailu.
Myönnän, että esimerkkini ovat kärjistettyjä, ellei jopa kärkeviä. Mutta kirjoittaminen kannattaa aina, samoin lukeminen : )