Eilisiltana Tampereen pääkirjasto Metsossa kymmenen kirjailijaa kertoi sodan / rauhan -kirjasta, joka on tehnyt heihin vaikutuksen. Lupasin nostaa oman suositukseni myös tänne. Kirjoitin Aydrey Mageen romaanista jo keväällä, mutta ajankohtainen päivitys on paikallaan.
Mitä se merkitsee, että ikivanhoista asioista kirjoitetaan aina vain uudelleen ja uudelleen? Sitä, että historia ei tule koskaan valmiiksi. Jokainen sukupolvi tulkitsee ja kirjoittaa sen aina uudelleen. Historia ei ole lukkoon lyötyä faktaa, ei kuollutta tietoa, vaan elävää, koko ajan virtaavaa ja tapahtuvaa. Tässä ja nyt.
Audrey Mageen romaani Sopimus (suom. Heli Naski, Atena 2015) arvioitiin Hesarissa 15. huhtikuuta. Yksi seikka sai minut kiinnostumaan ja tilaamaan kritiikkikappaleen: Mageen esikoisromaani kääntää toisen maailmansodan kerrontafokuksen saksalaisten puolelle.
Tartuin teokseen hienoinen epäilys mielessäni. Aivan sama, joka oli lainattu The Sunday Timesin arviosta kirjan kansiliepeeseen: ”Kukaan ei usko natsiaikaan sijoittuvan romaanin tuovan enää uutta aiheen käsittelyyn, ja siksi on valtava yllätys, että Audrey Mageen esikoinen todellakin tuo. (…) Mageen ote on omaperäinen, ja Sopimus on vangitseva, vakuuttava, jopa tyrmäävä.”
Kehuille on katetta. Eikä yksinomaan siksi, että näkökulma on saksalainen ja kerronnan fokus vuorottelee siviilien Berliinissä ja Stalingradia kohti etenevällä itärintamalla. Äänessä on objektiivinen, ”kaikkitietävä” kertoja. Kotirintaman tapahtumat etenevät nuoren morsiamen ja hänen perheensä kokemana, rintaman kuva välittyy sotilaan ja hänen muutaman taistelutoverinsa kautta.
Kirja kulkee dialogivetoisesti, kuvailevat jaksot ovat lyhyitä ja rytmittyvät replikoinnin väliin luontevasti. Mageen kieli on lyhytlauseista ja täsmällistä, vailla kaikkia kirjallisia kikkailuja tai tyylikeinoja. Tärkeintä on se mitä sanotaan, ei se, miten.
Olen lukenut toisesta maailmansodasta useita tuhansia sivuja joka kantilta, yhtä hyvin tietokirjallisuutta kuin fiktiota, omaelämäkerrallista ja kuviteltua. Sopimuksen kohdalla teen uskaliaan johtopäätöksen: Audrey Magee onnistuu päähenkilönsä tragediassa ja kerronnan poikkeuksellisessa fokuksessa koska hän on naiskirjailija. Tiedän, että karsinoiva sana nostaa joidenkin niskakarvat pystyyn. Ei auta kuin tukeutua irlantilaista kirjailijaa esittelevään tekstiin:
”Mageen esikoisromaani Sopimus on ollut arvostelumenestys, ja se oli sekä Britannian tunnetuimman naiskirjailijalle myönnettävän Baileys-palkinnon että Ranskan esikoiskirjapalkintoehdokas.”
Sopimuksen alkuasetelmassa saksalainen sotilas Peter Faber kaukoavioituu rintamalla berliiniläisen naisen kanssa saadakseen vihkiloman. Ensitapaaminen johtaa yllättäen aidoksi koettuun tunteeseen ja Peter rakastuu Katharinaansa. Kirjan mittaisesta kaipauksesta tulee molemminpuolinen.
Tarina polveilee usealla tasolla, kerronnan imu vie ja jännitys tiivistyy. Mutta niin on tuhansissa muissakin romaaneissa. Mikä tekee Sopimuksesta merkittävän? Ensimmäinen vastaus on moraliteetti. Juuri sen tähden romaani on vaatinut tulla kirjoitetuksi. Kysymys on niin suuri, ettei sitä voi käsitellä, täytyy vain näyttää tapahtumat eri kulmista, jotta lukija ajattelisi itse koko kolmensadan sivun matkan.
Magee näyttää kirjassaan natsi-ideologian mielettömyyden ja hitaan rapistumisen. Jotkut kieltävät totuuden loppuun asti ja uskovat voittoon vielä tuhon hetkillä: ”Kuinka voit olla noin luottavainen?” ”Me olemme saksalaisia. Ne eivät ole.” ”Siinäkö kaikki? Onko siinä kaikki mitä tarvitsemme voittaaksemme?”
Katharina on romaanin inhimillisin henkilö. Hän toteuttaa myös tarinan lunastusmyytin ja kuittaa perheensä puolesta hulluuden hinnan, kun venäläiset valloittajat joukkoraiskaavat hänet ja kusevat päälle kiitokseksi. Vaikuttaa ennakko-odotusten mukaiselta, mutta ei tarinassa sitä ole.
Peterissä on sotilaallista selkärankaa ja valikoituja hyveitä, mutta hänen osakseen jää kyynisyys ja egoismi, joka vieroittaa hänet myötätunnosta ja kaikista toiveista, joita hän eniten tavoitteli.
Tarinansa raadollisuuden keskellä Sopimus onnistuu luomaan harvinaisen sensitiivisen ja ihon alle hiipivän otteen. Raymon Carverin sanoin: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leima. Hänen maailmansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”
…………………………….
Ekstralinkissä: Nobelisti ja Maailmanlopun sota
…………………………….