Otsikkoni provosoi ja vetää mutkat suoriksi. Tekstin kelvottomuuden tai kehut ratkaisee tiettyyn pisteeseen saakka instituutio tai henkilö, jolla on valtaa saada näkemyksensä yleiseen tietoisuuteen. Karkeina esimerkkeinä vaikkapa Ruotsin akatemian Nobel-komitea tai valtakunnallisen päivälehden kriitikko.
Faktiset suureet määritellään, punnitaan ja mitataan, vain makuasioista voidaan kiistellä. Ja vain lukija on oman todellisuutensa jumala ja tuomari, jolla on valta päättää mistä pitää.
Itse löydän proosaa lukiessa nopeasti pari asiaa, jotka saavat minut heittämään kirjan kesken. Lauseenvastikkeiden yletön käyttö tuo tekstiin väkisin väkerretyn sävyn. Tästä joskus enemmän. Nostan päivitykseen yleisemmän maneerin: johtolauseen, joka alleviivaa asiaansa turhaan ja teennäisesti.
Johtolause tarjoaa tulkinnan sitaatille. Lauseen subjekti ilmaisee alkuperäisen tekstin esittäjän ja verbinä on kommunikaatioverbi. Esimerkiksi: sanoa, kertoa, väittää, esittää, todeta…
Yliviritettyjä johtolauseita löytää yhtä hyvin taannoin Finlandia-palkitusta teoksesta kuin lentokenttäpokkareista. Kaivan esimerkkini Sujata Masseyn kansainvälisestä Rei Shimura -dekkarisarjasta. Olkoonkin, että teksti aavistuksen paranee edetessään, heitin lukemisen sikseen sivulla 188.
Useimmiten repliikin perään ei tarvita johtolausetta. Dialogissa riittää ilmaisu ”sanoi”. Minulle repliikin jälkeisten johtolauseiden korostus on tusinaproosan merkki: ”Hugh sanoi hilpeästi / rouva Chapman sopersi / nainen sanoi sydämellisellä äänensävyllä / herra Yamamoto kiljahti / Yuki visersi koulutytön englannillaan / Yuki tuhahti / Taro mutisi / hän lisäsi lujasti / minä käänsin urheasti / rouva Yamamoto pulputti innostuneesti…”
Selitys ja ylimääräinen osoittelu pilaa tekstin kuin tekstin. Jouko Tyyrin tiivistys sopii tähänkin hyvin: ”Salakuljeta huutomerkki tekstiin niin voit jättää sen pois”
Negaation jälkeen vastapainoa. Luvun alla on George Saundersin novellikokoelma Joulukuun kymmenes (suom. Markku Päkkilä). Omaperäisintä ja kiinnostavinta lyhytproosaa, jota olen aikoihin lukenut. The Wall Street Journalin kriitikon sanoin: ”George Saunders on muuttanut amerikkalaisen fiktion suuntaa.”
Näin yksinkertaisesti Saunders käsittelee johtolauseita:
Se oli kamala juttu mitä teille tapahtui, isä sanoi. Mutta pahemminkin olisi voinut käydä.
Paljon pahemmin, äiti sanoi.
Mutta teidän ansiostanne ei käynyt, isä sanoi.
Te teitte oikein, äiti sanoi.
Hyvin toimittu, isä sanoi.
…………………………………………………….
EKSTRALINKISSÄ
Vastenmielisiä ja vaikeita kirjoja – lisälinkissä raakaa alistamista ja väkivaltaa
Enpä tiedä, kyllä se kuulostaa aika väsyttävältä sekin, että jokainen lause loppuu sanaan ”sanoi”. Entä onko amerikkalainen tyyli sitten sellainen, johon pitäisi tähdätä? Ei minun mielestäni.
Ranskassa käytetään paljon huutomerkkejä ja kolmea pistettä, eikä se kieli ole miksikään mennyt, ainakaan huonommaksi. Sen sijaan suomalaisten mieskirjailijoiden töksäyttelevä ja lyhyitä lauseita ihannoiva tyyli on ainakin omalla kohdallani tuntunut luotaan työntävältä. Lopputulema? Ettei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa kirjoittaa, kyse on vain siitä, miten kirjoittaa (ja onko jotain sanottavaa).
Saundersin esimerkki oli pitkähkön novellin napakka lopetus. Voisi myös tutkia vaikkapa Jose Saramagon tekstiä, nobelisti (1998) kirjoitti tiiliskiviromaaneja ilman ainoatakaan suoraa, lainausmerkein tai dialogiviivoin erotettua repliikkiä.
Toisaalta, laskeskelin kerran Bo Carpelanin romaanin yhdeltä sivulta 13 huutomerkkiä! Totta tosiaan, ei ole missään määriteltyä kirjoittamisen oikeaa tapaa. Mikä on siis päivitykseni pointti? Se on tarkka lähiluku. On hyvä pohtia miten hyvänä ja vaikuttavana pitämänsä teksti rakentuu, miten kieltä käytetään. Mainitsemasi ”kalikkaproosa” on mainio esimerkki tunnistettavasta tyylistä.
Ja vielä: lukemisen imuun heittäytyessään voi huomata miten hyvä teksti kulkee kuin huomaamatta, lukemisen nautinnon varassa. Mikään ei silloin töki itse kielessä, ja teos syntyy uudelleen lukijan mieleen kirjailijan sitä selittämättä ja osoittelematta.