Terveiset tuonpuoleisesta: George Saundersin Lincoln bardossa on kirjallisuuden tuleva klassikko

George Saunders voitti romaanillaan Lincoln bardossa vuoden 2017 Man Booker -palkinnon. Tosin, kirjallisuudentutkija ja kulttuurivaikuttaja Alex Matson, jonka pääteos on Romaanitaide, pyörii takuulla haudassaan. Tai ehkä hän on yhä kuolemanjälkeisessä välitilassa, joka on Saundersin teoksen perustava idea.

George Saunders, kuva: Getty.

Lincoln bardossa on hämmentävä kirja, jotain aivan erilaista mitä on totuttu pitämään romaanimuotoon kirjoitettuna teoksena. Kuitenkin – mitä kiinnostavinta ja omaperäisintä kirjallisuutta. Ja kliseeksi kaluttua määrettä käyttääkseni: haastava.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle helmikuussa vuonna 1862. Yhdysvaltojen sisällissotaa on käyty vuosi. Presidentti Abraham Lincoln johtaa pohjoisvaltojen joukkoja ja kokee henkilökohtaisen tragedian, kun perheen 11-vuotias Willie poika sairastuu ja kuolee. Hän jää välitilaan, jota kutsutaan tiibetiläisessä traditiossa bardoksi.

Laura Lindstedtin Finlandialla palkittu Oneiron kurottaa myös tuonpuoleiseen, mutta on selkeästi narratiivinen teos. Saundersin kirja etenee 166 henkilön replikointeina ja ajatuksina. Sanan mittaisista lauseista ja pidemmistä virkkeistä muodostuu tekstin rytmi. Välillä puhujat jatkavat toistensa juttua kuin Tupu, Hupu ja Lupu. Henkilöt kertaavat elämäänsä, katuvat, riitelevät, kävelevät toistensa lävitse tai ottavat hahmoja, jotka asettuvat toistensa sisään. Jokainen merkitään tekstiin erikseen repliikkinsä jälkeen.

Romaanitekstin asettelu myötää 166 puhujan replikointia.

”Elämä” bardossa on yhtä aikaa hilpeää ja hirveää. Sieluista käydään kamppailua, jotkut ovat viettäneet uudessa olomuodossaan pidemmän ajan, toiset joutuvat siirtymään seuraavaan etappiin nopeammin:

”Yhtäkkiä meidän takaamme kuului kuin kolmen salaman räsähdyksen nopeana sarjana tuttu mutta aina selkäpiitä karmiva laukausääni, joka liittyy ainevalonlehahdusilmiöön.”

hans vollman

En uskaltanut katsoa, ketkä olivat menneet.

roger bevins iii

Kuolleita! poika huusi suorastaan riemukkaasti ja tepasteli keskelle huonetta. Kuollut, kuollut, kuollut! Se sana. Se hirvittävä sana.

hans vollman”

Saunders pirstoo proosan rakenteen, jossa ympäristön kaoottisesta todellisuudesta suodattuu repliikkejä lukijan tietoisuuteen. David Foster Wallace on sukulaissielu, mutta voisin lyödä vaikka vetoa, että Saundersin kotihyllystä löytyy John Ashberyn (1927-2017) Vuokaavio, yli 200-sivuinen runoteos, joka tempaa lukijansa keskelle hälisevää arkea, jossa lukijasta tulee kirjan toinen tekijä.

Lincoln bardossa on erinomaisen ilmeikästä kieltä, joka hyödyntää murreilmaisua ja uudissanoja, jotka assosioivat tekstiä aivan uudella tavalla. Briljantin suomennoksen on tehnyt Kaijamari Sivill. George Saunders osoittaa mihin kirjailijan mielikuvitus ja kielen mahdollisuudet riittävät. Tässä teille tuleva klassikko.

………………………………….

1. Blogin ekstralinkissä aiempi juttu Saundersin novelleista.

2. David Foster Wallace: Kirjailija ja vastenmieliset tyypit.

………………………………….

Mikä erottaa kirjailijat toisistaan?

George Saunders (s.1958) on yhdysvaltalainen kirjailija, joka työskenteli ennen kirjailijaksi ryhtymistään geofyysikkona. Hän opiskeli Syracusan yliopistossa ja julkaisi novelleja ja lyhytromaanin sisältävän esikoisteoksensa CivilWarLand in Bad Decline vuonna 1996.

Kuva: Damon Winter, New York Times.

Vuosien mittaan Saunders on julkaissut kiittäviä kritiikkejä ja palkintoja kerännyttä lyhytproosaa sekä lastenkirjoja. Hän kirjoittaa säännöllisesti myös eri lehtiin ja opettaa entisessä yliopistossaan.

Siltala julkaisi Saundersin novellikokoelman nimeltään Joulukuun kymmenes Markku Päkkilän suomentamana vuonna 2015. Tartuin kirjaan ystävän suosituksesta. Myös kansiliepeen väite kohotti kiinnostustani: ”George Saunders on muuttanut amerikkalaisen fiktion suuntaa.” – The Wall Street Journal.

Tekisi mieleni sanoa, että Joulukuun kymmenes on lajissaan omaperäisintä proosaa mitä olen lukenut miesmuistiin. Noin suoriksi ei mutkia voi kuitenkaan vetää. Lainaan siis kappaleen Raymon Carverin lyhyestä esseestä, jossa hän pohtii hyvän kirjoittamisen edellytyksiä – sitä mikä erottaa kirjailijat toisistaan.

”On kyse tyylistä, mutta se ei yksin riitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leima. Hänen maailmansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää. Mutta kirjailija, jolla on erityinen näkökulma ja kykenee tämän esittämään taiteellisessa muodossa; tällainen kirjailija saattaa päästä pitkällekin.”

On kirjailijoita, joille ominaisen tyylin tunnistaa yhdestä virkkeestä. Jose Saramagolla se saattaa tosin olla puolentoista sivun mittainen, Walt Whitmanilta riittää pari säettä. Nyt ei ole kyse siitä. Saunders puhuu useilla eri äänillä.

Saundersin omaleimaisuus syntyy itse kielestä, siitä miten hän muokkaa sen kulloisenkin tarinan henkeen ja ytimeen. Kun nelikymmenvuotias perheenisä alkaa pitää päiväkirjaa, jälki on sen mukaista: arkista, rosoista ja simppeliä. Novellissa, jossa kemialliset ärsykkeet säätelevät ihmisten tunteita, lyhyet ja täsmällisiksi hiotut lauseet kuljettavat kerrontaa äärimmäisen tehokkaasti.

Kirjailija ei selitä mitään, hän iskee keskelle päähenkilön elämää ja leikkaa siitä vahvan siivun, ei mitään juonellisten johtopäätösten pakettia, vaan tajunnanvirtaa ja dialogia kunnes novellin olemus alkaa kirkastua lukijan mielessä.

Saunders kirjoittaa kipeistä aiheista amerikkalaisen keskiluokan, tai vieläkin vähäosaisimpien kokemana. Usein novellien alun arkiselta vaikuttava tilanne alkaa kääntyä lähitulevaisuuden dystopiaksi. Saunders on myös ajankohtainen moralisti ja musta humoristi, joka kirjoittaa älykkäästi ja asiaansa alleviivaamatta. Vahva suositukseni kirjalle.

………………………………………………………………..

1. Ekstralinkissä ”Lääkettä ja vastamyrkkyä”. Kaksi loistavaa novellistia.

2. Raymond Carver ja novelli, josta tehtiin leffa: ”Miksi ette tanssi?”

………………………………………………………………..

Tusinaproosan tunnusmerkki?

Otsikkoni provosoi ja vetää mutkat suoriksi. Tekstin kelvottomuuden tai kehut ratkaisee tiettyyn pisteeseen saakka instituutio tai henkilö, jolla on valtaa saada näkemyksensä yleiseen tietoisuuteen. Karkeina esimerkkeinä vaikkapa Ruotsin akatemian Nobel-komitea tai valtakunnallisen päivälehden kriitikko.

Faktiset suureet määritellään, punnitaan ja mitataan, vain makuasioista voidaan kiistellä. Ja vain lukija on oman todellisuutensa jumala ja tuomari, jolla on valta päättää mistä pitää.

Itse löydän proosaa lukiessa nopeasti pari asiaa, jotka saavat minut heittämään kirjan kesken. Lauseenvastikkeiden yletön käyttö tuo tekstiin väkisin väkerretyn sävyn. Tästä joskus enemmän. Nostan päivitykseen yleisemmän maneerin: johtolauseen, joka alleviivaa asiaansa turhaan ja teennäisesti.

Johtolause tarjoaa tulkinnan sitaatille. Lauseen subjekti ilmaisee alkuperäisen tekstin esittäjän ja verbinä on kommunikaatioverbi. Esimerkiksi: sanoa, kertoa, väittää, esittää, todeta…

Yliviritettyjä johtolauseita löytää yhtä hyvin taannoin Finlandia-palkitusta teoksesta kuin lentokenttäpokkareista. Kaivan esimerkkini Sujata Masseyn kansainvälisestä Rei Shimura -dekkarisarjasta. Olkoonkin, että teksti aavistuksen paranee edetessään, heitin lukemisen sikseen sivulla 188.

Useimmiten repliikin perään ei tarvita johtolausetta. Dialogissa riittää ilmaisu ”sanoi”. Minulle repliikin jälkeisten johtolauseiden korostus on tusinaproosan merkki: ”Hugh sanoi hilpeästi / rouva Chapman sopersi / nainen sanoi sydämellisellä äänensävyllä / herra Yamamoto kiljahti / Yuki visersi koulutytön englannillaan / Yuki tuhahti / Taro mutisi / hän lisäsi lujasti / minä käänsin urheasti / rouva Yamamoto pulputti innostuneesti…”

Selitys ja ylimääräinen osoittelu pilaa tekstin kuin tekstin. Jouko Tyyrin tiivistys sopii tähänkin hyvin: ”Salakuljeta huutomerkki tekstiin niin voit jättää sen pois”

Negaation jälkeen vastapainoa. Luvun alla on George Saundersin novellikokoelma Joulukuun kymmenes (suom. Markku Päkkilä). Omaperäisintä ja kiinnostavinta lyhytproosaa, jota olen aikoihin lukenut. The Wall Street Journalin kriitikon sanoin: ”George Saunders on muuttanut amerikkalaisen fiktion suuntaa.”

Näin yksinkertaisesti Saunders käsittelee johtolauseita:

Se oli kamala juttu mitä teille tapahtui, isä sanoi. Mutta pahemminkin olisi voinut käydä.

Paljon pahemmin, äiti sanoi.

Mutta teidän ansiostanne ei käynyt, isä sanoi.

Te teitte oikein, äiti sanoi.

Hyvin toimittu, isä sanoi.

…………………………………………………….

EKSTRALINKISSÄ

Vastenmielisiä ja vaikeita kirjoja – lisälinkissä raakaa alistamista ja väkivaltaa