Yli ja ohi ihmisen hauraan elämän

Blogin perjantairuno jatkaa edellistä päivitystä. Sisällissodan taistelut Tampereella tasan sata vuotta sitten ovat kääntyneet ratkaisuvaiheisiinsa. Punaisten vastarinta on toivotonta. Alkavat sotaakin synkemmät hetket, kun aseettomia vankeja ryhdytään teloittamaan.

Viljo Kajava, yhdeksänvuotias poika seuraa tragediaa lapsen uteliaisuudella, mutta aistii toivottomuuden, vihan ja katkeruuden. Aikuisena hän kirjoittaa kaupunkinsa kohtalon runoiksi, jotka julkaistaan liki viisikymmentä vuotta myöhemmin. Tampereen runot päätyvät lopulta toivoon ja uuden elämän voimaan.

Tampere, Finlayson, 1950-luku. Vapriikin kuva-arkisto.

Ihmiselämän raja

ohut seittilanka,

kaupunkiin pesiytyneiden ihmisten rajat

ei täällä vaan Jumalan laskukoneessa ajoitettu;

kaupungin rajat

murtuvat metri metriltä

ja kaupunki leviää

ja sen voima kasvaa

yli ja ohi ihmisen hauraan elämän:

nyt kaupunki levittää hartiansa

ja ojentaa käsivartensa kaksi tukevaa raajaa

ja minä, harmaasta kivestä irronnut,

painan kaupunkia vasten sydämeni jyskeen.

Jossain aivojen kartassa

hahmottuvat menneitten sukupolvien

rohkeasti rakentamat unelmat –

aivoissa fosforia, typpeä, happea

ja uusia alkuaineita

joita tässä kaupungissa

yhtä hyvin kuin suurissa metropoleissa

nuoret naiset ja miehet

väsymättä etsivät.

……………………….

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. ”Tunsimme Punaisenristin sisaren vielä lämpimäksi”

2. ”Lupaathan tappaa itsesi”

………………………

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

VASTAA LASKUTOIMITUKSEEN KOMMENTOIDAKSESI!