Blogin perjantairuno jatkaa edellistä päivitystä. Sisällissodan taistelut Tampereella tasan sata vuotta sitten ovat kääntyneet ratkaisuvaiheisiinsa. Punaisten vastarinta on toivotonta. Alkavat sotaakin synkemmät hetket, kun aseettomia vankeja ryhdytään teloittamaan.
Viljo Kajava, yhdeksänvuotias poika seuraa tragediaa lapsen uteliaisuudella, mutta aistii toivottomuuden, vihan ja katkeruuden. Aikuisena hän kirjoittaa kaupunkinsa kohtalon runoiksi, jotka julkaistaan liki viisikymmentä vuotta myöhemmin. Tampereen runot päätyvät lopulta toivoon ja uuden elämän voimaan.
Ihmiselämän raja
ohut seittilanka,
kaupunkiin pesiytyneiden ihmisten rajat
ei täällä vaan Jumalan laskukoneessa ajoitettu;
kaupungin rajat
murtuvat metri metriltä
ja kaupunki leviää
ja sen voima kasvaa
yli ja ohi ihmisen hauraan elämän:
nyt kaupunki levittää hartiansa
ja ojentaa käsivartensa kaksi tukevaa raajaa
ja minä, harmaasta kivestä irronnut,
painan kaupunkia vasten sydämeni jyskeen.
Jossain aivojen kartassa
hahmottuvat menneitten sukupolvien
rohkeasti rakentamat unelmat –
aivoissa fosforia, typpeä, happea
ja uusia alkuaineita
joita tässä kaupungissa
yhtä hyvin kuin suurissa metropoleissa
nuoret naiset ja miehet
väsymättä etsivät.
……………………….
Blogin aiemmat ekstralinkit
1. ”Tunsimme Punaisenristin sisaren vielä lämpimäksi”
………………………