Yli ja ohi ihmisen hauraan elämän

Blogin perjantairuno jatkaa edellistä päivitystä. Sisällissodan taistelut Tampereella tasan sata vuotta sitten ovat kääntyneet ratkaisuvaiheisiinsa. Punaisten vastarinta on toivotonta. Alkavat sotaakin synkemmät hetket, kun aseettomia vankeja ryhdytään teloittamaan.

Viljo Kajava, yhdeksänvuotias poika seuraa tragediaa lapsen uteliaisuudella, mutta aistii toivottomuuden, vihan ja katkeruuden. Aikuisena hän kirjoittaa kaupunkinsa kohtalon runoiksi, jotka julkaistaan liki viisikymmentä vuotta myöhemmin. Tampereen runot päätyvät lopulta toivoon ja uuden elämän voimaan.

Tampere, Finlayson, 1950-luku. Vapriikin kuva-arkisto.

Ihmiselämän raja

ohut seittilanka,

kaupunkiin pesiytyneiden ihmisten rajat

ei täällä vaan Jumalan laskukoneessa ajoitettu;

kaupungin rajat

murtuvat metri metriltä

ja kaupunki leviää

ja sen voima kasvaa

yli ja ohi ihmisen hauraan elämän:

nyt kaupunki levittää hartiansa

ja ojentaa käsivartensa kaksi tukevaa raajaa

ja minä, harmaasta kivestä irronnut,

painan kaupunkia vasten sydämeni jyskeen.

Jossain aivojen kartassa

hahmottuvat menneitten sukupolvien

rohkeasti rakentamat unelmat –

aivoissa fosforia, typpeä, happea

ja uusia alkuaineita

joita tässä kaupungissa

yhtä hyvin kuin suurissa metropoleissa

nuoret naiset ja miehet

väsymättä etsivät.

……………………….

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. ”Tunsimme Punaisenristin sisaren vielä lämpimäksi”

2. ”Lupaathan tappaa itsesi”

………………………

Aamulehden toimittaja Matti Kuusela kysyy – runoilija Viljo Kajava vastaa

Aamulehti seuraa päivä päivältä sadan vuoden takaisen sisällissodan etenemistä Tampereella. Lähteinä mm. Kaarlo Tiililän autenttiset päiväkirjat ja Timo Malmin ja Ari Järvelän teos Tampere tulessa 1918. Tiililä kirjoittaa taistelujen keskeltä: ”Teknillinen opisto ammuttiin iltapäivällä palamaan – ja kirkkaina sen liekit paloivat, kun katselin ikkunastani ja kuuntelin kranaattien vonkunaa.”

Kuva: Museokeskus Vapriikki.

Toimittaja Matti Kuusela nostaa kipeän aiheen kolumniinsa: ”Puhunko vieläkin lahtareista ja luokkasodasta?” Hän hakee jutussaan vastausta tuntemaansa katkeruuteen ja inhimillistä näkökulmaa tapahtumiin: ”Kun tämän ymmärrän, saan vihdoin sielulleni rauhan eikä minun tarvitse enää koskaan puristaa kättä nyrkkiin, kun kuulen Jääkärimarssin. Eikä itkeä salaa, kun kuulen Punaorvon valan.”

Kolumninsa lopuksi Kuusela puntaroi luokkavihaa, eri osapuolten totuuksia ja kysyy: ”Mitä tämä tällainen sovinnon kevät oikein on?” Hän päättää tekstinsä katharsiksen kaipuuseen. Jo antiikin tragedioista tuttuun valaistumisen tunteen tavoitteluun, joka johtaa elämänhalun uudistumiseen ja voimistumiseen: ”Voisiko joku, esimerkiksi ihminen, kertoa minulle edes yhden tarinan, joka auttaisi eteenpäin, kohti sovintoa.” Kuusela kysyy.

Kuva: Museokeskus Vapriikki.

Annetaan siis puheenvuoro aikalaistodistajalle, joka kirjoitti ulos vihansa, mutta lopulta myös sovinnon ja kirkkaamman tulevaisuuden. ”Ja minä lapsi / seisoin täynnä mustaa vihaa / mutta vaiti”, kirjoittaa Viljo Kajava kokoelmassaan Tampereen runot. (Otava 1966).

Ennen sitä henkilökohtainen muisto. Vaarini oli minulle läheisempi ihminen kuin oma isäni: miehen malli, ravustuskaveri, opettaja ja auktoriteetti monessa asiassa. Hän puhui sodista harvoin, jos lainkaan. Muistan vain yhden virkkeen: ”Kolme sotaa (sisällissota, talvisota, jatkosota) oli käytävä… siihen viimeiseenkin piti lähteä, muuten oltaisiin tänään kaikki toppatakkien renkejä.”

Toppatakit olivat tietty neuvostosotilaita. Eikä tässä yhteydessä ole merkitystä kummalla puolella vaarini taisteli sisällissodassa. En koskaan kuullut hänen sanovan mitään negatiivista tai vihaan viittaavaa sotien vastapuolesta. En tiedä oliko tarkoituksellista katkaista sukupolvelta toiselle siirtyvä katkeruus vai tavoitteliko vaarini menneiden muistojen unohtamista. Minä jäin ikään kuin asian ulkopuolelle. Vasta aikuisiällä olen lukenut kymmenet kirjat siitä, millaiset jäljet sodista on historiaan jäänyt.

Viljo Kajavan (1909 – 1998) tuotanto käsittää liki viisikymmentä teosta, enimmäkseen runoja, mutta myös novelleja. Kajava uudisti aikansa modernia runokäsitystä. Itse pidän Tampereen runoja hänen keskeisimpänä teoksenaan. Jo mitta, 137 sivua oli lyhyiden kokoelmien aikana poikkeuksellinen. Teos on tiheää, proosamaista tekstiä, joka kokonaisuutena muodostaa tiukan kronologisen draaman kaaren.

Kajava kirjoittaa historiasta muistojensa ja mielikuvien näkökulmasta, sisällissodasta lapsen itse kokemana ja tulevaisuudesta aikuisen näkökulmasta. Kokoelma on otsikoitu kahdeksaan lukuun ja rakenne jakautuu imperfektiin, preesensiin ja futuuriin.

Kajava aloittaa Tampereen runot ”sukupolvien takaa ajalta kauan ennen syntymääni.” Ja jatkaa miten ”Pitkä pumpulilanka / yhdisti tämän kaupungin 1820-luvulla / Liverpooliin / ja sitä pitkin tänne tuli / englantilaista ja skotlantilaista / teollista taitoa ja älyä; / monta miestä tuli, / töitä riitti heille.”

Sisällissodan kokemukset käsittävät valtaosan kokoelman runoista. Liikuttavia, raakoja ja lukijaa liki tulevia tekstejä. Mutta myös nousua tragedian yläpuolelle ja oleellisen kiteytystä:

Tulipalon maku suussani kävelen Hämeenkatua,

palaneitten talojen luurangot

eivät minua pelota,

Pyynikin vahankeltaiset vainajat

eivät minua pelota,

Pispalantien tappio

ei minua pelota,

minua pelottaa teräs

jota oma aikani hioo lähimmäisensä kurkkua vasten.

Sorsapuiston lasten liikennepuisto, kuva: Tamperelainen.

Kolumninsa lopuksi Matti Kuusela kysyy apua eteenpäin, kohti sovintoa. Ja näin Viljo Kajava vastaa kokoelman viimeisessä osiossa, joka on otsikoitu: Eteenpäin.

Unessani kierrän piikkilankaa kerälle

revin sen lihastani irti

irrotan sen aivojeni kudoksesta.

Kierrän piikkilankaa kerälle

ja kun se vihdoin on kerällä

heitän sen ulkoisimpaan pimeyteen

ja vähitellen

niin kuin varhainen kukka maasta

puhkeaa huulteni välistä riemulaulu.

…….

Istuudun penkille.

Vihreä tähti putoaa Näsijärveen.

On kylmä. Päällystakkini hajoaa.

Minusta hajoaa turha pois.

………………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Anneli Kanto ja Lahtarit – kun sota karkaa käsistä

2. Mikä oli miehiään Tampereen perustaja, Kustaa III

…………………………….

”Tunsimme Punaisenristin sisaren vielä lämpimäksi”

Suunnittelin päivitykseen kiteytystä Sujata Masseyn kirjallisista maneereista monikansallisessa Rei Shimura -dekkarisarjassa. Sitkeä influenssa ja jo toinen antibioottikuuri vei kuitenkin voimat lähdetöiden tekoon. Palaan asiaan hamassa tulevaisuudessa.

Kuva: Wikimedia.org
Kuva: Wikimedia.org

Blogi tarjoaa perjantairunon. Ajankohtaiset säkeet löytyvät kokoelmastani Babel (Palladium 2013). Teoksen 365 tekstiä päivittävät maailmantilanteen kaikkineen aikojen alusta viidensadan vuoden päähän Kepler-22b -planeetalle.

On itsestään selvää, että Babel käsittelee myös Suomen itsenäisyyden alkua ja sen katkeraa kääntöpuolta. Tekstin sisältämät neljä riviä on lainattu Viljo Kajavan (1909-1998) vuonna 1966 julkaisemasta kokoelmasta Tampereen runot.

Näsilinnan taistelussa kaatuneita, kuva: agricola.utu.fi
Näsilinnan taistelussa kaatuneita, kuva: agricola.utu.fi

Voin kirjoittaa mistä vain – voin jättää kirjoittamatta.

Aika osoittaa kaikki totuudet väistämättä vääriksi,

runo ei ole maailmasta moksiskaan.

Olisi liian helppoa ajatella

että säkeistä jää puuttumaan vain yksi ääni – sinun

mutta ei se niin ole

ajatuksesi on kieli ja kaikukoppa

joka alkaa soida yhä kovempaa ja kovempaa.

Tampereen runoilija Viljo K. kirjoittaa lapsista

jotka tutkivat kaupungin taisteluissa kaatuneitten taskuja.

”Tunsimme Punaisenristin sisaren vielä lämpimäksi:

ohuet ohimoluut hajalla hän makasi miesten keskellä.

Ja luotien iskiessä Mustanlahden kallioon sotilas huusi meille:

Menkää kakarat pois ettei tarvitse ampua lapsia.”

………………………………………………………………

Tänään asun sadan metrin päässä paikasta, josta Kajava kirjoittaa. Näen Mustalahden ja Näsinkallion keittiön ikkunasta. Muistan Tampereen Klassillisen lyseon pienen kirjaston, josta poimin Kajavan kokoelman Ruusuja, lunta. Koin ensimmäisen runollisen kipinän ja tajusin miten elämän ja kuoleman kokoisista asioista voi kirjoittaa äärimmäisen arkisella kielellä.

………………………………………………………………

Ekstralinkit:

1. Kun maata rakastaa – tarvitseeko sitä vihata aina jotakuta?

2. Perjantairunossa henkiin heränneet

……………………………………………………………….

Perjantairunossa Hannu V. ja ”Isän kyyneleet”

Päivän runo tulee pari viikkoa sitten julkaistusta Babelista. Lauantaina kerron kirjasta jotain Suomalaisessa kirjakaupassa, maanantaiaamuna loikkaan matkaan äänittämään Viikon kirjaa YLE:n Isossa Pajassa.

Runo on aina jonnekin velkaa, näkyvästi tai näkymättömästi. Uutta kokeillessaankin se on linkki ja lenkki historialliseen jatkumoon. Runon ei tarvitse olla oikeassa, eikä se ole koskaan väärässä. Jumalan kaltainen se on siinä, ettei tarvitse puolustajaa.

Hannu Väisänen: Isän kyyneleet (2012)

Kirjava puhe on Babelin mieleen, asioiden yllättävät assosiaatiot. Kieli on, saa sanoa… ja kuunnella. Hannu Väisänen julkaisi juuri romaaninsa Taivaanvartijat, hänen kuvataidettaan on parhaillaan esillä Galerie Forsblomilla. Kirjoittaessani kokoelmaa, en näitä voinut tietää. Tekstissä numero 92 asiat hakevat tähän päivään kipinää liki sadan vuoden takaa:

…………………………………………………………

Kuvataiteilijaksi ja kirjailijaksi kasvanut Hannu V.

ammattisotilaan poika kirjoittaa:

”Isä on taas kerholla. Juo siellä väkivettä.

Tulee takaisin joskus yöllä. Kolistellen, vollottaen

johonkin runoon takertuen tuupertuu eteiseen.”

Runoon voi takertua tietääkseen mikä on miehiään.

Tai olla takertumatta. Pakahduttava melankolia

elää aikansa. Toisen, oman aikansa.

Tampereen runoilija kirjoittaa isästään:

”Vankileiri I:ssä

jotkut söivät nälissään ruohoa maasta

mutta isäni kohtalo oli sattuman siunaama:

heittelin ruokapaketteja piikkilanka-aidan yli,

koska pohjalainen vartija käänsi selkänsä

kun lapsia tuli.

Mutta toiset söivät ruohoa maasta kuin eläimet,

ja öisin kutsuttiin joku ammuttavaksi.”

…………………………………………………………

Hannu Väisänen ja teos ”Isän kyyneleet” (2012) kuva: YLE Kulttuurin sivuilta 8.2.2013.

Viljo Kajava julkaisi vuoden 1918 sisällissotaan keskittyvät Tampereen runonsa vuonna 1966.

”Korvapuusti yleiselle maulle”

Edellisen jutun kommenteista muodostui hyvä keskustelu. Seuraavaksi lupasin rahan sijaan runoa. Olen kirjoittanut tänne kaikkien aikojen Ameriikan poeetasta Walt Whitmanista. Tasapuolisuuden ja taiteen vuoksi nyt olisi ollut Emily Dickinsonin vuoro.

Vladimir Majakovski 1893 - 1930.

Siirretään kuitenkin kuoleman ja kärsimyksen kulttirunoilijaa hieman tuonnemmas, että ehdin penkoa muistiiinpanojani ”Golgatan kuningattaresta”.

Tarjoillaan tähän väliin runo kuolemattomia lauseita luoneesta Majakovskista (1893-1930). Teksti on kasaantumassa olevasta kokoelmasta, jonka liki neljäsataa tekstiä linkittyvät toisiinsa ja hotkivat siinä juostessaan sisäänsä koko maailman. Olkaa hyvä: Majakovskin aivot ja teksti n:o 172.

Ihmisaivot (kirjoittajan manipulointi Gaetan Leen kuvasta)

Futuristi elää – Vladimir Majakovski

Tampereen runoilija henkeen ja vereen,

intohimoinen uhkapeluri Gruusian takametsistä

tsaarin aikaan opiskellut vankilasta vauhtia hakenut

porvarien säikäytysmatkoja suunnitellut runokiertueiden tähti

koiranpaskaan verrattu neuvostokansakunnan mannekiini

Korvapuusti yleiselle maulle -manifestin julkaissut

suprematistisia mainoksia suunnitellut, toiseen leiriin loikannut

Ranskasta Renaultin Moskovaan hankkinut

yksityisautolla hurjastellut huligaanikommunisti

Pilvi housuissa -kokoelmaa kirjoittaessaan Lili Brikiin rakastunut

New Yorkiin matkannut ja siellä tyttären siittänyt

kaduille ja toreille nimensä antanut tuntematon unohdettu

kaksi kertaa venäläisessä ruletissa tyhjää laukaissut

Kuinka säkeitä valmistetaan -ohjeet kirjoittanut

(varastossa pitää aina olla riittävästi puolivalmisteita)

huhtikuussa 1930 Lontoosta palatessa itsensä ampunut

kuolemattoman lauseen kirjoittanut:

”Runous on joka päivä uudestaan rakastettua sanaa.”

hautajaissaattoonsa yli 60 000 henkeä kerännyt

runoilija jonka kallo sahattiin auki – aivot punnittiin

ja havaittiin miten piinallisesti ne painoivat

360 grammaa enemmän kuin Leninin aivot.