”Perse edellä taivaaseen ja taivaan tikkaille”

Blogin neljä edellistä juttua käsittelee Volter Kilven romaania Alastalon salissa. Ehdin niissä jo pohtia kirjan rakenneratkaisuja, täysin omaleimaista kieltä, keskeisiä henkilöitä ja heidän sosiaalisia suhteitaan. Yhtä vielä puuttuu ennen kuin siirryn seuraaviin aiheisiin. Romaanihenkilöiden mielenliikkeiden taustalla on raha, vauraus, joka määrää tarinan keskiössä olevan parkkilaivan rakentamishankkeessa kaiken. Mitä tästä pitäisi ajatella nyt, menneitä ja nykyhetkeä punnitessa?

Albert Edefelt: Raatajat rahan alaiset (1893)

Historiasta kertova perinteinen suomikuva on jollain tavoin vääristynyt: turpeenpuskijoita, sisällissotaa ja lisää sotaa. ”Alussa olivat suo kuokka – ja Jussi.” Tampereen taistelut ja Tuntematon sotilas. Sauna, sisu ja Sibelius, niistä on suomalaiset tehty.

Miten Suomea on rakennettu? Tamperelaisena tiedän jotain teollisuudesta ja savupiipuista. Siitä miten kahden järven välinen kahdeksantoista metrin pudotus ja koski rakensivat kaupungin ja kehruu-Jennyn perilliset toimittivat Pietarin mamselleille retonkia, röijyjä ja trikoota.

Albert Edefelt: Lapsen ruumissaatto (1879)

Jos nyt raapaisen tähän kliseen ja oikaisen mutkat, niin rannikon väki on muokattu Myrskyluodon Maijoiksi, Kotkan ruusuiksi ja Albatrossiksi, joka lepäämättä liitää, ”se sinun sielusi on juuri kukaties… lapsuustoverini vanha merimies.”

Merenkulku ja kauppa on ollut merkittävä tekijä hyvinvointimme kehityksessä. Totta kai. Mutta kyllä ihmettelin, kun hain netistä tietoa Stockmannin kauppahuoneen alusta ja kehityksestä. Ei sanaakaan siitä miten oleellista oli merenkulku Helsingin ja Tukholman välillä – sieltä tuotiin (hienoa) tavaraa, joka meillä kävi kaupaksi. Jos tämä sattuisi jotakuta kiinnostamaan, kannattaa lukea Jörn Donnerin komea Stockan 125-vuotishistoriikki Kaupungin sydämessä (1987).

Kolmimastoisen parkkilaivan, ja pienempienkin alusten rakentaminen oli liian suuri taloudellinen riski rikkaimmallekin. Osuudet jaettiin ja voitto tasattiin. Ja jos haveri sattui, menetys oli pienempi. Suomalaiset laivat purjehtivat kaikkia maailman meriä. Pääosin kauppaa käytiin kuitenkin Euroopan mitassa. Kustavilaistenkin rahoittaman parkki Kaitaisen perustamiskirjan kustannukset jaettiin osakkaille vuonna 1866. Ensimmäinen lasti kulki Viipurista Amsterdamiin. Alastalon salissa muistellaan Hullia, Lübeckiä, Lontoota, ja kahvilastia Brasiliasta – muun muassa.

Mitäs tällä tahdon sanoa? Että historian kuva on aina vääristynyt, tarvitaan monta näkökulmaa… ja paljon ajattelua. Ja sehän hoituu lukemalla, joku on jo ajatellut puolestamme. Voi miten lohdullista ja ihanaa! Pistin sos-mediaan tämmöiset rivit: ”On kuljettava satojen vuosien lävitse saadakseen toivoa yhteen päivään.” Heti tuli vastaus, jotta toivon takia en ota askeltaakaan, sitä suodaan tahtomatta ja haluamatta. Kyllä se noinkin varmasti on… Minun täytyy hakea toivoa joka ainoaan päivään.

Tähän kannattaa jo Lainata Kilpeä ja Pukkilan repliikkiä – ja pirulauta miten kieli kulkee: ”Takaperittäinkös sinä, niin kuin sinun vanha Friisisi perse edellä taivaaseen ja taivaan tikkaille, takaperittäinkös sinä, kysyn parkkikirjaan kävelet, koska klumppipuoli ja klopin paksu pamputtaa edellä ja ylätasangolla kun pipopuoli ja lirtinpää vielä lirkuttaa kaluna ja yhdenmerkkinä tankonappulan alaroikulla.”

Tätä kirjoittaessa hain taas kohtia, joihin olin käännellyt koirankorvia. On se. Hitto vieköön kova kirja. Loputon. Monenkin lukemisen arvoinen. Ainakin selailun ja kertailun väärtti yhä uudelleen. Loppuun raumalainen sanonta: ”Jok ei tunne Herraansa muualla, menköön merille.”

……………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Ihan jotain muuta.

……………………………

”Rengin pojanpoikana pysyn, vaikka minulla olisi rahaa niskassa paksulti kuin haahkalla höyhentä”

Piti kirjoittamani tänne vielä Alastalon salin, Volter Kilven romaanin suuresta kaaresta. Yhteiskunnan ja yksilöiden kuvauksesta, joka jakaa koko kansan kehitystä. Mutta vielä ennen sitä pitää ottaa lyhyesti fokukseen yhden elämän tarina.

Mainitsin jo aiemmin, miten romaanin henkilöistä yksi nousee muita tärkeämmäksi kertomuksen kannalta. Vastarannan kiiski Pukkila on mukana koko kerronnan mitalta ja asettuu vastapariksi kaikkien muiden avainhenkilöiden kanssa. Monesti mainitaan hänen vikkelä järjenjuoksunsa, mutta sosiaalisten taitojen ärhäkkyys.

Minulla on tapana käännellä koirankorvia kirjan sivuille ja viistää peukalon kynnellä merkkejä mariginaaliin. Alastaloa lukiessa tein merkintöjä myös muistikirjaan. Kaikesta huolimatta yksi tärkeimmistä asioista oli mennä sivu silmien. No, sellainenkin muisti minulla on, että tarina hahmottuu kuvina ja tiedän mistä hakea kyseistä kohtaa, jopa niin, että onko teksti ollut oikealla vai vasemmalla sivulla, ylä- vai alaosassa.

Löysin siis melko nopsaan mieltäni kaivertaneen kohdan. Kaikki suuret stoorit antiikin tragedioista lähtien tarvitsevat vastavoiman ja kertomuksen kiteytyksen. Simppeli ja kliseinen kärjistykseni on pyhimykset ja paholaiset. Volter Kilven romaanissa järkähtämättömien ihmissuhteiden määritelmä alkaa näin:

”Se on pirua, mutta se on totta: Langholman silmissä ei pääse mies miehen veroiseksi, ei rahalla, ei ostamallakaan, eikä ole, ei hemmetissä, omasta mielestäänkään hänen rinnallaan miehen veroinen, ellei ole sukua, suvun juurta, suvun perhanan piparjuurta, en paremmin sano: jos on isoisä ollut renki, niin kuin pahus minulla, ja nainut tyttären ja tullut talolliseksi, nainut tyttären, liukas mies, Pukkilan tyttären, saakeli ja tullut isännäksi, Pukkilan isännäksi, peijakas; jumaliste, rengin pojanpoika minä olen Langholman silmissä ja vielä Langholman pojankin silmissä elämäni päivät ja rengin pojanpoikana pysyn, vaikka minulla olisi rahaa niskassa paksulti kuin haahkalla höyhentä!”

Ja jos nyt tähän syvintä särmää hakisi, romaanin lopussa nousee pintaan Pukkilan pohdinta omista pojistaan: Janne on Jata-Fiina -piian kanssa tehty erehdys, mutta harmillisen pätevä ja komea nuorimies, jota Alastalon Siviä katsoo avioehdokkaana. Virallinen poika ”meidän Evald” on saamaton lapanen, jota isä yrittää koota miehen mittoihin.

Jos romaanin lukuvauhti on kiihtynyt, viimeisillä sadalla sivulla kannattaa hidastaa. Raha ja valta syvenevät tarinassa, samoin päähenkilön persoona ja käytöksen syyt. Kuten jo sanoin, Petter Filemon Pihlman Pukkilan persoona kannattelee tarinaa loppuun saakka.

……………………………

Blogin ekstralinkit:

  1. SOS-mediassa joku kuvitteli satojen vuosien lävitse kulkemisesta ihan muuta. Mutta matkaa ei tehdä kävelemällä, vaan ajattelemalla!
  2. Oletko jo tämän lukenut: Aivan ylittämätön kirja aloitus.

……………………………

”Väsymätön loiron latko ja lääkkeen litko Lahdeperän sydänperseissä”

Muutaman viikon urakka muiden puuhien ohella on valmis! Olen lukenut Alastalon salissa!

Näin sanoo kirjan takakansitekstissä kirjallisuudentutkija ja Suomen kirjallisuuden historian (1981) julkaissut Kai Laitinen: ”Tämä vuonna 1933 ilmestynyt romaani kuuluu suomalaisen kirjallisuuden parhaisiin saavutuksiin. Sen edelle tai rinnalle voidaan asettaa vain pari muuta suomalaista teosta, Kiven Seitsemän veljestä  ja Joel Lehtosen Putkinotko. Ulkomaisina vertauskohtina Kilven yhteydessä on mainittu modernin proosan mestarit James Joyce ja Marcel Proust.”

Kuva: Paraisten kotiseutumuseo.

Kahdessa edellisessä jutussa käsittelin hieman Kilven metaforia ja romaanin rakennetta. Kilven tärkein elementti on kuitenkin itse kieli. Voisi sanoa, että hän on luonut kokonaan oman ja jäljittelemättömän kielen, jolle kaikki muu on romaanissa alisteista.

Kilven teksti on kerrosteista, yhtä aikaa tiheää pintaa, paksua välifyllinkiä ja sisävuoria: sama asia kerrotaan yhä uusin ja loputtomin vertauksin. Eikä tässä vielä kaikki! Koko romaani rakentaa toisteista näkökulmien rihmastoa. Kun Alastalon tytär Siviä kantaa kuuman totivesikannun saliin hänen ajatuksensa ovat tarinan keskiössä, kohta jo Härkäniemen tuumailussa mitä keskelle lattiaa jätetylle kannulle tulisi tehdä – tapahtumaa pohtivat myös muut ja kerronnan edetessä kannun ympärillä pyörähdetään vielä useamman kerran.

Kilven ilmaisu koostaa kirjakieltä, murreilmaisuja, yhteisön sanontatapoja, uudissanoja ja yllättäviä assosiaatioita: ”…ja niinpä oli ollut ehtymätön mannan vuoto Alastalon huulilta, ja väsymätön loiron latko ja lääkkeen litko Lahdenperän sydänperseissä.”

Kuva elokuvasta Ulkosaarelaiset/Kansallisfilmografia.

Alastalon salissa on läpeensä patriarkaalinen romaani. Naisen osaksi jää vain kaksi stereotypiaa. Katselle alistettu ja mieltä kiihdyttävä ihastelun kohde: ”Flikkaihminen Siviäkin kuitenkin sentään vain on ja tyttöastia, vaikka vihastunutkin ja syystä suutuksissaan tukanmartoa myöten!” Toinen naiskuva on ehtivä ja kaikesta huolehtiva emäntä:

”On kepsava antura emännän ja kiepsava hameen helma, kun on nopsakas nopea ja vanha vikkelä, lieve vauhdissa ja kori kokolla, kieli kantimilla ja silmäpari akkunavahtina, sana kierimässä pavun poukkimin, huomio harpalla kirpun hyppimin, hyrrä ja kerä, kärppä hameissa ja sukkula jalkaterillä, emäntä ja Alastalon Eevastiina!”

Mainitsin jo aiemmin Pukkilan, jonka luonteen särmä kipunoi koko romaanin mitan. Hänenkin ajatustensa fokusta tarkennetaan aivan viime sivuille saakka. Kilven romaanin syvin olemus kietoutuu isäntien sosiaalisiin suhteisiin, varakkuuteen ja rahaan, joka määrää elämisen järjestyksen: ketä kunnioitetaan ja kuunnellaan, kenen sana painaa, kuka on yhteisten hankkeiden arvoinen luottomies.

Kuva: Rauman merimuseo.

”Joku kaupunki kuuluu sinun juttujesi mukaan olevan Lübeck, vieläkös sinulle siellä rahaa tyrkytetään enempi kuin julkeat kotiin laahata /…/ Eivätkös teillä silläpuolen Tuurveden jo pian ala pohjimmaiset rahat mädäntyä laareissa, kun päälle ja päälle vaan kootaan entisten niskaan! Kukas teistä silläpuolella on äveriäin, sinä pitkä, vai Alastalo paksu, vai Härkäniemi selkäleveä, vai tunnonpuntari ja munaskuiden tutkija Langholma leukavaakoineen ja förmyntarisilmineen?”

……………………………….

Suomalaisuuden tarinaa määrittää raivaajahenki ja teollistumisen vauhdittama hyvinvointi. ”Alussa oli suo kuokka ja Jussi.” Tai Toivo Pekkasen paatos romaanissa Tehtaan varjossa. Saatan tehdä ensi viikolla vielä Alastalon salista yhden jutun, jossa katsotaan laajemmin yhteiskuntaa ja kokonaisuuden kaarta.

………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Göran Shildt ja purjehdus Välimeren maisemiin.

2. Borges ja todellisuuden mittakaava.

………………………………

Mies vastaan valtameri, mutta ei huolta – kunhan mies vain on närpiöläinen!

Jatkan edellistä päivitystä. Alastalon salia on takana reilut seitsemänsataa sivua. Olisin saanut souvin loppuun, mutta Saima (6v.) ja Selma (4v.) plus hännänhuippuna Lumi (3v.) pitivät huolen koko viikonlopun ohjelmasta. No, mikäs mukavampaa. Eikä kirjan kanssa ”mikään virstan villastus ja takakäpäläin kilpa etukäpäläin kanssa ole edessä”, kuten Volter Kilpi asian ilmaisisi.

Alastalossa on saatu parkinpapereihin jo Petter Filemon Pihlman-Pukkilankin nimi 1/16 osuudella. Pukkila on kerronnan rytmin kannalta tärkein henkilö, vastavoima ja kipinäniskijä koko muulle, tasaisemmalle porukalle. Keskeisiä henkilöitä kirjassa kuvataan vain kymmenkunta.

Palaan Pukkilaankin vielä, tänään pistän päivitykseen muutaman ajatuksen kirjan rakenteesta. Kerronta etenee henkilöiden pääsisäisten ajatusten, muistojen ja takaumien jatkumona. Silloin, kun preesensin tapahtumat nousevat pintaan nekin saavat hyberbolan ja liioittelun silauksen.

Romaanista puhuttaessa useimmiten mainitaan Härkäniemen piipunvalinta, jolle Kilpi uhraa seitsemänkymmentä sivua, ennen kuin Härkäniemi kulkee salissa, astelee keinavin kapteenin askelin laattian poikki ja roihutelee piippua… Piipun valinta kuvataan kirjan alussa, jo sivulta 41 alkaen ja valistunut arvaukseni on, että kohtaus on monen mielessä päällimmäisenä, koska lukuvoimat ovat sen jälkeen saattaneet hiipua.

Kun päästään ensimmäisistä kolmestasadasta sivusta käy selväksi, että rakenteeseen mahtuu Kilvenkin mittapuulla suvantopaikkoja, joiden jälkeen kerronnan ote taas ottaa enemmän kierroksia. Kun ykkösosa on selätetty, kakkonen alkaa vallan riemastuttavasti, kun totivettä odotetaan saliin kannettavaksi. Tulossa on ”ihmismäinen ja siivo totilasin tyhjennys vain, semmoinen viaton leimaus suuhun, joka virkistää verta ja vie miehen tukanjuuriin, harjan alle tiedonsiemauksen siitä, että hän on rohkea poika siellä, missä kuka muukin Jalmari.”

Kilpi kuvaa henkilöidensä ajatukset – eikä yksinomaan niitä, vaan päänsisäiset keskustelut, joissa ihminen käy dialogia itsensä kanssa, väittelee katuu ja kannustaa. Kun ihmiset puhuvat ääneen, Kilpi ei muuta kielensä rekisteriä vaan repliikit ovat toistensa kaltaisia ja käyttävät samaa ilmaisujaan kertaavaa ja vertauksineen kaikkialle haarovaa kieltä. Sillä tavoin ei kukaan puhu ja vieroksuin ratkaisua aluksi. Mutta kyllä tämäkin on pidemmälle ehdittäessä alkanut kokonaisuuteen saumattomasti istua.

Ja on se kuulkaas ihmeellistä, että alkaa jännittää kuka sen nimensä parkinpapereihin raapaisee nokkamiesten jälkeen. Tarina ottaa imuunsa ulkoisesti vähäisin eväin. Ainoa täysipainoisesti draaman kaarta hyödyntävä osuus löytyy Albatrossin tarinasta, jonka Härkäniemi kertoo, ennen kuin parkin piirustukset tuodaan saliin kaikkien nähtäväksi.

Albatrossin tarina on julkaistu myös erillisenä niteenä. Kertomus on 67-sivuinen, puhdasverinen ja jännitteensä pitävä novelli, jossa odotusarvoa maltetaan pedata kunnes päästään ”haukkapisteeseen”, josta tarinaa ottaa uuden ja yllätyksellisen suunnan. Jutussa on myös huumoria, joka sai lukiessa naureskelemaan ääneen.

Vaasan Ville pistää koko omaisuutensa ja vielä velkarahat likoon ja varustaa fregatin matkaan. Brasiliasta pitäisi kahvia saataman. Hän palkkaa kapteeniksi lapsuusaikojen toverinsa Kallen. Kuluu seitsemän vuotta eikä laivasta kuulu mitään. Ei kirjettä, ei juorua tai huhua. Ihmiset pitävät selvänä, että meri on miehet vienyt, mutta Ville jaksaa juosta joka päivä haminan möljälle tähystämään.

Kun laiva viimein saapuu paikatuin purjein, lahot mastot sammaloituneena ja vesiraja tropiikin kasvustoa liehutellen, Kalle saa kuulla kunniansa, hyvä ettei varustaja kurkkuun käy. Kapteenilla on kuitenkin pasmat selvillä ja vastaus valmiina.

”Minun mielestäni oli laivan saapuminen tärkeämpi asia kuin kirjepaperin. Ajattelin minä sitäkin, että mitäs murhetta teillä on laivasta, kun tiedätte, että siinä on kapteenina vanha rippikoulukamraatti ja närpiöläinen!”

Mitäs huolta maailman myrskyistä ja Atlantin tyrskyistä. Mies vastaan valtameri, mutta ei huolta – kunhan mies vain on närpiöläinen.

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Suositus toiselle kesäklassikolle: ”Triangelidraamaa ja itsetunnustusta, vaarallista ja rohkeaa rakkautta”

2. Veden äärellä Ateenassa: ”Susiturkki ja alaston nainen”

…………………………

Meillä miehillä ei ole sulkatankoa heilauteltavana takapurston päässä, eikä meille sovi muukaan harakkain meno

Muutama vuosi sitten nappasin kirjaston poistomyynnistä kaksiosaisen teoksen. Volter Kilven Alastalon salissa julkaistiin ensi kerran 1933. Yli yhdeksänsataa sivua tiheätä tekstiä ja tajunnanvirtaa, josta ”normaalikokoisella” fontilla ladottuna ja vähän väljemmällä taitolla syntyisi helposti pari sataa sivua lisää.

Parkkilaiva Väinämöinen, Uusikaupunki 1865.

Kilven romaania pidetään yhtenä kirjallisuutemme merkittävimmistä teoksista – vuosien mittaan useat arvioijat ovat sijoittaneet sen ykköspaikalle. Teos lojui hyllyssäni ajatuksella sitten joskus. Sellaista päivää ei olisi varmaan tullut, ellen olisi liittynyt fb-ryhmään, jossa kirjaa luetaan porukalla. (klik)

Nyt ensimmäinen osa on luettu ja toista aloitettu. Ei tämä helppo rasti ole, mutta sitäkin antoisampi. Ennakkoluulot karisivat jo alkumetreillä, ja toisaalta, kakkososa alkaa niin makeasti, etten ole aikoihin sellaista tekstiä lukenut. Kilpi on vertaansa vailla punomaan huumorin lankaa vakavamman asian lomaan.

Teen kirjasta aikanaan pidemmän jutun. Teos vaatii meta-analyysin suhteestaan yhteiskuntaan ja kirjallisuuden traditioihin – sekä tarkan lähiluvun tarinan, kielen ja rakenteiden osalta. En kuitenkaan malta olla tarjoamatta makupaloja lukumatkan varrelta. Kilvelle on tyypillistä, että tekstin jatkuvista vertauskuvista muodostuu yksi suuri, tunnetta siirtävä metafora. Oikeastaan koko teksti etenee sellaisten kuvien loputtomana jatkumona.

Lukiessa on tullut hankittua tietoa myös purjelaivojen aikakaudesta. Murresanakirjaakin on pitänyt välillä vilkuilla vaikka sanat usein aukeavat asiayhteydestään. ”Kaapa kengillä” merkitsee kengitettyä hevosta. Esimerkissä (sivu 411) Alastalon miehinen uho kiteytyy itsetuntoisen ja sanansa hallitsevan isäntämiehen malliksi muillekin kuulijoille.

Kenellä ovat nuottasaappaat jalassa ja astelee pitkävartisissa, hän ei loikiskele turhia, mutta kävelee komeasti. /…/ ”Jumaliste!” sanoi Alastalo, ”harakat lentävät pyristelevät ilmassa ja pitävät räiskyttelevät elämää pajatahtomen aidalla, mutta ei siitä enempää synny kuin valkoinen liraus riun nokalta ja likainen mäiskäys katavapuskaan, meillä miehillä ei ole sulkatankoa heilauteltavana takapurston päässä, eikä meille sovi muukaan harakkain meno, meillä on otsakulma, kun harakalla siipisätky, ja otsakulman tallessa siellä on miehellä tallissa monenlaista hirnaturpaa, joista hammasrivin porteille talutetaan vain se varsa, jolla on kaapa kengillä ja kavioraudoissa virstain henki! Sitä varten varsa valjaissa hirnuu, että se tienselkään pääsisi, ja sitävarten mies selkää oijentaa, että hänellä on isännän selkä venymässä!”

Tämä ei jää tähän. Tai niin kuin Volter Kilpi sen sanoisi: ”Menojomo pysyy sarvissa niinkuin ajatuksissakin, vaikka kielensä päälle myöntääkin pienen heravan…”

…………………………………..

Blogin ekstralinkit:

1. Toinen loistava saaristolaiskuvaus: ”Mikä tekee romaanista Finlandiavoittajan?”

2. Vuosien takainen juttu, ajoitukseltaan ja metodiltaan taas ajankohtainen: ”John Irvingin menestysresepti”

……………………………