Syntejä, sovituksia ja suosituksia

Vieraalla maalla on hyvä käydä kahdessa paikassa. Hautausmaalla, koska lopulta sinne tulee väistämätöntä asiaa – tulevia tuttuja on hyvä tunnustella etukäteen. Ja kirkossa pitää käydä, uskosta tai uskottomuudesta huolimatta. Täällä Ateenassa lauletut ”Kyrie eleisonit” nostavat mielestä jotain sellaista, jota ei tiennyt sieltä löytyvän. Ei sillä ole väliä, että idän ja lännen katoliset kirkot kirosivat toisensa liki tuhanneksi vuodeksi. Luterilaiset eivät tajua pyhäinjäännösten ja reliikkilippaiden voimaa, eivätkä ortodoksit pyhää kolminaisuutta. Niistä viis!

Rippi ja synninpäästö on niin yksityinen tapahtuma, ettei sitä saisi kuvata. Ehkä pahaa tekoani keventää, että henkilöt jäävät tunnistamattomiksi. Venäjän kirkoissa Pyhä Isä saattaa nostaa kirjaillun huivin kummankin pään ylitse ja kuunnella synnintunnustuksen, täällä Isä nostaa kaavun päällä olevan liinansa ripittäytyjän pään ylitse ja antaa siunauksen. Sellaistakin tapaa olen seurannut, jossa arkkimandriitta ottaa siunausta haluavat vastaan jonossa ja piirtää heidän otsaansa ristin vihkiveteen kastetulla siveltimellä.

Kirkoista löytyy aina jotain olennaista. Pyhimysten kuvat, tunnelma ja toiveiden myötä palavat tuohukset. Eikä pidä unohtaa miten nämä suljetut yhteisöt olivat kuin laivoja, ”Nooan arkkeja”, jotka osaltaan kantoivat antiikin perintöä läpi keskiajan.

Olen aiemmassa postauksessani suositellut Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseitä – nimestä huolimatta, tai juuri sen vuoksi. Luin täällä Gösta Ågrenin esseitä ja muistiinmerkintöjä sisältävän teoksen Tämä elämä. Suosittelen yhtä lämpimästi. Nylén on totisena ajassa kiinni, Ågren liikkuu tuhansien vuosien akselilla. Alati vaihtuva näkökulma tekee hyvää. Joku väittää lanttia pöydällä pyöreäksi, sivusta katsottuna se on soikea.