Joku on kuvan tarinan jo kuullut. Sopii se silti toistaa näin joulun aikaan. Syntymisen ihmeestä kun on kysymys. Tasan kahdeksan vuotta sitten avasin Hesarin, ja siinä se oli, nimiösivulla aivan luonnollisen kokoisena. Vastasyntynyt tyttö, 28-viikkoinen ja 850 gramman painoinen.
Kuva säväytti. Olin juuri lähettänyt kustantajalle uuden runokirjan käsiksen. Kokoelmalla oli kliseisen haastava nimi: Elämän tarkoitus. Runon tekemisen työssä kannattaa yrittää vain mahdotonta. Arkinen ajattelu on meille kaikille jo tuttua.
Soitin kuvan ottaneelle Liisa Takalalle ja kysyin josko saisin käyttää otosta. Kun pieni keskonen kotiutui ja vanhemmatkin suostuivat, terhakka taistelija päätyi kansikuvaksi. Elämän ihme kytee joskus pienellä liekillä ja on normaaliakin riippuvaisempi toisten ihmisten huolehtivista käsistä.
Runon valitsen tänään Mustasta runokirjasta. Se sopii kuvaan ja jouluun. Pyhinä sopii miettiä myös perimmäisiä kysymyksiä. Olen vierastanut tunnustuksellista uskoa, koska sellaiseen liittyy usein oikeassa olemisen tarve, ihmisen itsensä muovaama ja tulkitsema käsitys Jumalan tarkoituksesta ja tahdosta. Silti runon nimi on Credo, joka merkitsee minä uskon. Ehkäpä itse elämän ihmeeseen uskominen on kylliksi.
C R E D O
Tunnustus on vastahakoisesti aukeava / haava, jota sidon yhä uudelleen. / Kynttilän liekki huoneen nurkassa, tuli joka kytee / seitsemän sadepäivän jälkeen.
En tule valmiiksi. Olen kateellinen / sinulle, joka et elä täällä uskon varassa / vaan oman varmuutesi. / Minä uskon jumaliin, yhdessä ja erikseen, / Jeesukseen ja muihin vapahtajiin. Juudakseen, / jolle annettiin raskain taakka.
Uskon lapseen ennen kuin se on syntynyt. / Neljäntoista viikon ikäiseen sikiöön, / yhdeksän sentin mittaiseen. / Sillä on samanlaiset kädet kuin minulla, / sormenjälkineen ja kynsineen. Se leijuu / lapsivedessä kuin avaruuslentäjä, / jonka napanuora kiinnittää elämästä elämään. / Sydän sykkii, kierrättää verta ja happea. / Hämärässä hohtavat aivot / pergamenttia ohuemman ihon lävitse.
Olenkin joskus miettinyt miten kokoelmasi kanteen on päätynyt juuri tuo kuva. Kansikuvan ensiksi nähtyäni mielsin sen maalaukseksi, vasta seuraavat katsomiskerrat paljastivat sen valokuvaksi (tämä kertoo tietenkin enemmän kannen katsomisen hätäisyydestä kuin kuvasta). Olen varmaan katsonut samaa kuvaa Hesarista, itse artikkeli tuntui tutulta, ei kuva.
Hyvää joulua, Credo kuuluu tähän(kin) aikaan.
Oli valaisevaa kuulla tuon kuvan tarina, sen kyllä muistaa kun on kerran nähnyt. Pohdiskelin myös kirjan kannen nähtyäni että mistähän tämä on peräisin, mikä on kuvan ja kirjoittajan yhteys.
Tykkään kovasti tuon runon toisesta säkeistöstä.