Julmuuden ja väkivallan estetiikkaa

Kerroin alkuviikosta aamutelkassa lukevani enimmäkseen käännöskirjallisuutta. Korjaan kurssia välillä ja otan kuurin kotimaista proosaa. Tommi Melenderin Finlandia-ehdokas, Ranskalainen ystävä on luettu juuri. Nyt kirja lähtee kiertoon suomalaisille ystävilleni.

Olen pitänyt kiinni lukemisen ja kirjoittamisen ”pyhästä kolminaisuudesta”: KIELI, RAKENNE ja TARINA. Jos edellämainituista yksikin horjahtaa, tulos ei toimi laatuluokan romaanina. Tosin, kun kaksi ensinmainittua on timmissä kunnossa, kevyemmänkin tarinan painoarvo voi olla maailmankirjallisuuden luokkaa.

Tommi Melender: Ranskalainen ystävä, 2009

Melenderin romaani on tekstiänsä suurempi allegoria. Yhteiskunnan pahoinvoinnin kuvauksissa ovat käytössä kovat keinot: väkivalta, petos, pahuus ja rikollisuus. Melender osaa asiansa kirjailijana, mainitsemani kolminaisuus toimii. Ennen kaikkea Ranskalaisen ystävän kieli on briljeeraavan täsmällistä. Romaani on hyvä. Nostan silti tähän vielä yhden näkökulman: lukukokemuksen estetiikan. Eikä sillä ole mitään tekemistä moraalin tai siihen verrattavien arvojen kanssa.

Väkivalta (Raamatusta ja saduista lähtien) on aina ollut oleellinen osa kirjallisuutta. Olen aiemmissa postauksissani maininnut J.M.Coetzeen yksilön alistamisen näkökulman ja kirjannut Albert Camus´n romaanin Sivullinen –avainkatkelman, jossa kertoja ampuu syyttömän arabin eleettömästi ja vailla minkäänlaista tunnelatausta.

Melenderin romaanin suhteen jään ”outsideriksi”. Nahkani läpi pääsisi pehmeämmällä estetiikalla, kätketty on usein tehokkaammin läsnä kuin raaka ja paljas. Oman aavistuksen muistijälki painuu syvemmälle ja pysyvämmäksi. Silti Ranskalainen ystävä on ehdottomasti lukemisen arvoinen romaani. Sen tematiikka ja minuun vetoava viesti kiteytyy jo sivulla 145:

Flaubert kirjotti eräässä kirjeessään: Ei, en minä usko ”onnea mahdolliseksi”, mutta mielenrauhan kylläkin. Siksi pysyttelen etäällä siitä mikä minua ärsyttää. Olen epäseurallinen. Siispä pakenen yhteiskuntaa. Ja voin hyvin.

Lopuksi lienee kohtuullista, että kerron mikä ”paheen” ja rikollisuuden kuvaus on kyennyt tekemään minuun kirjallisesti syvimmän vaikutuksen. Luettuani Varkaan päiväkirjan yli kymmenen vuotta sitten, kuvani Jean Genetistä kirjallisena nerona ei ole hiipunut. Romaanin pahuuden, petoksen ja nöyrtymisen näkökulma on ainutlaatuinen.

2 Replies to “Julmuuden ja väkivallan estetiikkaa”

  1. Minustakin Melenderin romaani on erinomainen, hurja, kauhistuttava, pohdiskeleva ja illuusioton, mutta onneksi pieni onnen ja rauhan mahdollisuus siinä myös häivähtää. Teemoista aukeaa polkuja moniin suuntiin ja siksi niissä riittää pureksittavaa. Vastaan voi väittää, mutta monin kohdin on pakko nyökkiä kirjailijan päätelmille.

  2. Olen samaa mieltä kanssasi siitä että ”kätketty on usein tehokkaammin läsnä kuin raaka ja paljas”. Paitsi kirjallisuudessa myös kuvataiteissa asia on mielestäni juuri näin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

VASTAA LASKUTOIMITUKSEEN KOMMENTOIDAKSESI!