Harva rohkenee tunnustaa omia ansioitaan julkisesti. Kissanhännän nostajia katsotaan alta kulmain. Meilläpäin ”Ei tehrä tästä ny numeroo”, tai kannustusta omakehuun saa korkeintaan käänteisesti: ”Älä vähättele ittees, kyllä muut siitä huolen pitää.”
Nihil Interitin käännössarjassa julkaistiin vuonna 1999 William Carlos Williamsin (1883 – 1963) runoja Markus Jääskeläisen suomentamana. Williamsin ensimmäinen kustannettu kokoelma ilmestyi 1917. Yhtymäkohdat Ezra Poundiin, Marianne Mooreen ja Wallace Stevensiin olivat ilmeisiä. Kaikki he ravistelivat amerikkalaista runoutta perinpohjin ja painoivat sormenjälkensä myös eurooppalaiseen modernismiin.
Williamsin kirkkaaksi leikatut runokuvat liikuttavat tunteita enemmän kuin sentimentaalinen maalailu. Hän sanoo itse: ”Jos haluat sanoa jotakin, kuvaa konkreetteja esineitä, älä sotkeudu ideoihin.” Williamsin käännösvalikoiman nimi on Kevät ja kaikki. Sen esipuheessa Anselm Hollo kertoo miten Williamsin runoissa tiivistyy proosaa paremmin ja taloudellisemmin, tyylikkäämmin ja monipuolisemmin se, mistä elämässä viime kädessä on kysymys.
Olen karttanut blogissani kritisointia, kirjallisuuden ja muidenkin ilmiöiden. En silti malta olla huomioimatta tämänaamuisen Hesarin kritiikkiä Juhani Ahvenjärven tuoreesta Liituvarjo -kokoelmasta. Siinä kriitikko näkee Ahvenjärven tekstin minimalismina, jossa ”Oikein mikään ei rohkaise perehtymään.” Tarjoillaan siis hänelle yksi modernin runon kuuluisimmista klassikoista vuodelta 1923. (Ehkä Williams on oikeassa, tämän päivän postmoderni runo usein sotkeutuu ja sokeutuu itsetarkoituksellisiin ideoihinsa.)
Punaiset kottikärryt
niin paljon / on kiinni / sadeveden lasittamista / punaisista / kottikärryistä / valkoisten kanojen / vierellä.
Annetaan vielä Williamsin kertoa mistä nerouden pohjimmainen olemus kumpuaa. Sehän on silkkaa iloa! Runon nimi on Danse russe.
Jos minä kun vaimoni nukkuu / ja vauva ja Kathleen / nukkuvat / ja aurinko on tulenvalkoinen kiekko / silkkisumussa / hohtavien puiden yllä, / jos minä pohjoishuoneessani / tanssin alasti, irvokkaasti peilin edessä / heiluttaen paitaa pääni ympäri / ja laulan pehmeästi itselleni: / ”Olen yksin, yksin. / Synnyin olemaan yksin, / minun on paras olla niin!” / Jos ihailen käsivarsiani, kasvojani, / olkapäitäni, kupeitani, takapuoltani / laskettuja keltaisia kaihtimia vasten: / kuka voi sanoa etten / ole perhekuntani onnellinen nero?
