Vuoden Kääntäjäkarhu – sekä suosituksia Kari Aronpuron edellisistä töistä!

YLE on jakanut vuosittain, 1994 alkaen, Tanssiva karhu -runopalkinnon kotimaiselle teokselle, sekä Kääntäjäkarhun ansiokkaasta suomennoksesta. Ensin mainitun sai tänä vuonna Stina Saari kokoelmastaan Änimling. Kari Aronpuro palkittiin Ezra Pound käännöksestään Pisan Cantot.

Kari Aronpuro

Cantot huomautuksineen, katsauksineen ja epilogeineen on järkälemäinen, liki 400-sivuinen teos. Kirja lepäilee yöpöydälläni koirankorville käänneltynä. Piti nostaa teos tänne, mutta tyydyn kustantajan sivuilta löytyvään erinomaiseen esittelyyn (Linkki).

Nostan sen sijaan päivitykseen blogin aiempia tekstejä Aronpuron tuotannosta. Ensin tasan kuuden vuoden takainen Hans Magnus Enzensberger -käännös. Ja ekstralinkeissä lisää. Kari on ollut minulle esikuva ja ”mentori” monin tavoin. Hän on vaikuttanut suuresti siihen, että minusta on kehittynyt kirjailija.

…………………………………………………………..

Kari Aronpuro (s.1940) on yksi Suomen palkituimmista kirjailijoista. Bibliografiasta löytyy yli kolmekymmentä teosta. Esikoisteos, Peltiset enkelit ilmestyi 1964.

Aronpuro on tehnyt usean runokokoelmansa loppuun käännöksiä arvostamiltaan runoilijoilta. Tuoreina töinään hän on suomentanut kaksi merkittävää kokoelmaa, ruotsalaisen Werner Aspenströmin Vuosikertomus, runoja kuudelta vuosikymmeneltä ilmestyi 2011. Hans Magnus Enzensbergerin MAUSOLEUMI puolestaan tänä keväänä, kummatkin ntamon kustantamina.

Enzensberger (s.1929) on monipuolinen kulttuurivaikuttaja ja kirjailija, Saksan sodanjälkeisen runouden kenties merkittävin tekijä. Hän on mukana myös yhteistyöhankkeessa Die Andre Bibliothek, jonka julkaisuista on Die Zeit -lehden mukaan kasvanut ”maailman kaunein kirjasarja”.

Yli kymmenen vuoden takaisessa haastattelussaan Enzensberger kertoo, ettei ole runoilijana pitänyt avantgardisista kokeiluista: ”En ole koskaan ollut kiinnostunut sanaleikeistä tai dekonstruktiosta.” Hän pitää yhtenä esikuvistaan William Carlos Williamsia, jonka runoudessa yhdistyvät tunteet ja älyllisyys.

Hans Magnus Enzensberger

Enzensberger korostaa haastattelussaan, miten runoudesta puhuttaessa tehdään edelleen turha kahtiajako tunteiden ja älyn välillä. ”Älyn merkitystä tunteille ei vieläkään osata oikein tunnustaa ja tajuta, oivaltaa.”

Enzensbergeriltä on aiemmin käännetty kaksi nuortenkirjaa, esseekokoelma ja Markku Inton suomentama ja Sammakon kustantama Runoja 1950 – 2000. Mausoleumi julkaistiin 1976, nyt käsillä oleva käännös on eurooppalaisen runouden merkkitapaus, teos johon on latautunut ”ikuisuusarvoa”.

Kyse ei ole runokokoelmasta, vaan teoksesta. Mausoleumi näyttää, millaiset ovat runon kielelliset ja kirjalliset mahdollisuudet. Saatesanoissaan Aronpuro kuvaa tekstejä balladeiksi edistyksen historiasta. Enzensberger ”sanoutuu irti perinteisistä eeppisen runouden konventioista. Hän ei noudata totuttuja kieli- ja ajatteluvaateita.”

Mausoleumissa kirjailija läpivalaisee kolmenkymmenenseitsemän läntisen perinteen ”suurmiehen” myytit: kirjailijoita, kirjanpainajia, lääkäreitä, matemaatikkoja, keksijöitä, tilastotieteilijä, taikuri, tutkimusmatkailija, taloustieteilijä, diktaattori…

Tekstien satiiri on viiltävää ja tuo totuttuihin näkemyksiin uusia kulmia. Mikä on oikein ja mikä väärin? Mikä aitoa, mikä väärennettyä? Miten moraali joustaa ja muuttuu historian peilaamana? Enzensbergerin omin sanoin: ”Suuruudenhulluus on tauti, josta ei parane nopeasti.”

Lainaan kulttuurifilosofi ja mediatutkija Marshall McLuhanin kuuluisinta lausetta: ”Väline on viesti.” Mausoleumin väline on runo. Viesti on se, että historian henkilöitä näin syvältä luotaavaa teosta ei olisi voinut muun kaltaisella kielellä kirjoittaa. Teksti on kuin aseen liipasin, josta painettaessa laukeaa jotain suurempaa.

Mausoleumi on innostava teos, kielellisen intensiteettinsä lisäksi se herättää kiinnostusta kuvaamiinsa henkilöihin ja pistää penkomaan tietoa: Giovanni Piranesin grafiikka, käykö se yksiin tekstin kuvausten kanssa? Oliko Charles Darwin rajoittunut ja laiska autisti? Mitä mietti V.M. Molotov eläkepäivinään? Entä Alain Turingin luonnekuva, matemaattisen neron, joka kutoi käsineensä itse.

Kääntäjän saatesanoissa kysytään Mitä on historia? Mitä on edistys, ja mitä seuraamuksia on länsimaisen kulttuurin edistyksellä? Aronpuro mainitsee myös poikkeuksellisen pitkästä suhteestaan Enzensbergerin runouteen. Olisi vaikea kuvitella Mausoleumille luontevampaa ja tarkemmin työhönsä suhtautuvaa suomentajaa, varsinaista sukulaissielua.

Mausoleumi palauttaa uskoani runoutta suurempaan runouteen. Pitkien ja proosamaisten tekstien massasta on vaikea valita esimerkkiä, mutta tarjoan tähän viimeiset säkeet runosta, joka ajoittuu ”quattrocentoon”, eli myöhäiseen keskiaikaan. Kuten arvaattekin, kyseessä on metallityömies ja keksijä Johann Gutenberg.

Gensfleish, vanha peilintekijä Mainzista, / saamamiesten velkoma, puolisokea, ei suitsutukselle tuoksuen, vaan / vernissalle ja noelle / haisten. Hän häipyi sulan metallin / höyryyn. Tämä tässä, musta / valkoisella paperilla, jäi jäljelle: / Keinotekoisen kirjoittamisen taito, / quattrocenton lyijyinen jälkimaku

…………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. ” Minä kirjoitan kissalle” Aronpuron Aspenström käännös

2. William Carlos Williams ja Nerouden lyhyt oppimäärä

3. Aronpuron tiukka trilogia. ”Kokemus on jotain, jossa itse muututaan.”

…………………………………….

Vapauttava viesti ihmiskunnalle!

Otsikko Hesarissa torstaina 21.3.2019: ”Isis tappaa tryffelinetsijöitä Irakin aavikolla” Neljännessivun juttu kertoo Isisin taistelijoiden rippeistä, jotka kiertelevät Irakin aavikoilla ja sieppaavat ihmisiä: ”Yleensä sunnimuslimeilta vaaditaan lunnaita, ja sitten heidät vapautetaan. Shiiat tapetaan. Isis pitää shiiamuslimeita vääräuskoisena.”

Kuva sivuilta: Tekniikka & Talous.

Päivityksessäni ei ole uskontojen vastakkainasettelua. Uutinen toisaalla arvioi, että joka viideskymmenes katolisen kirkon pappi on pedofiili. Kristinuskon historia on verinen, nykyään Raamatun ”oppien” nimissä harjoitetaan myös henkistä väkivaltaa ja eriarvoistamista. Kyllä ihminen tietää mikä on Jumalan tahto ja tarkoitus. 

Keräilen taas sekalaisia lehtileikkeitä uuden romaanikäsiksen lähteiksi. On luettava myös faktaa, fiktiota ja… runoa. Myös koko sen ajan kun kirjoitan – kuinka kauan siihen sitten kuluukin. Perusidea säilyy, mutta itse tarina voi kehiä mukaansa ennalta arvaamattomia asioita.

Työhuoneen hyllyssä on Walt Whitmanin (1819 -1892) Valitut runot Markus Jääskeläisen suomentamana ja Sammakon vuonna 2007 julkaisemana. Whitmania on helppo pitää yhtenä historian suurimmista humanisteista. Hän kirjoitti ajatuksensa ja manifestinsa runoiksi. Esikoisteostaan Leaves of Grass, hän laajensi ja täydensi ja julkaisi siitä yhä uusia versioita kuolemaansa saakka: ”Kirjoitan tätä jotta tavoittaisin sinut / joka luet tätä sadan, monen sadan vuoden päästä, / sinut joka et ole vielä syntynyt.”

Kuva: Library of Congress

Whitmanin teos on ylistyslaulu yksilölle, vapaudelle ja tasa-arvolle. Kaikki nostetaan yhtä arvokkaiksi riippumatta sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, ihonväristä tai uskonnosta, iästä tai ulkonäöstä. Riveiltä huokuu rajaton kiinnostus ja kiitollisuus itse elämään.

Olen kirjoittanut tänne ennenkin Whitmanista ja hänen vaikutuksestaan maailmankirjallisuuteen. Miksi nostan hänet blogiin uudelleen? Koska hänellä on vastaus Jumalan olemuksesta koko ihmiskunnalle. Näin simppeliä on yhteisen ymmärryksen ja rauhan saavuttaminen. Säkeet valittujen runojen tekstistä nro 48.

”Olen sanonut ettei sielu ole enemmän kuin ruumis / ja olen sanonut ettei ruumis ole enemmän kuin sielu / eikä mikään, ei edes Jumala ole suurempi kuin oma itse, / ja hän joka kävelee kilometrinkään ilman myötätuntoa kävelee / kohti hautaansa käärinliinat yllään /…/ ja sanon kaikille miehille ja naisille: seiskää rauha sielussanne / vakaasti miljoonien maailmankaikkeuksien edessä.

Ja ihmiskunnalle sanon: älä ole utelias Jumalan suhteen. / Sillä minä joka olen utelias kaikesta en ole utelias Jumalasta. / (Minkään pituinen lista määritelmiä ei voisi ilmaista millainen rauha / minulla on Jumalan ja kuoleman suhteen.)

Minä kuulen ja näen Jumalan jokaisessa esineessä mutta en ymmärrä / Häntä vähimmässäkään määrin, / enkä käsitä kuka voisi olla ihmeellisempi / kuin minä itse.

Miksi haluaisin nähdä Jumalan mieluummin kuin tämän päivän? / Näen jotain Jumalasta kaikkina vuorokauden tunteina ja joka hetki / näen Jumalan miesten ja naisten kasvoissa ja omissa kasvoissani / kun katson peiliin, / löydän kadulta Jumalan jättämiä kirjeitä ja kaikissa / on allekirjoituksena Jumalan nimi / mutta jätän ne paikoilleen koska tiedän / että minne tahansa menenkin / löydän niitä jatkuvasti.”

……………………………..

Ekstralinkit

1. Elämä ja Tao – onko Jumalaa olemassa

2. Terrence Malickin vastaus Jumalalle

……………………………..

Glamouria ja latteuksia, tarjousjauhelihaa, koiria ja hevosia

Tampereen pääkirjasto Metsossa järjestettiin viime lauantaina tilaisuus, jossa kirjailijat Siiri Enonranta, Terhi Rannela ja Juha Siro kertoivat tärkeistä kirjoistaan. Kirjavinkkausta on järjestetty lapsille ja nuorille, nyt kohteena olivat varttuneemmat lukijat. Nostan teokset tähän ja perustelen omat valintani tarkemmin. Olen arvioinut kirjailijat tällä aiemminkin, mutta menkööt nyt samaan kimppakyytiin.

Metso 21.4.18. Terhi Rannela, Juha Siro, Siiri Enonranta

Walt Whitman

Syntyi New Yorkissa 1819. Leaves of Grass, Ruohoa, on runouden klassikoiden klassikko. (suomennokset Arvo Turtiainen, Markus Jääskeläinen) Juha Hurme kirjoittaa Nyljetyissä ajatuksissaan: ”Walt Whitman on vapain ja viisain tuntemani ihminen. Kun luen Whitmania, minulle tulee aina hyvä ja saatanan vahva olo. En voi verrata kokemusta minkään toisen kirjailijan antamaan.”

Sirkka Turkka

Syntynyt Helsingissä 1939. Esikoisteos 1973: Huone avaruudessa. Kolmetoista kokoelmaa, Finlandia 1986: Tule Takaisin pikku Sheba. Tähänastinen tuotanto yksissä kansissa: Runot 1973–2004. Turkkaa leimaa harvinainen yhtälö. Hän on sekä kriitikoiden että yleisön suosikki. Usea kirjailija, myös prosaisti mainitsee Turkan inspiroivana kielenkäyttäjänä.

Turkka on käyttänyt tekstiensä materiaalina englanninkielisiä lauseita, iskelmäsanoitusten glamouria ja latteuksia, tarjousjauhelihaa, koiria, hevosia, Mariaa ja Jeesusta, jonka isäsuhteessa meillä yhä riittää ihmettelemistä. Mutta ydintä tavoitettaessa Turkan runouden syvin sisältö muodostuu surusta ja kuolemasta. Ei koskaan tukahduttavasti, sillä säkeisiin kasvaa aina lohtua ja itkunsekaista iloa.

Vaikka ilmaisun skaala liikkuu runollisesta proosasta tiukkoihin säkeisiin, runoilla on yksi yhteinen nimittäjä: hyvän ja loputtoman ilmaisun mittana on totuttu pitämään sitä, että rivien väliin voi kirjoittaa rivejä enemmän. Tässä Turkan virtuositeetti on vailla vertaansa. Ensin näyttää, ettei säkeillä ole toisiinsa yhteyttä, lopulta tulosta voi ihmetellä runona, jonka näkökulma on ennen kokematon ja koskettava. Teksti kokoelmasta Tulin tumman metsän läpi (1999)

Toivo mitä ikinä tahdot, mitä vain.

Saat musiikin, joka lyö verannan

ikkunoihin syksyn sateet, jonka sinulle

hakkaa villiviini, sukupolvien takaa.

Toivo, saat kaiken, arkisto on huoneissa,

kaidoissa vuoteissa, siellä nukkuu musiikki,

lepää keuhkosyövän, haljenneen sydämen,

revenneen aortan, surun syömien aivojen

musiikki, kaunis maa, lumi joka tulee.

Kaiken peittää musiikki, korkea ja kaunis.

Sen kaiken sinä olet saava.

Alice Munro

Syntynyt Kanadassa1931. 16 teosta, pääsiassa novelleja. Nobel 2013. Liki koko tuotanto käännetty, luottosuomentaja Kristiina Rikman. Vuonna 2007 tein vielä kirjallisuuskritiikkejä Aamulehteen. Pidin silloin kanadalaista Alice Munroa vahvimpana Nobel-ehdokkaana ja perustelin näkemykseni lehteen lyhyesti: ”Meillä ei novellille ole koskaan suotu korkeinta kirjallista arvostusta. Toisin on maailmankirjallisuudessa. Kanadalainen Alice Munro on esiintynyt Nobel-veikkauksissa usein. Hän kirjoittaa Tsehovin veroisia tarinoita, ellei sitten vieläkin parempia. Munro kirjoittaa ihmisen näkymättömistä puolista hienovireisen psykologisella otteella, hänen novellinsa käsittelevät ihmisenä olemisen puolia, jotka jokainen joutuu kohtaamaan ajasta ja paikasta riippumatta.”

Neljä kiteytystä Munron kirjailijanlaadusta.

1. Kun Raymond Carver ja kumppanit pohjustivat novellin uutta nousua, heidän ilmaisuaan alettiin kutsua nimellä ”Dirty Realism”. Useimmat lajityypin kirjailijat eivät tästä pitäneet. ”Short Stories” olisi riittänyt heille hyvin. Alice Munro poisti määreestä vielä ensimmäisen sanan, hänen novellinsa ovat vain ”Stories”, kertomuksia.

Novellin perinteestä ja kaavasta poiketen Munron kertomuksista ei yleensä löydy avainkohtausta, tarinan kääntävää ”haukkapistettä” tai tarinan loppuun sijoitettua avainlausetta, maksiimia. Tarinat repäistään keskeltä arkea, ja ne saavat rakentua lukijan mielessä, hänestä kasvaa osallinen kirjailijan kertomukseen.

2. Munro valaise tarinansa viistolla valolla, hän kirjoittaa koko ajan ikään kuin asian vierestä. Jos aloituslause on dramaattinen, se latistetaan heti arkipäiväisellä jatkolla. Syntyy outo jännite, joka pakottaa jatkamaan lukemista. Tarina kiertää ydintään kuin kissa kuumaa puuroa.

3. Munro on lauserytmin mestari. Ei silkkaa rönsyä tai kalikkalausetta, kokonaisuus kulkee kuin tempoaan vaihtava musiikki. Pidempien virkkeiden jatkumo pysäytetään usein yhden tai kahden sanan lauseeseen. Munro käyttää yhtä hyvin ”näytä, älä selitä” -menetelmää, kuin sisäisten tuntemusten valaisua. Tapahtumat ja tunnetilojen kuvaukset ovat hiuksenhienossa balanssissa.

4. Ihminen ajattelee ja käsittelee tunteitaan usein saman kaavan mukaan. Munron teksteillä on kyky muuttaa tuota näkökulmaa ja esittää tuttuja asioita yllättävistä kulmista. Tekstin psykologinen ote ei maistu kliseiseltä, Munron kertomusten äärellä oma ajattelu ja oivallukset aktivoituvat.

Cormac McCarthy

Syntynyt Amerikassa 1933. Kymmenen teosta ja Pulizerin palkinto. Cormac McCarthyn Veren ääriin on järkyttävä, rankka ja raivostuttava. Romaanin syvin sanottava kätkeytyy säännöllisiin järjettömien tekojen ja kuoleman kuvauksiin. Näin on kuitenkin kirjoitettava, jotta romaanin ydin paljastuu.

McCarthyn romaani ilmestyi Yhdysvalloissa 1985. Kaijamari Sivillin suomennos 2012. Romaani on nostettu useassa yhteydessä amerikkalaisen nykykirjallisuuden kärkikolmikkoon Philip Rothin Amerikkalaisen pastoraalin ja Don DeLillon Alamaailman kanssa. McCarthyn ”lännenromaanien” sarjaan kuuluvat myös Matka toiseen maailmaan, Kaikki kauniit hevoset ja Tasangon kaupungit. 

Veren ääriin kertoo tarinan 1850-luvulta. Teksasin erämaissa liikkuu Glantonin jengi, joille intiaanien päänahat ovat rahanarvoista kauppatavaraa. Romaanin päähenkilö on nimeämätön ”Poika”, joka edustaa tarinassa edes mahdollisuutta hyvään ja myötätuntoon. Hänen vastaparikseen asettuu tuomari Holden, joka on sivistynyt ja älykäs, mutta saatanallisen sydämetön ja julma.

Romaani hyödyntää Raamatullisia metaforia ja asettuu hyvän ja pahan pohdinnassaan vaikkapa Shakespearen ja Dostojevskin tavoin maailmankirjallisuuden klassikoiden ketjuun. Dualistisen asetelman kolmanneksi kasvaa rajaseutujen ja erämaiden armoton luonto, joka alistaa siellä kulkevat tahtoonsa. Eikä nyt ole kyse tavanomaisista kuvauksista, McCarthy antaa luonnolle omalakisen ja aktiivisen toimijan hengen. Kaijamari Sivillin suomennos on vertaansa vailla.

”Pohjoisessa sade oli riepottanut ukkospilvistä mustia kärhiä kuin juomalasiin pudonnutta lampunnokea ja sateen rummutus kuului mailien päästä öisellä preerialla. He nousivat louhikkoisen solan läpi ja salama muovasi näkyviin kaukana vavahtavat vuoret ja helähti ympäröivissä kivissä ja sinisen tulen töyhdöt  tarttuivat hevosiin kuin hehkuvat henkiolennot joita ei saanut karistettua pois. Himmeät ukonvirvat kulkivat valjaiden metalliosilla, siniset ja nestemäiset valot soljuivat aseiden piippuja pitkin. Sekapäiset jänikset säntäilivät ja seisahtelivat sinisessä hehkussa ja korkealla kumisevilla jyrkänteillä istuivat kaurishaukat kyyristelivät höyhenissään tai räväyttivät keltaista silmää ukkoselle jalkojensa alla.

He ratsastivat monta päivää sateessa ja sitten he ratsastivat sateessa ja raekuuroissa ja sitten taas sateessa. Siinä harmaassa myrskyvalossa he ylittivät tulvan alle jääneen tasangon ja hevosten jalkavat hahmot heijastuivat vedestä pilvien ja vuorten seasta ja ratsastajat lyyhöttivät etukenossa ja aivan aiheesta epäilivät niitä kimmeltäviä kaupunkeja jotka siinsivät heidän ihmeenomaisesti vaeltamansa meren kaukaisella rannalla. He kapusivat ruohoisilla kumpareilla missä pikkulinnut pyrähtelivät sirkuttaen pakoon myötätuuleen ja korppikotka ponnisti luiden seasta siivilleen, jotka sanoivat viuuuh viuuuh viuuuh niin kuin narun päässä kieputettava lapsen lelu, ja alapuoliselle tasangolle jääneet vedet näyttivät hitaassa punaisessa auringonlaskussa alkuveren vuorovesilammikoilta.”

………………………………..

Terhi Rannela nosti esittelyynsä Aino Kallaksen päiväkirjat, Heinrich Böllin, W.G. Sebaldin ja Julia Engelmannin. Linkki Terhin blogiin.

Siiri Enonrannan valinnat olivat: Gaétan Soucyn Tulitikkutyttö, David Mitchellin ja Siri Hustvedtin teokset. Linkki Siirin kirjailijasivuille.

…………………………………

Tyhjyyden tunnetta kaupan – Edvard Hopper ja piraattikopio automainoksen kuvituksessa

Nyt on pikapäivityksen paikka, vaikka moni muu aihe odottaa vuoroaan. Vilkaisin aamulla Lexuksen automainosta Hesarissa. Mieleen tarrannut jälkikuva sai minut kääntämään sivun takaisin. Näyttää siltä, että auton takana on Edvard Hopperin maalaus ”Nighthawks”.

Kyseessä on kuitenkin piraattikopio, joita voi ostaa 6-8 viikon toimitusajalla alaan erikoistuneista nettikaupoista. Mainoksen kaltaisen taulun saa n. kuusikymmentä senttiä leveänä, öljyväreillä käsin maalattuna hintaan 159 dollaria. Alkuperäinen työ on puolitoistametriä leveä. Hopper myi sen 3000 dollarilla Chicagon taideinstituutille toukokuussa 1942.

Hopperin taulu on innoittanut niin sarjakuvapiirtäjiä, kirjailijoita, musiikintekijöitä kuin elokuva-ohjaajiakin. Amerikkalaisen elämän ja yksinäisyyden kuvaaja odottaa blogin tarkempaa analyysiä. Tässä yhteydessä vain kiteytyksenä: kukaan ei ole kyennyt kuvaamaan sivullisuutta (outsider) ja meditatiivista tyhjyydentunnetta yhtä hienosti kuin Hopper.

Kuva sivustolta: overstockart.com

Mietin piraattikuvan käyttöä mainoksessa. Alkuperäiselle ei ole lupaa, se vaatisi 70 vuotta tekijän kuolemasta. Tässä tapauksessa oikeudet vapautuvat vuonna 2037. Tekijänoikeuslaki jättää hyvin pienen pelivaran, muunneltu teos olisi katsottava uudeksi ja itsenäiseksi taideteokseksi.

”Tekijän yksinomainen oikeus käsittää oikeuden määrätä teoksen muuttamisesta ja muuntelemisesta. Teoksen muuntelu ei siis poista alkuperäisen tekijän oikeuksia, vaan muunnelman valmistamiseen on saatava tekijän lupa. Jos tekijä on teosta vapaasti muuttaen saanut aikaan uuden ja itsenäisen teoksen, ei hänen tekijänoikeutensa riipu alkuperäisteoksen tekijän oikeudesta. Hänellä ei ole kuitenkaan oikeutta määrätä teoksesta tavalla, joka loukkaa alkuperäisteoksen tekijänoikeutta. Epäitsenäisen muunnelman valmistamiseen tulee saada tekijän lupa, mikäli teoksen suoja-aika on edelleen voimassa.”

Kuva sivustolta: overstockart.com

Päivitykseni tarkoitus ei ole ottaa kantaa mainoksen tekijän moraliteetteihin tai tekijänoikeudellisiin kysymyksiin. Ikoninen kuva pysäytti ja jäin pohtimaan miten sen käyttöön on päädytty. Tyylikästä olisi kuitenkin ollut merkitä yhtäläisyyttä tavoittelevaan kuvaan, että se on pastissi alkuperäisestä.

Vielä muutama säe Hopperin sukulaissielulta. Raymond Carver, aikalainen ja monin tavoin pysäyttävä sivullisuuden kuvaaja,  jota olen lainannut blogissa usein. Teksti sopisi monen Hopperin taulun pariksi. Runon nimi on ironisesti Seurassa (suom. Lauri Otonkoski ja Esko Virtanen).

Tänään heräsin sateen ropinaan / ikkunassa. Ja tajusin / että jo pitkään olen / valinnut huonoimman, / monesta mahdollisesta. Tai ehkä vain / helpoimman, / en kunniallisinta, vaikeinta. / Tällaisia tuumin / kun olen ollut päiväkaudet yksin. / Kuten nyt. Tuntikaupalla / omassa tylyssä seurassani. / Tuntitolkulla / kuin pieni huone. / Lattialla matonsuikale, jota tallata.

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Lauri ja Raymond vetivät elämästä saman johtopäätöksen

2. Huomatkaa uusi keksintö, kokoontaittuva sateenvarjo

…………………………

Päivän tilanteen kuvauksena pirun pelottava

Päivityslistalla odottaa proosaa, faktaa ja fiktiota. Juha Hurmeen Niemi on luvun alla, Hanna Weseliuksen Alma! sietäisi kehua ja Xinranin tietokirja Kiinan kadotetuista tyttäristä on mielenkiintoinen peili myös maan nykytilaan. Erik Satie tunnettiin säveltäjänä, mutta hän on kirjoittanut myös mainioita, ”borgesilaisia” juttuja. Ja jos ette muistaneet, Muhammad Ali kävi kanveesissa uransa otteluissa neljä kertaa. Mutta näistä myöhemmin.

Kävi kuitenkin kuten usein aiemminkin. Eteen osui niin mielenkiintoinen teksti, että sehän oli saatava päivitykseen saman tien. Robert Duncan (1919 – 1988) oli palkittu amerikkalainen runoilija. Hänen tekstinsä ponnistavat ilmaisun uudistajien perinteestä 1900-luvun taitteessa: Pound, Williams, Lawrence…

Kotihyllyä kolutessa löysin sattumoisin Duncanin tekstin ”The Dreamers”, joka on julkaistu koottujen runojen valikoimassa 1950. Käänsin tekstin rennoin rantein. Suomennoksesta tuli runona komea teksti. Mutta ennustuksena – tai tämän päivän tilanteen kuvauksena pirun pelottava. Pidemmittä puheitta: Uneksijat.

Kuva sivustolta: therealgist.com

Jo sekoittelee nero turhan stydin drinkin.

Päivät viettää horteissaan.

Eikä meistä ole häntä hereille havahduttamaan.

Ja oma elämämme silkkaa unta vaan,

kuin kuusimetsän varjoissa

häilyisimme yössä pitkin päivää.

Myrkkymaljaansa jo nero sekoittaa.

Ja kaikki kelluessaan kimaltaa.

Koko meidän jengi

sen taikapyörteissä kiepsahtaa. Kevyesti

kaikki elämältä maistuu.

Mutta me olemme voimaa vailla

kuin puoliunessa ilman tulta ja tappuraa.

…………………………………………….

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Neuvostopanssarit Budapestin kaduilla

2. Nobelin rauhanpalkinto Adolf Hitlerille?

……………………………………………..

Vahva kaunis nainen

Lyhyt päivitys eilisen Tyttöjen päivän kunniaksi. Voisi tietysti ajatella, että tekstini loppukiteytys ottaa myös kantaa Yhdysvaltain presidentin vaaleihin. Toivoa sopii, että maan 58. presidentti, joka astuu virkaansa kahdeskymmenes tammikuuta 2017, on nainen.

Marilyn Nelson. Kuva: www.dodgepoetry.org
Marilyn Nelson. Kuva: www.dodgepoetry.org

Suomentelen joskus runoja omaksi ilokseni. Näin löysin myös palkitun Marilyn Nelsonin, 1946 syntyneen amerikkalaisrunoilijan. Hänen lyhyissä ja näennäisen yksinkertaisissa teksteissään on tehoa ja huumoria, rivit eivät sulkeudu, vaan jäävät jatkumaan lukijan mielessä.

Henri Matisse (1923)
Henri Matisse (1923)

Nainen peilissä on suosittu aihe koko taidehistorian mitalta. Valitsin kaksi kuvaa osapuilleen samalta aikakaudelta: ekspressionista fauvismia ja surrealismia. Ne varioivat Marilyn Nelsonin kahdeksan rivin hienoa kiteytystä, jonka nimestä nappasin juttuni otsikon.

Paul Delvaux (1948)
Paul Delvaux (1948)

Vahva kaunis nainen

tapasi minut peilissä

yhtenä yönä.

Hei,

minä sanoin,

mitä sinä täällä teet?

Hän kysyi minulta

saman kysymyksen.

……………………………………………..

Blogin ekstralinkissä:

Parin vuoden takainen nobelveikkaukseni on edelleen voimassa

……………………………………………..

Maailmantähti Patti Smith tuntee kirkasta iloa

Patti Smith (s.1946) on amerikkalainen muusikko ja runoilija. Hän on tuonut punk- ja rockmusiikkiin oman aatteellisen ja feministisen näkökulmansa. Jo vuonna 1975 julkaistu ensilevy Horses nosti Smithin kuuluisuuteen tyylilajinsa uranuurtajana. Maailmantähti oli myös tämänkesäisen Ruisrockin odotettu artisti.

Patti Smith, kuva Helsingin Sanomat / Nyt -liite 26.4.16
Patti Smith, kuva Helsingin Sanomat / Nyt -liite 26.4.16

Smithin diskografiaan lukeutuu yhteensä seitsemäntoista albumia. Bibliografiasta löytyy teoksia tusinan verran. Proosaa ja runoa. Vuonna 2010 julkaistu Just Kids sai National Book Award for Nonfiction -palkinnon. (Ihan kakaroita, WSOY 2010, suom. Antti Nylén)

Woolgathering ilmestyi Patti Smithin 45-vuotispäivänä vuonna 1992. Suomennos saatiin nimellä Uneksuntaa tänä kesänä Palladium Kirjojen kustantamana ja J.K.Ihalaisen kääntämänä. Kirjan esipuhe on päivätty Barcelonassa 2011. Viimeisessä kappaleessa Smith luonnehtii tekstiään ja esittää toiveensa kirjan merkityksestä lukijalle.

”Joku kysyi pitäisinkö Uneksuntaa satuna. Minä olen jumaloinut sellaisia tarinoita, mutta pelkäänpä, ettei tätä kelpuuteta. Kaikki tässä pienessä kirjassa on totta, ja kirjoitettu niin kuin kaikki tapahtui. Kirjan kirjoittaminen nosti minut oudosta lamaannuksestani ja minä toivon, että se jollain tavoin täyttää lukijan oudolla ja epämääräisellä ilolla.”

Smithin teos on pienten hetkien ja tuntemuksien kirjaamista, sellaisten, jotka saattavat tarkkaamattomalta lipua ohi huomaamatta. Otan esimerkin vuosia sitten lukemastani haastattelusta, jossa saattohoidossa oleva nainen teki tiliä elämästään: ”Parhaita päiviä olivat ne, joina ei tapahtunut yhtään mitään.”

Kannen kuva: Jean Francois Millet, Shepherdess with Her Flock (1863)
Kannen kuva: Jean Francois Millet, Shepherdess with Her Flock (1863)

Smithin teksti muodostuu lyhyistä kappaleista, minän ja ympäröivän todellisuuden vuoropuhelusta ja irrallisista muistoista. Muutamin kohdin ilmaisu tavoittaa tajunnanvirtaa ja runollista kieltä. Kiteytyksenä: pidän Uneksuntaa inspiraatiokirjana. Tekstillä on kyky tulla liki lukijaansa ja aiheuttaa ”luovaa oloa” suuntautuupa se sitten omaan kirjoittamiseen tai puhtaasti ajatuksenjuoksuun.

Lopuksi kirjan kanteen liittyvä lainaus. Kappale osoittaa kirjoittajansa intellektuaalista otetta. Samoin sitä, että olen itsekin pitänyt kuvaa ja sanaa yhtenä asiana. Kummatkin syntyvät samassa paikassa: lukijan tai katsojan aivoissa.

”Aika kuluu ja sen mukana tietyt tuntemukset. Silti aina välillä pellon magia ja kaikki mitä siellä tapahtui nousee pintaan. Ei välttämättä luonnossa vaan kirjan lehtien välissä. Milletin maalauksessa tai Corotin tunnelmissa. Kulkien läpi pitkän galleriasalin, epäilemättä hollantilaisessa valossa, se palaa minuun. Minä näen itseni säteilevänä niityn yllä, ja tunnen kuten tunsin – kirkasta, sanoinkuvaamatonta iloa”

………………………………………….

Blogihistorian ekstralinkeissä kuvaa ja sanaa

1. Rene Magrittén rakastavaiset ja onni.

2. Bo Carpelan ja Paul Klee.

………………………………………….

Helkkarin etevää sakkia ja muita kuolemattomia!

Harva meistä elää kuolemansa jälkeen. Vain tuhkaa, madonruokaa haudassa ja hetkessä häviävä muisto muutaman läheisen mielessä. Jotkut lunastavat kuolemattomuutensa: kirjailijat joita luetaan, säveltäjät, joita kuunnellaan, kuvataitelijat, jotka mursivat vanhat traditiot, jokusen keksinnön isä, muutama tiedemies ja tyranni…

Gutave Dorén kuvitusta Danten La divina commediaan
Gutave Dorén kuvitusta Danten La divina commediaan

Tommi Melender kirjoittaa tuoreessa Imagen blogissaan kirjoista, jotka säilyvät. (linkki) ”Oikeasti tärkeitä tai merkityksellisiä kirjoja tulee vastaan harvoin, ihan kivoja tai ihan paskoja kaiken aikaa.”

Hän arvioi Chuck Klostermanin esseekokoelmaa But What If We’re Wrong?, jossa kirjallisuusmaailman hierarkiapyramidi on jaettu kuudelle tasolle: elävät klassikot, nykypäivän suuruudet, nykypäivän bestsellerit, yhden hitin ihmeet, kriitikoiden suosikit, kirjalliset nobodyt. Mukana ovat vain elävät kirjailijat.

”Klosterman ei ole laatinut taksonomiaansa pelkäksi kirjalliseksi seuraleikiksi. Hänen pyrkimyksenään on pohtia, minkälaiset kirjailijat tai teokset näyttäytyvät viidenkymmenen tai sadan vuoden kuluttua relevantteina. /…/ Myyntiluvut tuskin tarjoavat luotettavaa osviittaa, sillä oman aikansa juhlituilla bestsellereillä on harvoin mitään annettavaa jälkipolville.

Klosterman toteaa esseekokoelmansa alussa, että väärässä oleminen on yksi ihmiselämän peruskokemuksia. Tulevaisuus näyttää aina erilaiselta kuin millaiseksi sen kuvittelemme, puhuttiinpa kirjallisuudesta, yhteiskuntaelämästä, tieteestä tai teknologiasta. Yleisin tapa ennustaa pieleen on kuvitella tulevaisuus päivitetyksi versioksi nykyisyydestä.”

Melenderin koko juttu, sen esimerkit ja johtopäätökset ovat lukemisen arvoisia. Teksti sai minut funtsimaan miten luokittelu pätee kirjallisen arvottamisen ulkopuolella. Yksinkertaistaen yhtäläisyysmerkit voisi vetää jokaiseen alaan. Ehkä pitäisi kuitenkin ottaa huomioon jako luovan ja suorittavan työn välillä – myös se, etteivät ne ole ylikäymättömiä karsinoita.

Gettyimages Mondadori Portfolio: Ezra Pound, Venetsia 1963
Gettyimages Mondadori Portfolio: Ezra Pound, Venetsia 1963

Halusin päivän postaukseen kirjallisen näkökulman ja kommentin. Nappasin siis hyllystä Ezra Poundin (1855 – 1972) teoksen Personae. (Otava 1976, suom. Tuomas Anhava) Pound kirjoitti itsensä historiaan yhtenä modernin runouden läpimurtajista. Valitsemani suorasanaiset ja satiiriset tekstit ottavat kantaa kuuluisuuden ja kuolemattomuuden kysymykseen:

Kuultuaan että perheen äiti kirjoitti runoja

ja että isä kirjoitti runoja

ja että nuorin poika oli töissä kustantamossa

ja että toisen tyttären ystävä oli romaanin synnytyspoltteissa,

nuori pyhiinvaeltaja Amerikasta huudahti:

”No jo on helkkarin etevää sakkia!”

…………………………………………………..

Sanot että minä olen jotensakin röyhkeä;

että pöyhkeilen vaateliaisuuden viitassa.

Muutaman vuoden perästä kukaan ei muista buffoa,

minun tyhjänpäiväisyyksiäni ei muista kukaan,

naurettavat piirteet ovat poissa.

Mitä sinuun tulee, niin sinä mätänet maassa

eikä ole sanottua tuleeko sinusta tarpeeksi vahvaa

lantaa edes pitämään ruhoa pystyssä

haudallasi.

………………………………………………….

Blogin ekstralinkit

1. Uusi tuleminen: ”Stoner nousi kuolleista maailmanmaineeseen”

2. Erakosta ikoniksi: ”Kristuksen morsiamen matkassa”

3. Kafkalle kilpailija: ”Simpanssin kauneus”

………………………………………………….

Lauri ja Raymond vetivät elämästä saman johtopäätöksen

Lauri Viita kuoli joulukuussa1965 liikenneonnettomuuden uhrina. Viimeisiksi sanoiksi kolarin jälkeen on mainittu: ”Pahin on ohi.” Tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta Viidan syntymästä. Hesari teki aiheesta 14.1. kokosivun jutun: ”Kokoelma suurelta yleisöltä piiloon jääneitä runoja käynnistää Lauri Viidan juhlavuoden.” (linkki)

Tutkija Sakari Katajamäki on toimittanut teoksen Ne runot, jotka jäivät. Kirja sisältää puolensataa Viidan lehtiin, kirjeisiin tai käsikirjoituksiin tekemää vähemmän tunnettua runoa tai sikermää.

Lehtijuttuun oli nostettu runo, jonka kolme ensimmäistä säettä toivat välittömästi mieleeni Viidan nuoremman amerikkalaisen kollegan Raymond Carverin (1938-1988). Carver oli runoija ja novellisti, joka ”uskalsi kirjoittaa yksinkertaisesti tavallisista ihmisistä.”

Kun Carver löysi elämänsä rakkauden, runoilija Tess Gallagherin, hän kykeni nousemaan alkoholismista kuiville. He ehtivät elää yhdessä yhdeksän vuotta. Kaksi kuukautta suhteen virallistamisen jälkeen Carver kuoli 50-vuotiaana keuhkosyöpään.

Lauri Viidan lähtö oli nopea. Carver ehti sulatella lääkäriltä saamaansa tuomiota. Kummatkin kirjailijat päätyivät elämän puntaroinnissaan samaan lopputulokseen. Melodraaman ja patetian rima värähtää – vaan ei putoa. Se, jos mikä on mestarin merkki.

Lauri Viita: Onni

Sain sen mitä halusin, rakkauden,

ja sentään: olenko onnellinen?

Mitä odottelen?

……………………………..

Raymond Carver: Myöhäinen katkelma

Ja saitko tältä elämältä

mitä halusit, kaiken jälkeen?

Sain.

Ja mitä halusitkaan?

Kutsua itseäni rakastetuksi, tuntea itseni

rakastetuksi tässä maailmassa.

……………………………..

Ekstralinkin olen jakanut aiemminkin, mutta onhan siellä runo, jonka stooriin joku toinen kirjailija tarvitsisi romaanin mitan: ”Carver ja sanomatta jättämisen kauneus”

(Carver suomennokset Lauri Otonkoski-Esko Virtanen)

……………………………..

Kenelle kirjallisuuden Nobel – ja kenelle ei

Päivän Hesari kertoo kirjallisuuden professori Sara Daniuksesta. Hän on ensimmäinen naispuolinen Ruotsin akatemian vakituinen sihteeri. Huomenna 8.10. kello 14 hän avaa Tukholman vanhan Pörssitalon neuvotteluhuoneen oven ja ilmoittaa lehdistölle Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajan nimen.

Tommi Melender päivitti maanantaina Image -lehden bloginsa. Hän käsitteli kirjallisuuden Nobelin jakoperusteita ja toivoi lopuksi: ”antakaa palkinto John Ashberylle. Hän on hieno runoilija eikä liian nuori.”

Oma ykkösehdokkaani on puolalainen Olga Tokarczuk. Pidemmät perustelut löytyvät linkistä jutun lopussa. Toista Melenderin esittämää toivetta ennakkospekulaatioista komppaan tinkimättä: ”toivottavasti eivät anna palkintoa Haruki Murakamille.” Tähänkin laajempi linkki lopussa.

Itse asiassa Ashberyn palkitseminen voisi olla kakkosvaihtoehtoni. Savukeidas julkaisi vuoden vaihteessa Ville Hytösen toimittaman esseekokoelman Poetiikkaa III, jossa kahdeksan suomalaista runoilijaa kertoo poetiikkansa perusteista. Sivusin esseessäni lyhyesti myös Ashberyn merkitystä kirjalliseen ajatteluuni:

Minulle ”languagen”, runouden kielen ja kokeellisen ilmaisun kulmakivi on John Ashberyn Vuokaavio, vuonna 1991 julkaistu ”kenen tahansa omaelämäkerta”, jonka Leevi Lehto suomensi ja Jack-in-the-Box julkaisi 1994.

Raivostuttava, työläs ja käsittämätön teos, yli kaksisataasivuinen runo ja vuodatus, jonka jätin aina kesken vain palatakseni siihen yhä uudelleen. Sääntö pätee kaikkeen: vuosien työhön ei pääse sisälle muutamassa minuutissa. Vastaanottajankin on hyvä nähdä hieman vaivaa.

Obama ojentaa John Ashberylle National Arts and Humanities -mitalin 2012.
Obama ojentaa John Ashberylle National Arts and Humanities -mitalin 2012.

Ashberyn hyperrealistinen mastodontti on pirstoutuneen maailman kuva, arkisen elämän keskelle heitetty silmä ja korva. Kielellisestä tekstuurista kykenee poimimaan vain pieniä paloja kerrallaan. Lopulta fragmentaarisuudesta muodostuu ylijäämän elämä, joka koko ajan katoaa meiltä huomaamatta. Tämän Vuokaavio nostaa kaikkien näkyville.

Mikä siinä on merkittävää? Se, että Ashbery on kyennyt kirjoittamaan teokseen maailman, joka ikääntyessään ja informaatiotulvan kiihtyessä käy päivä päivältä yhä ajankohtaisemmaksi. Ääni ei ole enää runoilijan, vaan meidän kaikkien.

Asbery yrittää mahdotonta, se on aina hyvä lähtökohta. Teos on suorituksena kunnioitettava, uteliaisuus, ajattelu ja herkeämätön työ painavat kuviteltua inspiraatiota ja innostusta enemmän. Vuokaavio hylkää runon runona ja veistää kielestä jotain ajattelun ja narratiivisuuden rajoja rikkovaa.

Kirjoittajana en ajattele kaavoja, runousoppeja tai kategorioita. En halua määritellä henkilökohtaista poetiikkaani tai proosaani, koska se kokemukseni mukaan muuttuu – sekä lukijana, että kirjoittajana. Mieli ja kieli hakee uutta. Tämän voisi kiteyttää Hans Magnus Enzensbergerin jo 1960 julkaistuihin säkeisiin runosta Schaum, Vaahtoa: ”Päästäkää irti! En kuulu teihin / Enkä meihin”.

Yhdysvaltalaisen Ashberyn (s.1927) bibliografiaan on kertynyt kaksikymmentäviisi kokoelmaa. Vuokaavion lisäksi on Aki Salmelan suomennoksena julkaistu kokoelma Valveillaoloa (wsoy 1998). Parnassossa ilmestyi taannoin myös nimikkoruno kokoelmasta Self-Portrait in a Convex Mirror . Teksti nosti Ashberyn kirjallisen maailman tietoisuuteen ja Pulizerin palkinnolle 1975.

………………………………

1. ekstralinkissä Olga Tokarczuk: ”Tässä teille tuleva kirjallisuuden nobelisti”

 2. ekstralinkissä Haruki Murakami: ”Väärä valinta”

………………………………