Alkuviikko vaatii valmisteluja Euroopan pienimmässä museossa. Kesän teemana on maailmanrauha. Velaatan Maitolaiturimuseon Sininen lehmä kiertää maailmaa hyväntahdon lähettiläänä YK:n pääsihteeri Ban Ki-moonin valtuuttamana. Ennakkotietoa löytyy museon FB-sivuilta. Tykätäkin saa jos siltä tuntuu.
Kiireen keskeltä nostan tähän kolmen vuoden takaisen tekstin. Se sopii viimeisten päivityksien jatkoksi. Tyranneilla on usein ollut tarve esiintyä myös taiteilijoina. Ja vallankumousten ketju, sehän on katkeamaton.
…………………………………………………………………………………………….
Juuri nyt kulttuuriblogin on aika zoomata Mao Tse-tungiin. Jos Jumalan profeettojen kirjat jätetään laskuista, Mao (1893 – 1976) on maailman kirjallisuushistorian ylivoimainen painosten kuningas. Ja totta kai minulta löytyy Kiinan kansantasavallan ja kommunistisen puolueen puhemiehen aito Punainen kirja. Ostettu toisinajattelevalta opiskelijalta Tian´anmenin aukiolla 80-luvun alkupuolella.
Koska en ymmärrä Punaisen kirjan tekstiä, tässä on tyydyttävä Pertti Niemisen suomentamiin runoihin. (Tammi 1973) Mao itse suhtautui säkeidensä julkaisemiseen nihkeästi. Syykin oli selvä. Ne nojasivat Kiinan runouden tuhansien vuosien perinteeseen ja tyyliin. Se ei sopinut kulttuurivallankumouksen tavoitteisiin, jossa pyrittiin eroon kaikesta entisestä.
Kiinalainen runous kirjoitetaan usein johonkin ikiaikaiseen sävelmään, se voi olla myös vastaus tai kommentti aikojen takaiselle mestarille. Kun Mao vuonna 1956 ui kolmesti Jangtsejoen yli Wuhanissa, hän kirjoitti ”uroteostaan” runon vanhan Vesilaulun sävelmään. Siinä hän ylistää rakenteilla olevaa siltaa ja alleviivaa uutta aikaa: ”Jumalatar, jos vielä voimissaan, säikähtää, kun näkee miten maailma muuttuu.”
Jo ennen keisari Neroa moni totalitaarista valtaa käyttänyt hallitsija on halunnut päteä myös taiteilijana. Yhdistelmä ei ole tuottanut hedelmää. Äkkipäätä tulee mieleen vain yksi, jonka ajatuksilla on ollut kantavuutta. Rooman keisari sekä stoalainen filosofi Marcus Aurelius.
Kun kuuluisalta sinologilta (Kiinan kielen ja kulttuurin tutkija) Arthur Waleyltä tiedusteltiin mielipidettä Maon runoista, hän vastasi: ”Ne ovat parempia kuin Hitlerin maalaukset, mutta eivät ehkä aivan yhtä hyviä kuin Winston Churchillin.”
Maon näennäisissä luontorunoissakin on taistelun ylistystä ja vallankumouksen symboliikkaa. Valitsen näytteeksi tekstin ”Vastaus toveri Kuo Mo-Jolle”. Säkeet on kirjoitettu sävelmään ”Koko virta on punainen”. Runosta löytyy ikiaikainen hetkeen tarttumisen kehotus. Siinä viitataan maailmaa mullistavaan luonnonkatastrofiin, ja lopun kruunaa kaikkien tyrannien yhteinen tavoite. Mao on yhä ajan hermolla!
”Pieni, pieni maapallo: / jokunen kärpänen törmäilee seiniin. / Surinaa, surinaa, surullista valitusta, tuskaista itkua. / Muurahaiset kiipeävät huai-puuhun, / kerskailevat valtakuntansa suuruudella, / hevosmuurahaiset ravistavat puuta, sanovat: miten helppoa! / Kun länsituuli karisti lehdet Ch´ang-anissa, lensivät ujeltavat nuolet.
Miten paljon asioita, miten kiireisiä! / Taivas ja maa kiertävät ratojaan, aikaa on vähän. / Kymmenentuhatta vuotta on liian pitkä aika pohdittavaksi: / tartu vain tähän aamuun ja iltaan!
Neljä merta kääntyy nurin, / pilvet ja vesi kiehuvat, viisi mannerta järkkyy, kun tuuli ja ukkonen nousevat. / Meidän on lakaistava pois kaikki tuhohyönteiset, / päästävä kaikista vihollisista.”