En minä ymmärrystä hae, selityksistä puhumattakaan. Lukiessa etsin sitä, mitä ei ole kirjoitettu. Runo ei ole peli eikä teoria, vaikka niin moni teksti keskittyy vääntelemään omaa naamaansa peilin edessä.
Rajansa kaikella. En odota sähkömieheltä hyvää suoritusta takan tekijänä, en kirvesmieheltä koristemaalarin taitoja. Yksi naulaa ulkovuorausta ja toinen kaakeloi kylppäriä. Kaikkia tarvitaan talon tekoon.
Jonkin tekstin talossa viihtyy paremmin kuin toisessa, vaikkei vikaa olisi kummassakaan. Se tunne, että olisi kuin kotonaan. Eikä olisi yksin, vaan runon takaa löytyisi Joku. Että se olisi todeksi tehty, vaikka olisi hullu ja näyttäisi takin hihasta tipahtaneelta. Tai kokemuksista kasatulta.
Olli Heikkonen julkaisi kokoelmansa Jakutian aurinko vuonna 2000 ja nappasi sillä Hesarin esikoispalkinnon. Perjantairuno tulee kokoelmasta Jäätikön ääri, joka julkaistiin 2007. Heikkonen on varioinut kielirekisteriään, tässä teoksessa se on sukua Sirkka Turkan teksteille, hyvällä tavalla.
……………………………………………………………
Älä mene rantaveteen, missä kivet kalkattavat
jäätä vasten, toisiaan vasten, älä sumun silmään,
sen katse on syvä ja vimmainen. Mene syvemmälle,
mene västäräkit olkapäillä, laulua ei ole koskaan liikaa.
Mene kauas, mene kauemmas, että voin hipaista
kulmakarvojasi, höyhenenpehmeää olkapäätä.
Mene niin kuin saari, pajunkissasaari joka ääneti
peittyy aaltoihin. Mene, sillä hellyyttä on aina liikaa,
aina jokin kämmen haluaa levätä pakaran päällä,
aina jokin suu kuin sipuli hamuaa suudelmaa.
Mene nyt, että näkisin miltä näytät,
kun perkaat reittäsi kaislikon läpi
jääkarpalot kulmakarvoilla.
Mene nyt, että näkisin sinut selvästi.
………………………………………………………
Kuva Galleria Heinon sivuilta: Samuli Heimonen: Kynsi, 2009.