Lupasin tänne jotain hyvin henkilökohtaista.
Äiti täyttää ensi viikolla 83 vuotta.
Omin avuin liikkuminen on välillä hidasta, mutta onnistuu. Pää pelaa kirkkaasti ja tämän päivän asiat ovat yhtä hyvässä muistissa kuin lapsuuden kuvat. Turhien tavaroiden hamstraushalu on yhä lisääntynyt. Sairaalakäynneiltä ei ole vältytty ja sydämentahdistin asennettiin pari kuukautta sitten.
Äitini on aina kirjoitellut asioita ylös. Ei niitä päiväkirjoina voi pitää, muistivihkoja ja paperilappuja lojuu siellä sun täällä. Katkelmia kaikesta mitä kuvitella saattaa. Mutta sellaista on elämäkin. Ei mikään kaunis ja hiottu kaari, vaan sisäisen minän tuottamaa sekalaista ajatussilppua josta kokonaisuutta kasaillaan.
Kokosin yhdestä äidin vihkosta runon. Erimielisyytemme koski ensimmäistä riviä. Pitäisikö siinä mainita henkilö nimeltä. Sovimme että Netanjehu saa edustaa tässä kaikkia kaltaisiaan, jotka ajattelevat ”Si vis pacem, para bellum.” (Jos haluat rauhaa, hanki sotaa)
Jaan tähän runon kaikkien kanssa. Ensi viikolla olen jo Malagan kupeessa, viivyn helmikuun yli kirjoittelen siellä (ja sieltä) aivan uusia asioita.
”Israelin pääministeri Netanjahullekin sellaiset terveiset,
että kointähti hänen sydämessään koittaisi ja hänestä tulisi
niin heikko lenkki, että sotahuurut päästä hälvenisi.”
Sairaalan vihko on tekstiä täynnä, muistissa
päivän tapahtumat pienintä murua myöten ja
vailla viimeistä käyttöpäivää – asiat vain
ottavat loikkia seitsemän peninkulman saappailla:
”vuonna neljäkymmentä sai kauppahallista ostaa tiskin alta
sodassa kuolleiden hevosten lihaa ja rasvaa
jatkosodan aikaan, kun kaikki oli kortilla mustan pörssin kauppiaat
varastivat pienikokoiset koirat ja myivät jäniksen lihana
yhdessä Tammelan yleisen saunan porstuassa
emme me kaikki kuolemassa nuku
vaan kaikki me muutumme – siunaa Herra meitä ja ehtoollista
vaikka se kannibalismia muistuttaakin
huomenna haluaisin lähteä tälläämään itselleni talvihattua
käytäisiin kirpputorilla ja sitä ennen voisi miettiä
sitä johdatustähtee ja kuunnella linnunlaulua –
ollaan vaan helläsydämiset toisiamme kohtaan
se peittää syntien paljouden, näin sanotaan sanassa
ihanteellisia oltiin viime vuosisatojen kirjallisuudessa
vaikka Aleksis K. käytti kansan kieltä… ja viinaakin
kuinkahan mitäänsanomaton olisi ollut Väinö L.
ellei hän olisi pysynyt niin tiukasti totuudessa
minua Herra on kurittanut, vaan ei ole vielä ottanut hengiltä
kuinka tyytyväinen saan olla, että vielä välillä jaksan ulos
ja aika armoton palvelija olen, kun näitä töherryksiäni teen
vaikka toiset raataa töissä iltansakin
lempeni ruusut ne kukkivat varhain
tuoksunsa maailman tuulet jo vei, armaani ainut
mun haaveeni parhain, mua enää koskaan hän muistele ei
säilytä Jumalan sinulle antama persoonallisuus
älä ole kenenkään varjo tai matkija
voimakkaita ihmisiä ovat ne, joita on häiritty
estetty ja ahdistettu.”