Kuva ja sana. Yksi ja sama asia, aivoissa syntynyttä vuorottelevaa informaatiota. Tapaus Perjantairuno ei valaise väitettä, vaan kertoo puhtaasta sattumasta.
Viimeistelen mittavaa teosta nimeltään Babel. Sen runoissa heitetään hyvästit keskeislyriikan ensimmäiselle persoonalle. Säkeet, jotka alkavat ”Minä olen…” voi puolestani haudata sadaksi vuodeksi ja kaivaa sen jälkeen esiin aivan kuten ”kokeellinen” runous tekee tänään kalutessaan Hugo Ballin, Tristan Tzaran ja kumppaneiden hautaamia luita.
Provosoinnit sikseen, kyllä runon kokija riveiltäni löytyy, vaikka se muuksi onkin nimetty. Perjantaitekstin ydin on sattumassa. Kirjoitin runon, ja hakiessani kuvaa löysin leffan, jota en ole nähnyt.
Patrice Leconte ohjasi elokuvan ”La fille sur le pont” vuonna 1999. Nainen pääosassa on Vanessa Paradis, mies Danielle Auteuil. Koostin elokuvasta pysäytykset runon pariksi. Olkaa hyvä, teksti numero 43.
……………………………………………………………………………………………..
Katsojien keskuudessa käy pettymyksen kohahdus
kun tivolin veitsenheittäjä peruu numeronsa
ja alkaa kertoa katsojille omia sydänsurujaan.
Tampereen runot huomioivat heikosti (jos lainkaan)
ensimmäisen persoonan tuskat ja tunteet.
Psykiatria kiinnostaa potilas, sutta saalis
jousi vaatii nuolta, kivääri luotia
lapsi haluaa leikkiä, sankari seikkailla
tyranni tavoittelee valtaa, kissa hiirtä
diktaattori suunnittelee palatsia, sorrettu vallankumousta
idealisti julistaa rauhaa, terroristi taistelua
nälkäinen toivoo ruokaa, kylläinen lepoa
ahne himoitsee rahaa, alemmuudentuntoinen arvostusta
iho kaipaa kosketusta, toive täyttymystä
klovni odottaa aplodeja, yleisö veistä,
joka kerta toisensa jälkeen heitetään
henkeäsalpaavan tarkasti avustajan ohi.
………………………………………………………………………………………………