Kun Tomas Tranströmerin tuplakokoelma Totuudenkynnys Surugondoli julkaistiin meillä 1997, Tero Liukkonen kirjoitti Hesarin kritiikissä: ”Tranströmer on Ruotsin tämän vuosisadan runoilijoista arvostetuimpia ja nykylyyrikoista kansainvälisesti tunnetuin. Hänelle on kertynyt palkintoja niin, että oikeastaan puuttuu enää Nobelin kirjallisuuspalkinto, jota ruotsalaiset asiantuntijat hänelle mielellään povaavat.”
Edellinen runouden Nobel meni puolalaiselle Wislawa Szymborskalle 1996. Kumpaakin runoilijaa yhdistää tuotannon niukkuus ja modernismin perinne – aina patetian sävyihin saakka. Ruotsin kuninkaalliseen akatemiaan se näyttää purevan ”kokeellisuutta ja vaikeaselkoisuutta” paremmin.
Asia ei silti ole noin yksinkertainen. Tranströmer tavoittaa säkeisiinsä näennäisestä helppoudesta huolimatta uskomattomia syvyyksiä:
”Toisinaan, mutta harvoin, / joku meistä todella näkee toisen: / hetkeksi ihminen tulee näkyviin / kuin valokuvassa mutta selvemmin, / ja taustalla näkyy jotakin / hänen varjoaan suurempaa. / Hän seisoo kokovartalokuvassa vuoren edessä. / Se on pikemmin kotilonkuori kuin vuori. / Se on pikemmin talo kuin kotilonkuori. / Se ei ole talo, mutta siinä on monta huonetta. / Se on epäselvä, mutta valtaisa. / Se kasvaa esiin siitä, se hänestä. / Se on hänen elämänsä, hänen labyrinttinsä.”
Juttuni keskeinen ajatus on hyvin subjektiivinen, faktaa nobelistista löytyy riittävästi muualta. Tranströmer on ollut minulle yksi tärkeimmistä runoilijoista. Jokin selittämätön hänen teksteissään on vedonnut, ensitutustuminen aivan erityisesti.
Kokoelma Eläville ja kuolleille julkaistiin 1989. Vain 32 varsinaista runosivua kohtuuttoman suurella fontilla ladottuna. Mutta hyvin ne riittivät Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon ja seuraavana vuonna jaettavaan kansainväliseen Neustad-palkintoon.
Lainaan tähän kokoelman ensimmäisen runon Unohdettu kapteeni. Miten hienosti ja monisäikeisesti se käsittelee ajan ulottuvuutta. Säkeiden preesens syö sisäänsä kaiken: menneisyyden, historiallisen tilanteen, poikkeuksellisesti aistitun nykyhetken ja tulevan kuoleman vääjäämättömyyden:
”Meillä on monta varjoa. Olin matkalla kotiin / syyskuun yössä kun Y / neljän vuosikymmenen jälkeen / kapusi haudasta liittyen seuraani.
Hän oli ensin täysin tyhjä, pelkkä nimi / mutta hänen mietteensä uivat / ajan virtaa nopeammin / kunnes saivat meidät kiinni.
Nyt katsoin maailmaa myös hänen silmillään / ja minä näin sodan meren. / Allemme kasvoi viimein laiva / jossa hän oli kapteeni.
Edessä ja takana atlantinsaattueen aluksia / eloon jääviä laivoja / ja toisia kyljessään Merkki (kaikille näkymätön)
unettomat vuorokaudet vuorottelivat / mutta hänen vuoronsa jatkui – / öljytakin alla pelastusliivit. / Hän ei koskaan palannut kotiin.
Sisäinen itku vuodatti hänen verensä kuiviin / eräässä Cardiffin sairaalassa. / Hän sai vihdoin käydä pitkäkseen / ja muuttua horisontiksi.
Hyvästi yhdentoista solmun saattueet! Hyvästi 1940! / Tässä loppuu maailmanhistoria. / Pommikoneet jäivät. / Kanervanummet kukkivat.
Valokuva vuosisadan alusta: muuan ranta. / Rannalla kuusi pyhäpukuista poikaa. / He seisovat sylissä purjelaivat. / Ja ilmeet, miten vakavat!
Laivat, kerran elämä ja kuolema eräille heistä. / Myös kuolleista kirjoittaminen / on leikki joka muuttuu raskaaksi / siitä mikä on tulossa.”
Lopuksi vastaus otsikon kysymykseen. Surugondolin ensimmäisen runon neljä viimeistä säettä:
”Haluan sanoa vain sen
mikä kimmeltää
ulottumattomissa
kuin panttilainaajan hopea.”
…………………………………………….
Suomennokset: Unohdettu kapteeni, Brita Polttila, muut säkeet Caj Westerberg.
…………………………………………….
Edellisen jutun KIRJASTOAPURAHOIHIN palaan, kun ehdin tekemään yhteenvetoa sähköpostiini kertyneestä palautteesta.
……………………………………………