Perjantairunolta et saa lahjaksi mitään – se kaivaa sielusi esiin

Vastoin veikkauksia (kuten aina) puolalainen runoilija Wislawa Szymborska (1923–2012) nappasi kirjallisuuden Nobelin 1996. Hänen jälkeensä runolle koitti poikkeuksellisen pitkä, kolmentoista vuoden kuiva kausi, aina Tomas Tranströmeriin saakka.

Ruotsin akatemia ei hevin lähde avantgardistisen kirjallisuuden kelkkaan. Runoistaan Pulizerin pokannut ja usein voittajaveikkauksissa mainittu John Ashberykin täyttää tänä vuonna jo 86. Szymborska kirjoitti esseitä ja käänsi ranskankielistä runoutta, mutta kirjallisuuden kuningaspalkintoon hän ylsi vain reilun parinsadan ”realistisen” runon tuotannolla.

Wislawa Szymborska, kuva Andrzej Banaś.

Kielen ja ilmaisun äärimmäisenä tiivistäjänä Szymborska on siis oikea henkilö vastaamaan kysymykseen kliseistä. Siitä miten suuret ja abstraktit sanat haukkaavat koko kakun kerralla, eikä jäljelle jää yhtikäs mitään.

Kokoelmassaan Loppu ja alku (1993) Szymborska rakentaa kokonaisen runon sanan SIELU ympärille. Tai oikeammin, kartettava sana tulee vasta kaiken päätöksenä, tarinallisen tekstin avaimena.

Runo on nobelistille ominainen, arkisen niukalla kielellä etenevä, mutta lopulta ”suuren kertomuksen” sisäänsä kehivä. Teksti ottaa heti kontaktia ja osaa myötäelää lukijansa kanssa. Riveillä puhuu ensin minä, kohta jo me.

Rivi riviltä Szymborska perkaa ensin tekstistä turhat pois ja zoomaa aivan pieneen. Eettisen tutkielman lopputuloksena on klisee, joka onkin yllättäen saanut tarkan, perustellun ja koko elämän eksistenssiä kuvaavan merkityksen. Käännös on hänen luottosuomentajansa Martti Puukon.

EI MITÄÄN LAHJAKSI

Ei mitään lahjaksi, kaikki on lainaa. / Hukun yli korvieni nouseviin velkoihin. / Minun on pakko / maksaa itselläni itsestäni / antaa elämästä elämäni.

Niin on säädetty / että sydän on palautettava / ja maksa / ja erikseen joka ainut sormi ja varvas.

On liian myöhäistä hylätä jo tehty sopimus. / Velkani otetaan minulta / yhdessä nahkani kanssa.

Kuljen maailmalla / muiden velallisten joukossa. / Joitakin painavat pakolliset / siipien osamaksuerät.

Toiset joutuvat, halusivatpa sitä tai eivät, / maksamaan takaisin joka ainoan lehden.

Velkojen puolella / on meidän joka ainut kudoksemme. / Ainuttakaan värekarvaa, ainuttakaan kasvinvartta / ei voi säilyttää ikuisesti.

Luettelo on täsmällinen / ja näyttää siltä, / että meille ei ole jätetty yhtään mitään.

En voi muistaa / missä, milloin ja mitä varten / annoin jonkun / avata nimissäni tuon tilin.

Kutsumme sitä vastaan esitettyä vastalausetta / sieluksi. / Se onkin ainut asia / mikä ei ole mukana luettelossa.

…………………………………………………………………………………………….

Mainitsin Szymborskan myös 11.10 2011 Tomas Tranströmeriä käsittelevässä arviossa: LINKKI. Jutun kuva: Andrzej Banaś.

Mitä Nobelisti haluaa sanoa?

Kun Tomas Tranströmerin tuplakokoelma Totuudenkynnys Surugondoli julkaistiin meillä 1997, Tero Liukkonen kirjoitti Hesarin kritiikissä: ”Tranströmer on Ruotsin tämän vuosisadan runoilijoista arvostetuimpia ja nykylyyrikoista kansainvälisesti tunnetuin. Hänelle on kertynyt palkintoja niin, että oikeastaan puuttuu enää Nobelin kirjallisuuspalkinto, jota ruotsalaiset asiantuntijat hänelle mielellään povaavat.”

Tomas Tranströmer, kuvapohja MTV 3.

Edellinen runouden Nobel meni puolalaiselle Wislawa Szymborskalle 1996. Kumpaakin runoilijaa yhdistää tuotannon niukkuus ja modernismin perinne – aina patetian sävyihin saakka. Ruotsin kuninkaalliseen akatemiaan se näyttää purevan ”kokeellisuutta ja vaikeaselkoisuutta” paremmin.

Asia ei silti ole noin yksinkertainen. Tranströmer tavoittaa säkeisiinsä näennäisestä helppoudesta huolimatta uskomattomia syvyyksiä:

”Toisinaan, mutta harvoin, / joku meistä todella näkee toisen: / hetkeksi ihminen tulee näkyviin / kuin valokuvassa mutta selvemmin, / ja taustalla näkyy jotakin / hänen varjoaan suurempaa. / Hän seisoo kokovartalokuvassa vuoren edessä. / Se on pikemmin kotilonkuori kuin vuori. / Se on pikemmin talo kuin kotilonkuori. / Se ei ole talo, mutta siinä on monta huonetta. / Se on epäselvä, mutta valtaisa. / Se kasvaa esiin siitä, se hänestä. / Se on hänen elämänsä, hänen labyrinttinsä.”

Juttuni keskeinen ajatus on hyvin subjektiivinen, faktaa nobelistista löytyy riittävästi muualta. Tranströmer on ollut minulle yksi tärkeimmistä runoilijoista. Jokin selittämätön hänen teksteissään on vedonnut, ensitutustuminen aivan erityisesti.

Kokoelma Eläville ja kuolleille julkaistiin 1989. Vain 32 varsinaista runosivua kohtuuttoman suurella fontilla ladottuna. Mutta hyvin ne riittivät Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon ja seuraavana vuonna jaettavaan kansainväliseen Neustad-palkintoon.

Englantilaisia saattueensuoja-hävittäjiä.

Lainaan tähän kokoelman ensimmäisen runon Unohdettu kapteeni. Miten hienosti ja monisäikeisesti se käsittelee ajan ulottuvuutta. Säkeiden preesens syö sisäänsä kaiken: menneisyyden, historiallisen tilanteen, poikkeuksellisesti aistitun nykyhetken ja tulevan kuoleman vääjäämättömyyden:

”Meillä on monta varjoa. Olin matkalla kotiin / syyskuun yössä kun Y / neljän vuosikymmenen jälkeen / kapusi haudasta liittyen seuraani.

Hän oli ensin täysin tyhjä, pelkkä nimi / mutta hänen mietteensä uivat / ajan virtaa nopeammin / kunnes saivat meidät kiinni.

Nyt katsoin maailmaa myös hänen silmillään / ja minä näin sodan meren. / Allemme kasvoi viimein laiva / jossa hän oli kapteeni.

Edessä ja takana atlantinsaattueen aluksia / eloon jääviä laivoja / ja toisia kyljessään Merkki (kaikille näkymätön)

unettomat vuorokaudet vuorottelivat / mutta hänen vuoronsa jatkui – / öljytakin alla pelastusliivit. / Hän ei koskaan palannut kotiin.

Sisäinen itku vuodatti hänen verensä kuiviin / eräässä Cardiffin sairaalassa. / Hän sai vihdoin käydä pitkäkseen / ja muuttua horisontiksi.

Hyvästi yhdentoista solmun saattueet! Hyvästi 1940! / Tässä loppuu maailmanhistoria. / Pommikoneet jäivät. / Kanervanummet kukkivat.

Valokuva vuosisadan alusta: muuan ranta. / Rannalla kuusi pyhäpukuista poikaa. / He seisovat sylissä purjelaivat. / Ja ilmeet, miten vakavat!

Laivat, kerran elämä ja kuolema eräille heistä. / Myös kuolleista kirjoittaminen / on leikki joka muuttuu raskaaksi / siitä mikä on tulossa.”

Lopuksi vastaus otsikon kysymykseen. Surugondolin ensimmäisen runon neljä viimeistä säettä:

”Haluan sanoa vain sen

mikä kimmeltää

ulottumattomissa

kuin panttilainaajan hopea.”

…………………………………………….

Suomennokset: Unohdettu kapteeni, Brita Polttila, muut säkeet Caj Westerberg.

…………………………………………….

Edellisen jutun KIRJASTOAPURAHOIHIN palaan, kun ehdin tekemään yhteenvetoa sähköpostiini kertyneestä palautteesta.

……………………………………………