Renessanssirunous – Juha Siro | Mitä tapahtuu todella

Nostan perjantain päivitykseen työhuoneen ovenkahvan ja kaksi kuvaa sen vierestä: rationaalisen ja emotionaalisen sydämen. Ihminen lataa sydämeen tunteidensa ja persoonanansa tiedostamattomat alueet, joille ei sanoja löydy.

Rakkaudesta sydän pakahtuu. Rakkauden puutteesta särkyy. ”Sydämeni on niin surusta raskas, miksi sä kultani hyljäsit mun” (sanat V.A. Koskenniemi, sävel Sibelius). Raamatun psalmi osaa yhdistää hengen ja lihan: ”Minun sydämeni iloitsee ja sieluni riemuitsee, myös minun ruumiini asuu turvassa.” Eino Leino pistää peliin koko persoonan ja elämänkatsomuksen: ”Sulle laulan, neiti kesäheinä, / sydämeni suuri hiljaisuus, / uskontoni, soipa säveleinä, tammenlehvä-seppel vehryt, uus.”

Paha ihminen on sydämetön. Hyvä sydämellinen. Suvaitsevaisella on suuri sydän. Kun ihminen tekee sydämen valintoja hänellä on usein puutteelliset tiedot, tai hän tekee parempaa tietoaan vastaan, mutta haluaa teolleen puolustuksen jo ennakkoon.

Iskelmäsanoittajan sopii riimitellä: ”Sun tules liekeissä kun sydämeni räytyy”. Runoilijalle sydämestä kirjoittaminen on patetian ja vaaran paikka. Kirjoitin sydämen kokoelmaani Elämän tarkoitus (Like 2002). Kliseisen sydämen ja tunteen vastapainoksi piti hakea raadollisuutta. Sitä löytyi Andres Serranon kuvista. Kohuttu valokuvataiteilija piti näyttelyn Helsingissä vuonna 2001.

PORTTI

Kesällä maa on kevyttä lapioida,

tänään taivas täyttyy lumesta Pyhäjärven yllä.

Sankaritenori laulaa levyltä yhä,

en pidä aariasta jossa meille luvataan

tottumus onnen sijaan.

Madeiran viini on vahvaa ja käy sydämeen,

teen rivejä orjantappuran ja

kristallikruunun välistä. Eilen katsoin kuvaa

virtsaan upotetusta krusifiksista ja ihmettelin

miten kauniilta valo saa kärsimyksen näyttämään.

Vastapäisellä seinällä näin syntymättömän lapsen

ja kuolleen naisen kasvot,

enkä havainnut mitään eroa.

Vielä on annettava vuoro Leonardo da Vincille (1452 – 1519). Hän sananmukaisesti kaivaa sydämen kuolleen rinnasta tarkastellakseen ja havainnoidakseen sen materiaa ja toimintaa. Ja kun hän kirjoittaa sydämestä, se on silkaa runoutta.

Piirros Leonardo da Vincin työpäiväkirja.

”Sydän on se ydin, josta verisuonten puu syntyy. Tiukka lihasmalja. Sydämeen virtaava veri ja sen valtimot ylläpitävät ja ravitsevat kaikkien muiden lihasten elämää ja niin tiivis on sydän, ettei sitä vahingoita edes tuli kuin hädin tuskin, kuten voidaan nähdään palaneista ruumiista, joiden sydän on vielä verinen vaikka luut ovat tuhkaksi palaneet.”

……………………………………………………………………

Ekstralinkissä yllättävä ajankohtainen pointti Eino Leinosta:

Yhden totuuden tragediat

…………………………………………………………………..

Materialismi on antanut mahdollisuuden kiteyttää kaikkien aikojen taiteilijoiden tuotantoa timantinkoviksi kliseiksi, joiden takaa on vaikea nähdä alkuperäistä yhteyttä. Leonardon Mona Lisa hymyilee muovikasseissa ja Michelangelon fresko Aatamin luomisesta monistuu mainoskuviksi ja miljooniksi postikorteiksi – ja ties miksi muuksi.

Michelangelon kuva elämän kosketuksesta ja valkopartaisesta jumalasta on syöpynyt koko länsimaisen kulttuurimme tajuntaan. Apollon temppelin päätykolmioon hakattu Delfoin oraakkelin ”tunne itsesi” – jota Sokrateenkin suuhun on soviteltu – saattaa olla maailman siteeratuin aforismi. Mutta äärimmäisen tuttuja asioita lakataan lopulta ajattelemasta vaikka ne ovat kehittyäkseen vaatineet viisauden ja nerouden potentiaalia.

Osa Michelangelon freskosta Sikstuksen kappelissa

Maailman vaikuttavimmat taiteilijat ja ajattelijat ovat aina pitäneet työtään elämän ja kuoleman kysymyksenä. Silti niistä saattaa kehittyä sekoitus rahaa, rihkamaa ja Jumalan rakkautta. Michelangelo Buonnarroti (1475 – 1564) oivalsi kirkkaasti, että elämässä ei ole muuta järjestystä kuin kuoleman siihen asettama, eikä edes taide voi olla loputtomiin elämän ja onnen korvike.

Kuva ja sana on perinteisesti erotettu toisistaan eri havainnoiksi, mutta lopulta kummatkin syntyvät ja hahmottuvat samassa paikassa – ihmisen aivoissa. Mikään yllätys ei siis ole, että taiteilija, joka antoi näkyvän muodon ihmisen luomiselle, paratiisille ja helvetille, oli myös taitava sanankäyttäjä ja oivaltava runoilija. (Ainakin Otava on julkaissut Yrjö Kaijärven suomentaman runovalikoiman vuonna 1975) Näissä säkeissään Michelangelo tekee tiliä elämästä ja kääntyy taivaallisen rakkauden puoleen, kun mikään maallinen ei hänen tuskaansa voi enää lievittää.

On elämäni juoksu kääntymässä,

Jää meri aava myrskyinensä taaksi,

yhteistä rantaa kohti laskee haaksi.

Työt hyvät, pahat tilitämme tässä.

Tein aina mielessäni kiihkeässä

taiteeni jumalaksi, valtiaaksi.

Hyljännyt olen erheet ainiaaksi

ja tunnen kaipuun sielun sisimmässä.

Ja lemmen ilot tyhjät – mitä noista,

kun lähestyn jo kahta kuolemista?

On toinen varma, toisen uhkan näen.

Ei tuskaa maalaaminen, veisto poista.

Päin käännyn rakkautta taivaallista.

Se ristillä on, sylin levittäen.

Vatikaanin kirkkovaltio on aina ymmärtänyt myös loiston ja materian arvon. Paavien ja kardinaalien raottamien rahakirstujen ansiosta lukuisten nerojen perintö on jäänyt elämään. Michelangelon freskot hehkuvat Sikstuksen kappelissa ja hänen tekstinsä kertovat miten ajatteleva ihminen aina ennen pitkää havahtuu pohtimaan hengen ja materian suhteita.

M I K S I tein jutun renessanssin yleisnerosta, enkä puuttunut Jenni Haukion tuoreen runokokoelman arvioon Hesarissa vaikka mieli teki? Siksi, etten halunnut ratsastaa lööppien lainahevosella. Ja siksi, että taide on ikuista. Kun Jennijuttu on loppuun raadeltu, saatan palata siihenkin aiheeseen. Voi vierähtää vuosi…

Seuraavaan juttuun jotain aivan arkista.

Kategoria: Renessanssirunous

Sydämeni räytyy ja riemuitsee

JENNI H. & MICHELANGELO B.