Avainsana: Michelangelo

Materialismi on antanut mahdollisuuden kiteyttää kaikkien aikojen taiteilijoiden tuotantoa timantinkoviksi kliseiksi, joiden takaa on vaikea nähdä alkuperäistä yhteyttä. Leonardon Mona Lisa hymyilee muovikasseissa ja Michelangelon fresko Aatamin luomisesta monistuu mainoskuviksi ja miljooniksi postikorteiksi – ja ties miksi muuksi.

Michelangelon kuva elämän kosketuksesta ja valkopartaisesta jumalasta on syöpynyt koko länsimaisen kulttuurimme tajuntaan. Apollon temppelin päätykolmioon hakattu Delfoin oraakkelin ”tunne itsesi” – jota Sokrateenkin suuhun on soviteltu – saattaa olla maailman siteeratuin aforismi. Mutta äärimmäisen tuttuja asioita lakataan lopulta ajattelemasta vaikka ne ovat kehittyäkseen vaatineet viisauden ja nerouden potentiaalia.

Maailman vaikuttavimmat taiteilijat ja ajattelijat ovat aina pitäneet työtään elämän ja kuoleman kysymyksenä. Silti niistä saattaa kehittyä sekoitus rahaa, rihkamaa ja Jumalan rakkautta. Michelangelo Buonnarroti (1475 – 1564) oivalsi kirkkaasti, että elämässä ei ole muuta järjestystä kuin kuoleman siihen asettama, eikä edes taide voi olla loputtomiin elämän ja onnen korvike.

Kuva ja sana on perinteisesti erotettu toisistaan eri havainnoiksi, mutta lopulta kummatkin syntyvät ja hahmottuvat samassa paikassa – ihmisen aivoissa. Mikään yllätys ei siis ole, että taiteilija, joka antoi näkyvän muodon ihmisen luomiselle, paratiisille ja helvetille, oli myös taitava sanankäyttäjä ja oivaltava runoilija. (Ainakin Otava on julkaissut Yrjö Kaijärven suomentaman runovalikoiman vuonna 1975) Näissä säkeissään Michelangelo tekee tiliä elämästä ja kääntyy taivaallisen rakkauden puoleen, kun mikään maallinen ei hänen tuskaansa voi enää lievittää.

On elämäni juoksu kääntymässä,

Jää meri aava myrskyinensä taaksi,

yhteistä rantaa kohti laskee haaksi.

Työt hyvät, pahat tilitämme tässä.

Tein aina mielessäni kiihkeässä

taiteeni jumalaksi, valtiaaksi.

Hyljännyt olen erheet ainiaaksi

ja tunnen kaipuun sielun sisimmässä.

Ja lemmen ilot tyhjät – mitä noista,

kun lähestyn jo kahta kuolemista?

On toinen varma, toisen uhkan näen.

Ei tuskaa maalaaminen, veisto poista.

Päin käännyn rakkautta taivaallista.

Se ristillä on, sylin levittäen.

Vatikaanin kirkkovaltio on aina ymmärtänyt myös loiston ja materian arvon. Paavien ja kardinaalien raottamien rahakirstujen ansiosta lukuisten nerojen perintö on jäänyt elämään. Michelangelon freskot hehkuvat Sikstuksen kappelissa ja hänen tekstinsä kertovat miten ajatteleva ihminen aina ennen pitkää havahtuu pohtimaan hengen ja materian suhteita.

M  I  K  S  I   tein jutun renessanssin yleisnerosta, enkä puuttunut Jenni Haukion tuoreen runokokoelman arvioon Hesarissa vaikka mieli teki? Siksi, etten halunnut ratsastaa lööppien lainahevosella. Ja siksi, että taide on ikuista. Kun Jennijuttu on loppuun raadeltu, saatan palata siihenkin aiheeseen. Voi vierähtää vuosi…

Seuraavaan juttuun jotain aivan arkista.