Viikon takaisessa Hesarin artikkelissa kerrotaan miten ”Kuvataiteessa tuotetaan valtavat määrät tekstiä, jota katsojan on vaikea ymmärtää.” Esimerkiksi näin: ”Valokuvallinen indeksi on osoittautunut todellisuussuhteen takaajan sijaan ennemminkin johonkin intensiteettiin osoittavaksi eleeksi.”
Taiteilija väittää pyrkineensä runolliseen selkeyteen, joka lähiluvulla aukeaisi kenelle tahansa. Kaisa Heinäsen jutussa selkokieleen perehtynyt taidehistorioitsija Satu Itkonen suomentaa virkkeen: ”Valokuva ei viittaa näkyvään todellisuuteen – ennemminkin se tavoittelee jotain voimaperäistä näkyvän todellisuuden takana.
Jari Julan tm-gallerian näyttelytekstin selkiyttämisen kanssa Itkosenkin on nostettava kädet pystyyn. Ei onnistu. ”Teokset ovat kuvia mitättömyyksistä, niiden mitättömyys sisältää kaiken tarpeellisen tarpeettomuuteen pääsemiseksi. Ja tarpeettomuuden tilassa jokainen päämäärä on halkeama, paratiisista karkoitus.”
Asiantuntijaystäväni, jonka kanssa teimme päivityksiä kotisivuihini sanoi, ettei kuvittele enää itseään tyhmäksi törmätessään vaikeaselkoisiin sovelluksiin netissä. ”Jätän ne kylmästi silleen. Tekijän velvollisuus on huolehtia käytön helppoudesta.”
Olen aina teknisten laitteiden kanssa hukassa. Käyttöohjeiden lukemista ei kannata edes yrittää. Tekemällä oppii parhaiten. Tästä lähtien kieltäydyn myös taiteesta, joka tarvitsee henkisiä kainalokeppejä vakuuttaakseen olevansa merkittävää ja hienoa. Jos teos ei avaudu ilman kirjallista ohjetta, olkoon. Vakavasti otettavat esseet omasta työstä ovat erikseen. Ja valitettavan harvassa.
Abstraktit ja suuret sanat koettavat haukata koko maailman kerralla. Arkiset ja pienet ovat täsmällisiä ja tarkkoja. Naula uppoaa lautaan paremmin kuin vasara.
Performanssitaiteessa kuvailun koukeroisuus saattaa olla yleisintä. Näin luonnehditaan Irma Optimistin teosta Kertaluvun kieli (Order Language) ”Lähtökohtana kuvallinen avaruus ja pisteiden liike, sijainnit ja tapahtuma, jonka prosessi ilmenee sellaisenaan. Paikka elää valmiustilan, purkamisen, yhteyden ja eron kautta. Kesto 20 min.”
En voi sanoa, onko taiteilija itse laatinut tekstin. Laitoin sen talvella talteen sähköpostikutsusta, jossa oli useamman taiteilijan teoskuvaus. En ymmärtänyt yhtäkään. Sen sijaan kävin sunnuntaina Sara Hildenin taidemuseossa katsomassa kahdentoista taiteilijan yhteisnäyttelyn Olotila OK! Taitelijoiden päämäärien kuvaukset olivat selkeitä ja näyttely mielenkiintoinen. Suosittelen.
Hesarin juttua lukiessani mietin miksi kuvataiteilijoilla on niin suuri tarve sanallistaa työnsä? Onko tarve luoda kuvataiteen rinnalle sanataidetta (sellaisiltahan nuo käsittämättömät kuvailut tuntuvat), rakentaa kuvan ja sanan taideliitto? hesarin jutustahan sai käsityksen, että kuvataiteen selittäminen on laajasti levinnyt tapa. Minua ei oikeasti juurikaan kiinnosta mitä kuvataiteilijat teostensa selitykseksi kirjoittavat silloin, kun teksti on samanlaista kuin hesarin lainaukset. Selkeäsanainen taustoitus on paljon kiinnostavampaa, ei se etä katsoja saadaan tuntemaan itsensä tietämättömäksi typerykseksi.
Mutta tuo lainaus, missä selkokielistäjäkin nosti kätensä ylös, oli minusta kyllä jo lehdestä luettuna aivan mainio teksti. Se ikään kuin on ymmärrettävää eikä kuitenkaan sitä ole, siinä on jokin runoklangi ja sen kieputuksessa on mielenkiintoista ilmaisua. Mutta en kyllä oikein ymmärrä mitä kirjoittaja haluaa sanoa, toisaalta epäilen ettei se ollut tarkoituskaan. Mutta hauska sitä oli lukea.
Onnistuinko tössimään kommenttini lähettämisen muuten vain vai lennähtikö se suoraan roskakoriin?
Hei!
Hyvä, kun kysyit kommentin perään. Se löytyi roskapostihaavin pohjalta. En ole halunnut tähän erillistä viestien hyväksyntää, vaan haavi suodattaa joidenkin kriteerien pohjalta roskaksi katsottua. Käyn ne sitten läpi muutman päivän välein. En tosin ymmärrä miksi tuo jäi sinne. Toivotaan ettei toistu.
Tuo taidepuhe on jonkinlainen ”muotijuttu”. Joissakin tapauksissa se kääntyy itseään vastaan ja tekee laatijasta ihan ”Stiiknafuulian”.
Tekstin ymmärettävyyden ja ymmärtämättä jäämisen kysymys on mielenkiintoinen. Teen tähän jatkopostauksen eri näkökulmasta, kun ehdin. Lähdeaineistoa on jo kaivettu esiin.
Kiva, hauska lukea mitä saat aiheesta irti. Mulle tuli kärjistetysti mieleen, että halauvatko kuvataiteilijat salaisesti olla myös kirjailijoita vai onko juuri se, että he eivät ole sanataiteen ammattilaisia syynä siihen, että teksti saattaa muuttua käsittämättömäksi mössöksi.
Julan teokset ovat hienoja ja näyttely oli vaikuttava, en lukenut siellä tekstejä ollenkaan enkä niitä kaivannutkaan. Kuulin, että Jula tekee taiteen alueelta väitöskirjaa ja siihen kuulema liittyy taiteen filosofinen pohdinta ( mutta tarvitseeko tekstin olla vaikeaselkoista ?) Hesarin jutun näin myöhemmin ja se osui kyllä naulan kantaan.
Olen samaa mieltä Sara Hildenin näyttelystä. Se oli hieno kokonaisuus, tekstejä en sielläkään pahemmin lukenut.
Usein olisikin kivampi kuulla miten taiteilija on päätynyt juuri ko tapaan toteuttaa teos ( esim se jalkapalloista tehty ) kuin se että joutuu lukemaan vaikeaselkoisia selostuksia teosten tarkoituksesta tai merkityksistä.
Hei,
jostain syystä kommenttiosio tökkii, mutta voin käydä nämä erikseen hyväksymässä. Pyrin edelleen siihen, että kommentit olisivat välittömästi näkösällä. Roskapostihaavia kiristettiin ja siellä saattaa olla jotain sellaista, joka tökkii asiallisissa viesteissäkin. Katsotaan tilannetta.
Julan työt näyttävät mielenkiintoisilta, olisi mukava nähdä niitä livenä. Asiani ydin oli se, että työstään kirjoittavia kuvataiteilijoita on vähän ja ”taidepuheesta” ei tarvitse tehdä turhan konstikasta, vaikka olisi väikkäriäkin tekemässä.
Suomessa työstään kirjoittaa esim. Juhana Blomsted, josta tuli muutama päivä sitten telkassa Rax Rinnekankaan dokumentti. Siinäkin oli mulle mielenkiintoista nähdä miten varsinainen työ, kuva, eteni eri vaiheiden ja kokeilujen kautta komeaan lopputulokseen.
Vielä tuosta Hildenin uuden taiteen näyttelystä. Jälkikuva vaan paranee. Raikas ja energinen juttu. Avoinna vielä 21.11. saakka. Kannattaa käydä.
Näin Rinnekankaan dokumentin myös ja se tosiaan oli kiinnostava. Lopputuloksen perusteella en ainakaan minä osannut kuvitella itse työskentelyprosessia. Oli hienoa seurata miten teokset syntyivät sisällöstä käsin ja myös esittävästä kohti pelkistetyn abstraktia. Jännää.