Palaan vielä edellisen juttuni väitteeseen, että syttyisin harvoin ”tyhjän päällä leijuviin” tai turhan minäkeskeisiin romaaneihin. Lauseissa oli pientä provosointia. Kuten Fernando Pessoa ilmaisee asian runokokoelmansa nimessä: ”En minä aina ole sama”.
Eri ikäkausina luetut kirjat ruokkivat erilaisia kokemusmaailmoja. Bo Carpelanin Urwind, Alkutuuli, ilmestyi 1993 ja palkittiin Finlandialla. Romaani teki minuun järisyttävän vaikutuksen. Juonitarinaa tekstistä ei löytynyt nimeksikään, mutta esseenomainen päiväkirjaromaani käytti kieltä, jota en ollut aiemmin suomalaisessa kirjallisuudessa kokenut. Alkutuuli on velkaa Hermann Hesselle ja Robert Musilille, mutta vain hyvässä mielessä.
Carpelan oli prosaistinakin runoilija, kielen taikuri. Edesmenneen kirjailijan tuotantoa lävistää yksi suuri metafora: talo, oman itsen arkkityyppinen symboli. Alkutuulessa se on kerrostalo, purjehtiva ilmalaiva, jonka hissi voi vajota helvettiin saakka tai kohota katon läpi päin pilviä.
Toinen peruspiirre Carpelanin surrealistisessa maailmassa on hengen omaava materia. Kun toisen Finlandian kaapannut Kesän varjot ilmestyi 2005, pidin sitä sävyltään Alkutuulen toistona, mutta yhä minua viehätti sukukartanon vinttikomero, jonka rojulla ja remuavilla, kuhmuisilla kattiloilla oli oma elämänsä, sielu ja henki.
Kaikesta huolimatta tänään saattaisi käydä niin, etten jaksaisi kahlata mainittuja kirjoja loppuun romaanien ”tapahtumattomuuden”, vaikkakin kielellisen intensiteetin varassa. Joku maneerikin saattaisi pistää silmään: yhdeltä sivulta voi helposti löytyä kymmenen huutomerkkiä!
Yhtä kaikki, Carpelanin runo ja proosa on aikanaan jättänyt lähtemättömän jäljen. Kaivoin Alkutuulen esiin katsoakseni, millaisen kiteytyksen kirjailija itse oli valinnut romaanilleen. Alkulehdeltä löytyi Gunnar Björlingin runo kokoelmasta Solgrönt:
”Minä tahdon / että autot, rinnat särkevät itsensä / että talot seisovat katollaan ja maa leijuu ilmassa / että kaikki viivat, muodot viskautuvat ilmaan / kuin sikin sokin, / että värit kiljuvat kaleidoskooppisesti, / äänet särkyvät, että kosken jyminä saa harpunkielen / ja torvi halkeaa ukkosenjyrähdykseen, / että kaikki olisi kuin on / sisän ulkoa. Että me seisomme tasapainossa / avatun kadun kuilun seinillä / ja pidämme taloja ja silmiä koossa.”
Ja niin käy, että Carpelan käyttää 285 sivua muuntaakseen Björlingin runon romaaniksi. Kirjasto on Alkutuulessa tärkeä paikka. Lainaan lopuksi kaksi kolmannesta tekstiä sivulta 68. Sieltä se lukeminen ja uudet maailmat lähtevät, lainaston lastenosastolta. Ja se, ettemme ole aina samoja vaan alati muuttuvia:
”Joka päivä me lakaisemme kasaan tekstejä, jotka lapset ovat levittäneet pitkin lattiaa, savivelliä Mississipiltä, petoeläimiä Afrikasta, melua melukylästä, vilijonkkia ja kätkijöitä, raketteja ja haarniskoja, hopsis, kopsis, poksis, verta lukemattomista tappeluista, siilejä ja hevosia satamäärin! On tekstejä, jotka nämä lapset ovat nielaisseet, joita ei ikipäivinä saada takaisin! Ja mitä luulette löytyvän kortistokorttien välistä? Mitä kummallisimpia viestejä Pikku Myylle, Katto-Kassiselle, Tarzanille ja Julmia de Vilille! Ne elävät täällä jossain, salaa, ja niiden elämän rinnalla teidän kallisarvoinen Danielinne on pikku juttu! Lapset ahmivat kaikkea, kaivelevat kaikkea, elävät mukana kaikessa, juoksevat alas kirjarivien takana, niin ne tekevät, näin ne levittävät kätensä, rivit sortuvat, lapset heittäytyvät lattialle, kiipeilevät joka puolella kuin apinat, jäävät piiloon tänne kun me lähdemme, makaavat taskulamppuineen lukemassa yli puolen yön, sitten ne alkavat vollottaa, sitten niitten kyllä sopisi uneksia itsensä omaan sievään pikku sänkyynsä! Kirjallista sivistystä, kyllä kai! Alkutuulta, alkutuulta ne ovat koko konkkaronkka, jos saan luvan sanoa, jos minunkin sallitaan saada ääneni kuuluviin!”