Perjantairunossa Carver ja kadonneet tohvelit

Runoilijat Arto Lappi ja Juha Rautio ovat suomentaneet valikoiman Raymond Carverin runoja, kustantajana turkulainen Sammakko. Kokoelma Sateisten päivien jälkeen pyörii vielä painokoneissa. Haastattelin kirjallisuusillassa suomentajia, joten omalla koneellani on teoksen pdf-tiedosto. Uskallan ottaa tähän runon mittaisen varaslähdön.

Raymond Carver, Sateisten päivien jälkeen (Sammakko 2013)

Lauri Otonkoski ja Esko Virtanen suomensivat Carverilta kokoelman Rivi riviltä, lyönti lyönniltä (wsoy 1994). Nyt käsillä oleva käännös on muhkeampi paketti, jonka yli 200 runoa kattavat noin kaksi kolmannesta kirjailijan runotuotannosta.

Carver (1938 – 1988) tunnetaan myös novelliperinteen uudistajana. Hänen runonsa ovat proosamaisia ja tarinallisia, säkeet zoomaavat pieniin yksityiskohtiin ja kasvattavat runot täyteen arjen magiaa. Carverin metodi on käänteinen maksiimi. Ei maalailua, ei paisuttelua, ei loppuhuipennusta. Toteavat lauseet latautuvat silti täyteen outoa energiaa.

Olen linkittänyt ennenkin parin vuoden takaiseen Carver-juttuuni, jossa valotetaan kirjailijan elämänkaarta enemmän. Sieltä löytyy myös vanhan suomennoksen suosikkitekstini. (linkki) Tässä kuitenkin poiminta tuoreesta kokoelmasta. En ole takuulla ainoa, joka on odottanut kirjaa.

Raymond Carver, Sateisten päivien jälkeen (Sammakko 2013) Suom. Arto Lappi ja Juha Rautio.

Carver ja sanomatta jättämisen kauneus

Olen jo aiemmin sivunnut tällä muutamaan otteeseen Raymond Carveria. Kävi kuitenkin niin, että kuukausi sitten laatimastani sadan kirjan listasta jäi kysymyksiä mieleeni kummittelemaan. Miksi valitsin suosikkeihini Carverin runokokoelman, enkä novelleja? Aikalaiskriitikot eivät pitäneet hänen lyriikkaansa runoina lainkaan. Heidän mielestään ne olivat säkeisiin pätkittyä proosaa.

Raymond Carver ja Tess Gallagher.

Nuorena Carver (s.1938) teki hanttihommia öisin ja opiskeli päivisin. Ensimmäinen runokokoelma Near Klamath ilmestyi 1968. Kirjailija eli rankasti ja vajosi alkoholismiin, mutta kykeni lopettamaan ja nousemaan uuteen alkuun. Hän erosi ensimmäisestä vaimostaan tavattuaan elämänsä rakkauden, kirjailija ja runoilija Tess Gallagherin.

1980-luvun alussa Carver toimi englannin kielen professorina Syracusan yliopistossa ja samaan aikaan häntä alettiin pitää uuden novellistiikan tärkeimpänä edustajana. Tyyliä alettiin kutsua Dirty realismiksi, joka ei nimikkeen alle niputettuja kirjailijoita miellyttänyt. Kyse oli lyhyistä tarinoista vailla selkeää taustoitusta, alku- ja päätepistettä.

Näin Carver kuvaa tyyliään itse: ”Runossa tai novellissa voi kertoa tavanomaisista asioista ja esineistä käyttäen tavanomaista mutta täsmällistä kieltä, ja ladata kaikki – tuoli, ikkunaverho, haarukka, kivi, korvarengas – valtavalla, jopa hämmästyttävällä teholla.”

Esseessään Kirjoittamisesta, Carver sanoo: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leima. Hänen maailmansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”

Palataan Carverin runokokoelmaan Rivi riviltä, lyönti lyönniltä. Sen aiheita ovat viina, naiset ja kalastus. Ja jokin selittämätön läheisyyden tunne, jonka tavoittamiseksi tuntuu mahdottomalta löytää sanoja. Kokoelmasta löytyy runo Tukanleikkuu. Ja kauan sitten, liki toisessa elämässä, minulla oli tapana joskus lukea sitä vieraille parin viinilasillisen jälkeen. Tuloksena oli vaivautunut hiljaisuus tai päällepuhuminen… ja oma liikutukseni.

Edward Hopper: Sun in an empty room, 1963.

Runolla on monta olemusta. Toisinaan se on niin henkilökohtaista, että jakaminen on mahdotonta. Pidän Carverin tyylissä kaikesta siitä, minkä hän jättää sanomatta. Tukanleikkuu -runoon on kirjoitettu kokonainen elämäntarina. Joku saattaisi käyttää sen kuvaamiseen viisisataa sivua. Carverkin kuluttaa liki kolme, mutta lainaan tekstin tähän:

”Niin monta uskomatonta asiaa on jo / tapahtunut tässä elämässä. Mies ei epäröi / kun nainen käskee valmistautumaan: / miehen hiukset leikataan.

Hän istuu yläkerran huoneessa, / jota he joskus pilanpäiten kutsuvat / kirjastoksi. Valo sinne / tulee ikkunasta. Lunta sataa / ja sanomalehti valahtaa / hänen jalkoihinsa. Nainen asettelee suuren / pyyhkeen hänen harteilleen. Sitten / hän ottaa esille sakset, kamman ja harjan.

Tämä on ensimmäinen kerta aikoihin / kun he ovat kahdestaan – kumpikaan ei menossa / minnekään, ei mitään / toimitettavaa. Kahdestaan he ovat jakaneet vain vuoteen. / Sitä läheisyyttä. Ja aamiaiset. Lähellä silloinkin. / He hiljentyvät / ja vaipuvat ajatuksiinsa, kun nainen leikkaa miehen hiuksia, / kampaa, ja leikkaa vielä vähän. / Lunta sataa edelleen. / Kohta hämärtää. Syvällä mietteissään / mies katsoo alas ja yrittää lukea / lehdestä jotain. Nainen sanoo: / ”Nosta päätäsi.” Hän tottelee. / Nainen kysyy: ”Mitäs pidät.” Hän menee peilin eteen / ja hyvältä näyttää. / Juuri sellaisesta hän pitää, / ja hän kertoo sen naiselle.

Myöhemmin kun hän sytyttää / valon kuistille, / ravistelee pyyhkeen / ja näkee vaaleiden ja tummien kiharoiden ja hiustukkojen leijuvan / ulos lumelle ja jäävän siihen, / silloin hän ymmärtää: hän / on nyt aikuinen, ihan oikea täysikasvuinen, / keski-ikäinen mies. Mennessään pikkupoikana / isänsä kanssa parturiin, / tai myöhemmin murrosikäisenä, kuinka / hän olisi voinut kuvitella että hänen elämänsä / soisi hänelle jonain päivänä etuoikeuden / matkustaa, jakaa vuode ja aamiainen kauniin naisen kanssa.

Eikä siinä kaikki – naisen, joka / hiljaa leikkasi hänen hiuksensa iltapäivällä / pimeässä, lumen peittämässä kaupungissa / 3000 mailin päässä sieltä mistä hän maailmalle lähti. / Naisen, joka osaisi katsoa häntä pöydän yli ja sanoa: / ”On aika istuttaa sinut parturintuoliin. Jonkun on aika / leikata hiuksesi.”

Keuhkosyöpä korjasi Carverin jo 50-vuotiaana. Yläkuvassa hän poseeraa Tess Gallagherin kanssa. Auringonvalon tyhjässä huoneessa on maalannut Edward Hopper. Kun ehdin, hän vaatii oman juttunsa.

Raymond Carverilla on asiaa

Tarvitaan kyllin hyvä kirjan nimi, että se tarttuu puhekieleen. Kun sitä on kyllin väännelty ja käytetty mitä oudoimmissa yhteyksissä, se kärsii lopullisen inflaation. Nimen mainitseminen alkaa tuntua kornilta niidenkin korvissa, jotka eivät ole kirjaa lukeneet. Pari esimerkkiä: Milan Kundera ja Olemisen sietämätön keveys. Raymond Carver ja Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta.

Short Cuts, ohjaus Robert Altman 1993

Viime sunnuntain Hesarissa on mielenkiintoinen juttu Carverista. Sen pointiksi nousee kustannustoimittajan osuus kirjailijan tuotannossa: ”Läpimurtoteoksen editoimaton laitos todistaa, että kustannustoimittaja veisti ’carverismin’ esiin raa´asti Raymond Carverista.” Hmm… sallittakoon kärjistys kritiikkiin, mutta totuus on usein monisyisempi.

Kuulemani ja kokemani mukaan kustannustoimittaja ei ole teräseita käytttävä raaka diktaattori. Vaikka mistä minä sen tiedän kaikkien kirjailijoiden kohdalta. Uskon kuitenkin, että käsikirjoituksen leikkauksia tai lisäyksiä tehdään useimmiten tavoitteellisen yhteisymmärryksen vallitessa. Editoimattoman laitoksen julkaisu ei todista, etteikö kirjailija olisi ollut ainakin osittain yhtä mieltä kustannustoimittajan kanssa.

Carverin läpimurtoteos oli mainitsemani Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Suosittelen lämpimästi. Samoin kuin tuoreempaa käännöskokoelmaa Vielä yksi asia. Robert Altman on ohjannut myös palkitun leffan Short Cuts –  Oikopolkuja (1993), joka perustuu Carverin yhdeksään novelliin ja yhteen runoon. Kannattaa katsoa.

Mikä on Carverin otsikossa mainittu asia? Se löytyy hänen runokokoelmastaan Rivi riviltä, lyönti lyönniltä. Kirjaan loppuun on liitetty jälkilause otsikolla: Kirjoittamisesta. Pieni ”essee” todistaa miten järkähtämättömän tietoinen Carver oli valitsemastaan minimalistisen tyylilajin voimasta. Samalla sivut ovat parasta mitä kirjoittamisen työstä on vain kymmenen sivun mittaan kirjoitettu.

Minulla on kirjoja kaksi. Postitan  h e t i  toisen sille, joka ensimmäisenä ilmoittaa yhteystietonsa sähköpostiini. Osoite löytyy vaikkapa kotisivuiltani. Kuittaan tiedon vastaanotetuksi tämän jutun kommentteihin, jotta muut säästyvät turhalta vaivalta.

Carverin proosamaiset runot ovat pitkiä ja toimivat parhaiten kokoelmana. Lainaan kuitenkin lopuksi kirjan päättävän lyhyen, aforistisen tekstin. Carver kuoli keuhkosyöpään 1988. Riveillä kirjailija päästää elämästä irti vailla katkeruutta:

M Y Ö H Ä I N E N  K A T K E L M A

Ja saitko tältä elämältä

mitä halusit, kaiken jälkeen?

Sain.

Ja mitä halusitkaan?

Kutsua itseäni rakastetuksi, tuntea itseni

rakastetuksi tässä maailmassa.