Marilyn Monroe kuoli 5. elokuuta viisikymmentä vuotta sitten. En ollut näyttelijästä kiinnostunut, mutta kun aloin pohtia romaania ihmisen identiteetin muotoutumisesta Marilyn tuli väistämättä tekstiin mukaan. Kirjan teema tarvitsi hänen pirstaloitunutta imagoaan. Kirjailija Max Frischin mukaan: ”Jokainen keksii ennemmin tai myöhemmin itselleen tarinan, jota hän luulee omaksi elämäkseen.”
Pohjiksi tuli luettua melkoinen määrä Marilynistä kirjoitettua tekstiä. Mutta yhtä hyvin narratiivisen sosiaalipsykologian väitöskirja. Haastattelin myös sisareni ystävätärtä joka on, ellei nyt maailman, niin Suomen paras Marilyn-asiantuntija.
Marilynin merkkipäivä innosti kaivamaan tähän pari tekstinpätkää. Ja toki suosittelen myös koko kirjaa. Marilynin hiuspinni julkaistiin 2009. Kirjan takakannessa tiivistyy oleellinen kysymys:
Marilynin hiuspinni lähtee liikkeelle Budapestin terrorismin museosta ja kiertää Kiinan ja Lontoon kautta kotiovelle. Miksi emme uskalla muistaa oikein? Kuka meidän identiteettimme oikein määrittelee – ja onko sitä edes olemassa?
”Mies pysähtyy hyllyn päätyyn lähelle ulko-ovea, ottaa sangat hyllystä ja katsoo kasvojaan peilistä, hän muistaa kuvan, se pulpahtaa mieleen pelästyttävän tarkkana, eikä hän saata muistaa missä olisi voinut nähdä otoksen aiemmin: Marilyn Monroe tanssii yökerhossa miehen kanssa, jonka ilme on hätääntynyt, Marilyn katsoo olkansa yli taakseen, tavoittaa katseellaan toista henkilöä, joka ei näy kuvassa, hymyilee tavalla josta näkee, että hän ja toinen jakavat salaisuuden, jota muut eivät tiedä. Tanssikavaljeerin pyöreät silmälasit – liki pyöreät, muovisankaiset lasit saavat hänet näyttämään koulupojalta, hän on Truman Capote, jonka epätoivoinen ilme kertoo, että hän on vaikeuksissa, että tilanne on riistäytymässä hallinnasta eikä hän ole Marilynille muuta kuin kiusallista rekvisiittaa.
Mies tuijottaa peilikuvaansa, samaa hölmistynyttä ja kontrolloimatonta ilmettä kuin mustavalkoisen kuvan kirjailijalla, joka on juuri käsittänyt, että hänen olisi parempi olla jossain muualla.”
…………………………………………………
”Hän puhuu innostuneesti ja liikkuu samalla. Käsi huitaisee laajan kaaren tämän tästä: Marilyniä on kuvattu lahjakkaaksi autistiksi. Ja mielenvikaiseksi rajatilapersoonallisuudeksi. Häntä on väitetty seksinnälkäiseksi viettelijäksi ja naiivin viattomaksi lapsinaiseksi. Hän oli aito luonnonlapsi. Ja typerä teeskentelijä. Hyvä näyttelijä. Ja huono.
Nainen pitää tauon ja antaa seuraavien sanojen ladata painoa itseensä: Unohtakaa kliseet… ja toisaalta, Marilynin kohdalla on kyse mitä suurimmassa määrin kliseestä! Kyllin paradoksaalista ja hedelmällistä tutkimusaineistoa siis.”
Saatan olla itsekin jonkin sortin ”lahjakas autisti”, koska jäin miettimään aiheen vierestä, kokonaisuudesta irrotettuna sanaparia ”mielenvikainen rajatilapersoonallisuus”.
Marilynistä on kirjoitettu enemmän kuin kenestäkään toisesta pop-ikonista. Ja kyllähän sieltä löytyy raflaaviakin ilmaisuja. Tuo määre oli muistaakseni Sarah Churchwellin kirjasta Marilyn Monroen monta elämää. Sinänsä asiallinen metaelämäkerta, joka analysoi muita Marilynistä tehtyjä kirjoja.