Päivitän jutun, jota olen käyttänyt täällä aiemmin. Syy on Jukka Petäjän lauantaiessee Hesarissa. Teksti kertoo kirjailija Truman Capoten ”joutseniksi” kutsutuista ihailijoista. Seurapiiri suuttui, kun kirjailija käytti negatiivisesti heidän yksityisyyttään romaaninsa materiaalina.
Oma fokukseni on kuvassa, jossa Marilyn tanssii El Morocco yökerhossa Capoten kanssa vuonna 1954. Kliseistä ilmaisua käyttääkseni kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Otoksen ristiriitainen tunnelataus on käsin kosketeltava ja moneen suuntaan avautuva.
Marilyn Monroe kuoli 5. elokuuta 1962. En ollut näyttelijästä kiinnostunut, mutta kun aloin pohtia romaania ihmisen identiteetin muotoutumisesta Marilyn kiilasi väistämättä tekstiin mukaan. Romaanin teema tarvitsi hänen pirstaloitunutta imagoaan. Marilyn kyseenalaisti usein identiteettinsä ja pohti mikä on muiden luomaa, mikä hänen aitoa itseään.
Pohjiksi tuli luettua melkoinen määrä Marilynistä kirjoitettua tekstiä. Mutta yhtä hyvin narratiivisen sosiaalipsykologian väitöskirja. Haastattelin myös sisareni ystävätärtä joka on, ellei nyt maailman, niin Suomen paras Marilyn-asiantuntija. Marilynin hiuspinni julkaistiin 2009, ja nousi Runeberg-palkintoehdokkaaksi.
Kirjan takakannessa tiivistyy oleellinen kysymys: ”Marilynin hiuspinni lähtee liikkeelle Budapestin terrorismin museosta ja kiertää Kiinan ja Lontoon kautta kotiovelle. Miksi emme uskalla muistaa oikein? Kuka meidän identiteettimme oikein määrittelee – ja onko sitä edes olemassa?” Lopuksi kaksi kuvan innoittamaa kappaletta romaanista. Nerokkaana itseään pitävä kirjailija tajuaa juuri olevansa väärässä paikassa väärän aikaan.
”Mies pysähtyy hyllyn päätyyn lähelle ulko-ovea, ottaa sangat hyllystä ja katsoo kasvojaan peilistä, hän muistaa kuvan, se pulpahtaa mieleen pelästyttävän tarkkana, eikä hän saata muistaa missä olisi voinut nähdä otoksen aiemmin: Marilyn Monroe tanssii yökerhossa miehen kanssa, jonka ilme on hätääntynyt, Marilyn katsoo olkansa yli taakseen, tavoittaa katseellaan toista henkilöä, joka ei näy kuvassa, hymyilee tavalla josta näkee, että hän ja toinen jakavat salaisuuden, jota muut eivät tiedä. Tanssikavaljeerin pyöreät silmälasit – liki pyöreät, muovisankaiset lasit saavat hänet näyttämään koulupojalta, hän on Truman Capote, jonka epätoivoinen ilme kertoo, että hän on vaikeuksissa, että tilanne on riistäytymässä hallinnasta eikä hän ole Marilynille muuta kuin kiusallista rekvisiittaa. Mies tuijottaa peilikuvaansa, samaa hölmistynyttä ja kontrolloimatonta ilmettä kuin mustavalkoisen kuvan kirjailijalla, joka on juuri käsittänyt, että hänen olisi parempi olla jossain muualla.”
……………
”Hän puhuu innostuneesti ja liikkuu samalla. Käsi huitaisee laajan kaaren tämän tästä: Marilyniä on kuvattu lahjakkaaksi autistiksi. Ja mielenvikaiseksi rajatilapersoonallisuudeksi. Häntä on väitetty seksinnälkäiseksi viettelijäksi ja naiivin viattomaksi lapsinaiseksi. Hän oli aito luonnonlapsi. Ja typerä teeskentelijä. Hyvä näyttelijä. Ja huono.
Nainen pitää tauon ja antaa seuraavien sanojen ladata painoa itseensä: Unohtakaa kliseet… ja toisaalta, Marilynin kohdalla on kyse mitä suurimmassa määrin kliseestä! Kyllin paradoksaalista ja hedelmällistä tutkimusaineistoa siis.”
………………………………………………………………….
Blogin ekstralinkit:
1. Älä kuuntele sydämesi ääntä: ”Kliseillä on aina tilausta”
2. Mitä mensetykseen vaaditaan: ”Keskinkertaisuus ja kuuluisuus”
…………………………………………………………………
