Muinaisen Rooman Saturnalia-juhlat sijoittuivat vuoden lopulle ja vastasivat lähes täysin kristillistä jouluamme. Maailmaan syntyy poikavauva (Saturnus) jonka toivotaan tuovan uuden kulta-ajan maan päälle.
Juhlan kunniaksi lapsille annetaan lahjoja, syödään ja juodaan ylen määrin ja hyvinvoinnin muruset jaetaan huono-osaisille. Itse asiassa kristityt antoivat myöhemmin vanhalle juhlalle vain uuden nimen ja päähenkilön. Ajan oloon joulupukin kantaisäksi löydettiin Lounais-Turkkilainen pyhimys nimeltään Nikolaos.
”NON SEMPER SATURNALIA ERUNT” – Ei Saturnalia-juhlia jatkuvasti tulla viettämään, kirjoitti filosofi Seneca. Toisin sanoen, ei joulun pidä oleman ainainen. Meillä kysellään kesää talven keskelle ja lauletaan: ”Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen.”
Senecan ”lentävä lause” löytyy tekstistä, jossa hän pilkkaa edesmennyttä keisaria ja Rooman senaattia. Claudius kuoli vuonna 54, kun hänen vaimonsa Agrippina syötti keisarille myrkkysieniä. Claudiuksen ruumis poltettiin ja senaatti julisti hänet Jumalaksi.
Ainainen joulu olisi itselleni ahdistusta ja kadotukseen verrattavaa piinaa. Poimisin joulusta vain evankeliumin enkelikuoron ajatuksen, jonka soisin jatkuvan ikuisesti: ”Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto.”
Tuonnempana on syytä palata myös edelliseen (14.12.) juttuuni Pikku Prinssistä. Sain sähköpostiini pitkän ja mielenkiintoisen palautteen, jonka sisältämiä ajatuksia on syytä pohtia tarkemmin.
……………………………………………
Kuva: NYPL Digital Gallery.