Otsikkoni on viheliäinen klisee, kaksi kuoliaaksi kaluttua sanaa. Jokin voi silti perustellusti olla elämää suurempaa. Ikiaikainen, tuhansia vuosia sukupolvelta toiselle siirtynyt myytti: luomiskertomus, vedenpaisumus, jumaltarut, hirviöt tai demonit, Sisyfos, Kristoforos…
Valtameren saaren yksinäisen asukin tarinoita tunnetaan jo antiikin ajoilta. Vuonna 1719 Daniel Defoe kirjoitti Robinson Crusoen tarinan maailman ensimmäiseksi bestselleriksi. Romaanin suomennos ilmestyi meillä 1847 nimellä Robinpoika Kruusen ihmeelliset elämänwaiheet.
Ranskalainen Michel Tournier päivitti Robinsonin myytistä täysin omaehtoisen teoksen Perjantai eli Tyynen meren kiirastuli vuonna 1967 ja vastaanotti esikoisteoksestaan Ranskan akatemian suuren romaanipalkinnon.
Luin Eila Kostamon suomennoksen viitisentoista vuotta sitten. Ja juuri uudelleen. Kirjallisen arvostukseni kärkeen nousevat ”ikuisuutta varten” kirjoitetut teokset. Sellaiset romaanit kuin Tournierin Perjantai. Viittaan otsikon kliseeseen, jolle äärimmäisen harvoin löytyy katetta.
Tournierin romaanin voi lukea vastaväitöksenä Defoen Robinsonille, joka taisteli luonnonvoimia vastaan. Uudempi Robinson käy läpi kolme tiedon tasoa sellaisina kuin Spinoza on esittänyt ne Etiikassaan, jota kirjailija pitää merkittävimpänä teoksena sitten evankeliumien.
Romaanin voi nähdä myös laajennettuna kolonialismin kritiikkinä. Se saa ajankohtaisia sävyjä, kun laiton, paperiton ja kasvoton työvoima virtaa tänään Afrikasta Kreikkaan ja muualle Eurooppaan. Tournierin romaanissa asetelma kääntyy ja Robinsonilla on ”halveksittavalta” Perjantailta opittavaa.
Robinsonin saari, Speranza, muuttuu lopulta ”inhimilliseksi” luonnoksi, joka kykenee vuorovaikutteiseen symbioosiin ihmisen kanssa. Ennen muuta Tournierin Perjantai on matka ihmismielen tiedostamattomien prosessien syvimpiin vesiin. ”Normaalit” käyttäytymismallit kääntyvät nurin säkenöivän älykkäässä tekstissä.
Lukeminen on ajattelua ja kyse on siitä millaisten kysymysten kanssa haluamme askarrella. Hyvä kirja haastaa käsityskykyä ja asenteita, jokin siinä vaivaa eikä tahdo antautua. Toisaalta lukiessa vahvistuu koko ajan tietoisuus siitä, että tässä ollaan tekemisissä otsikossa mainittujen kahden sanan kanssa.
Lyhyestä jutustani ei ole arvioksi. Kehu ja suositus se voisi olla. Lopullinen pointtini on itsekäs, jopa perusteettomalla tavalla narsistinen. Luettuaan hyvän kirjan voi tuntea tiettyä ylemmyyttä, ajatella kokeneensa jotain rikastuttavaa. Olkoonkin, että kirjalla on miljoona muutakin lukijaa. Mutta silti. Ja joskus jopa sen vuoksi.
