Avainsana: Sielu

Kirjallisuus on ikuinen paradoksi sille, joka lukee henkensä edestä. Sellaiselle, joka tajuaa, ettei selviäisi elämästä ilman kirjoja. Jokainen hyväksi ja avartavaksi koettu teos kasvattaa satakertaisesti sitä listaa, jonka vielä haluaisi lukea. Toisaalta on lohdullista, että etsivä löytää aina uusia maailmoja, joista turha on suodatettu pois. Lukija voi ammentaa kirjallisuuden loputtomasta kaivosta.

Michel Tournier (1924) on kirjoitanut kuusitoista kirjaa. Olen muutama minuutti sitten lukenut loppuun Meteorit, joka ilmestyi 1975 ja Annikki Sunin suomennos 1985. Muu lukeminen on kyennyt sysäämään Tournierin syrjään, mutta eihän sellainen loputtomiin luonnistu. Tournier aloitti uransa 43-vuotiaana romaanilla Perjantai, jolla hän sai heti Ranskan Akatemian palkinnon. Luin kirjan 15 vuotta sitten, hämärä mielikuva on syytä uudistaa.

En halua laatia juttuhini ”juoniselostuksia”, kirjat itsessään ovat sitä varten. Lukijana minulla on oikeus hakea joku jyvä ja tekstin syvin ajatus, vähän kuin kiväärin liipasin, josta vetämällä ase laukeaa. Ja koska kirja syntyy aina uudelleen lukijan päässä, joku voi painottaa asiat toisin.

Meteorit on kertomus identtisistä kaksosista ja koko romaania leimaa vahva dualismi. Maailma jakautuu kaksosten kokemaan yhteyteen ja muihin ihmisiin, jotka on tuomittu toisistaan erillisiksi. Kirja on myös matka seksuaalisuuden syviin vesiin ja fetisseihin, jotka tuovat tyydytystä, mutta joita pitää kuumeisesti etsiä yhä uudelleen.

Toinen kaksosista, Jean, irtoaa symbioosista ja Paul päätyy häntä etsiessään elokuiseen Berliiniin vuonna 1961, jolloin kaupunkia aletaan pikkilankarajan sijaan jakaa muurilla. (jutun kuvamanipulaatiossa kirjailija ja pätkä rajalle rakennettua ”kuoleman kaistaa”) Tournier käsittelee yhteyden ja erottamisen ongelmaa myös symbolisella tasolla hengästyttävän monin tavoin. Viimeisen kolmanneksen alkaessa  tekstin intensiteetti hieman hiipuu, mutta lähtee loppua kohden taas upeaan lentoon. Myös aivan kirjaimellisesti.

Tiivistetty johtopäätökseni Meteoreista ja lukemisesta ylipäätään on naurettavan lyhyt. Käytän lisäksi sanaa  s i e l u, joka on niin abstrakti ja kliseinen, että harkitseva kirjoittaja välttää sitä viimeiseen asti. Jotain tällaista lukeminen kuitenkin antaa minulle: Vasta päästessään lähelle toisen sielua, voi ymmärtää jotain omastaan.

Tournier käsittelee samaa asiaa puhuessaan minän ja ulkopuolisen maailman suhteesta: ”Jokainen ihminen tarvitsee kaltaisiaan tajutakseeen ulkomaailman kokonaisuudessaan. Muut antavat hänelle kaukaisten asioiden mittasuhteet ja kertovat, että jokaisella esineellä on puoli, jota ei voi siinä kohdassa seisoessaan nähdä, mutta se on olemassa, sillä se näkyy hänestä kaukana katsoville todistajille. Kysymys ulottuu suorastaan koko ulkomaailman olemassaoloon, jonka takeena on vain naapureiden antama vahvistus.” Tournierin perusolemus kirjailijana on länsimaisia myyttejä ravisteleva älykkö.

SEURAAVASSA (tai sitä seuraavassa) jutussa kerron jotain kuoleman kanssa kaveeranneesta humoristista ja runoilijasta, joka onnistui välttämään hirttotuomion kahdesti.

LOPUKSI niille, joita saattaisi kiinostaa haastattelu YLE:n Radio Ykkösellä ensi sunnuntaina 21.2. klo 8.05. ”NADJAN HUONE. Suuret asiat unohtuvat, eivät mitättömät. Kirjailija Juha Siro Nadja Nowakin vieraana.”