Kaksi viikkoa sitten kirjoitin etten halua esiintyä blogissani asioiden ja ilmiöiden kriitikkona. ”Vihaisia nuoria miehiä ja naisia” riittää muutenkin joka lähtöön. Huumori maailmankirjallisuudessa ja yli viidensadan vuoden takainen François Villonin Testamentti on yhtä kiinnostava kuin syksyn kohuromaani tai kevään esikoisrunokokoelma. No, annetaan poikkeuksen vahvistaa sääntöä tällä kertaa.
Luin esikoiskirjojen arvioita toukokuun ensimmäisen päivän Hesarista. Tomi Sonster (taiteilijanimi) on julkaissut ntamolta kokoelmansa Siihen mihin tonttu astuu. Kriitikko ei tahdo päästä sisään Sonsterin persoonalliseen kielimaailmaan. Niin saattaa- ja saakin käydä, runokritiikki ei ole helppo laji edes runoilijalle. Kritiikin kritiikkini koskee (eikä ainoastaan tämän jutun kohdalla) kriitikoiden harrastamaa kaksoissidosviestintää ja lokerointia.
Kriitikoilla on tapana ensin arvostella ja kääntää kelkka seuraavassa lauseessa. Tehdään sellaisilla sanoilla alkavia kappaleita kuin: VALITETTAVASTI, TOISAALTA, HARMILLISTA, SUOSITTELISINKIN, KEHOTTAISIN… Niistä syntyy vaikutelma ylemmyydentuntoisesta ohjeiden antamisesta. Kriitikon tehtävänä ei ole ohjeistaa kirjailijaa seuraavan teoksen kirjoittamisessa. Voi käydä niin, että toinen kriitikko on kehoituksista aivan eri mieltä.
Juttuni varsinainen kimmake on kuitenkin tässä kritiikin kappaleessa: ”Jos Vilja-Tuulia Huotarisen tai Juuli Niemen edustama tyttörunous on jo vakiintunut suomalaiseen runokenttään, Tomi Sonster astelee muun muassa Teemu Mannisen tavoin kohti poikarunouden genreä.” Virke vaikuttaa vähän hätäiseltä päätökseltä avata lokerot ja kaivaa leimakirves esiin.
Teemu Manninen hyödyntää runoudessaan niin monia tasoja, ettei genreen niputtaminen tee oikeutta. Todisteeksi voi lukea vaikka Kootut selitykset Lohikäärmeen poika -kokoelman lopusta. Vilja-Tuulia Huotarisen runoudessa haetaan identiteettiä ja tekstit hyödyntävät draaman kaarta kuvatessaan naiseksi kasvamista ja sukuun liittymistä. Viimeistä edellisen kokoelman nimikin antaa jo pätevät koordinaatit: Naisen paikka.
Hieman samaan tapaan kuin sinä kiinnitit huomiota Hesarin arvostelussa yhteen kohtaan, kiinnitän huomiota kritiikin kritiikissäsi yhteen (tai ehkä kahteen kohtaan)
Kirjoitat: ”Kriitikon tehtävänä ei ole ohjeistaa kirjailijaa seuraavan teoksen kirjoittamisessa. Voi käydä niin, että toinen kriitikko on kehoituksista aivan eri mieltä.”
Vaikea sanoa mikä on kriitikon tehtävä: joku toinen on kuitenkin aivan eri mieltä. Mutta runokeskustelua seuratessani olen huomannut, että ruonoilijoilla on yhä suuremmassa määrin tullut tavaksi ohjeistaa kriitikkoja seuraavan kritiikin kirjoittamista varten. Tämä ei varmaankaan ole sen hyväksyttävämpää? Tai sitten kriitikoiden oletettu (onko se todellinen, en tiedä) pyrkimys ohjeistaa runoilijoita on aivan yhtä oikeutettu kuin runoilijoiden (jopa joukkohysterian muodon) saanut into kertoa kriitikoille kuinka niitä kritiikkejä tulisi oikein kirjoittaa. Änywei, kovin harva on puuttunut runoilijoiden absurdeihinkin vaatimuksiin.
On tietenkin niitäkin, jotka ovat sekä kriitikkoja että runoilijoita, mutta se on oma ongelmakenttänsä.
Mitä genreen niputtamiseen tulee, niin pelko ja inho lokerointia kohtaan alkaa saada hieman komediallisia piirteitä. ”Me ei oikeastaan olla heavy-bändi, vaan… (lätinää)”. Erilaisten suuntausten, kategoroiden ynnä muiden kehittäminen on ollut ja tulee olemaan yksi tapa hahmottaa maailmaa. Se on samalla hyödyllinen ja haitallinen. Ei voi mitään. Kategorioihin tulisikin suhtautua heuristisina työvälineinä eikä tiukkoina analyyseina. Kun analyysi viedään tarpeeksi pitkälle, niin kaikki kokonaisuuden hajoavat atomeiksi. Toisaalta taas atomit tuppaavat saamaan merkityksensä kokonaisuuksien myötä tai niitä vasten, joten aaltoliikkeessä eletään. Eikä siitä ole tarpeellista päästä pois. Pitää vain ymmärtää mistä on tai voi olla kysymys.
Hei,
ja kiitos kommentista. Hyvä näkökulma.
Tarkennan osaltani pari juttua. Voi olla vaikea sanoa mikä on kriitikon tehtävä, mutta joka ainoan kriitikon tulisi pohtia se mielessään selväksi. Tein aikanani Kiiltomadon historian ensimmäisen kritiikin Kari Aartomaan kokoelmasta Pilvet eivät pidä mistään kiinni. Aamulehteen kirjoitin reilun neljän vuoden aikana n.140 kritiikkiä, ja samalla itselleni kymmenen käskyn listan mistä kritiikissä on kysymys. (Palaan siihen joskus) Koetin myös kouluttautua asiaan Suomen arvostelijain liiton kursseilla.
Edesmennyt kirjailija Jarkko Laine sanoi, että hyvät runokriitikot Suomessa voi laskea sirkkelikäden sormilla. Saattaa olla perää. Kaikkien ammattien taitajissa on eroja. Sanot, että: ”runoilijoilla on yhä suuremmassa määrin tullut tavaksi ohjeistaa kriitikkoja seuraavan kritiikin kirjoittamista varten.” En ole huomannut, enkä osaa tätä hahmottaa, kun et anna esimerkkiä. Sen sijaan käsittelemäni kritiikin viimeinen kappale menee näin:
”Sonsteria ja hänen hengenheimolaisiaan kehottaisin jatkamaan vielä pidemmälle tontun viitoittamalla tiellä: Lisää ninjoja runoihin!”
Oi miten monin tavoin lauseen sisältämän latauksen voikaan tulkita. Ja sehän on tietty lukijasta ja hänen taustoistaan kiinni.
Ja tämmöinen juttu vielä. Kritiikki ylipäätään on äärimmäisen tarpeellista vaikka runokritiikki on yhä enemmän siirtymässä verkkoon. Hesarin kulttuurisivuille täydet pinnat hyvästä hyvästä työstä. Mites sitten suu pantaisiin jos siellä tehtäisiin samanlainen päätös kuin Aamulehdessä ja täytettäisiin se ainokainen kulttuurisivu viihdeformaateilla ja muulla sälällä?
Tältä istumalta mainittakoon kaksi esimerkkiä (jotka oikeastaan molemmat sisältävät useamman esimerkin).
Paraatiesimerkki siitä kuinka kriittikkoa ohjeistetaan on tietenkin runoilijapiireissä ”Hesarigatena” tunnettu keskustelu Jukka Petäjän ”nippukritiikistä”. Hesarin nettisivuilla käydyssä keskustelussa opetettiin Petäjää oikein joukolla ja tarjottiin yleisempiäkin ohjeita. Tätä karnevaalia kommentoin tuoreeltaan tuolla: http://runokorjaamo.blogspot.com/2009/10/skandaali.html (sieltä löytyy linkki myös Hesarin keskusteluun, vaikka kyseinen keskustelu ei ole sinulta varmaan jäänyt huomaamatta)
Neuvoja sekä moitteita kriitikoille annettiin myös vuosi sitten kun oli vaadittiin ”kokeilevaa” tai ”uutta” kritiikkiä.Nämä vaateet on dokumentoitu mm. Parnassossa ja Tuli & Savu -lehdessä (en muista ulkoa numeroita).
Ja kaipa, tämä sinun postauksesikin käy myös runoilijan kriitikolle osoittamasta ohjeistuksesta. Sinä olet tietenkin myös kriitikko, mutta yhtä kaikki. Neuvot tuppaavat lentävän vähän joka suuntaan, mikä minusta on o.k. Ei tietenkään ole niin, että vain kriitikot saavat neuvoa kriitikoita ja vain runoilijat runoilijoita.
Näissä touhyuissa on toki mukana runoilijoiden lisäksi kriitikkoja sekä molempiin kategorioihin kuuluvia, mutta yritän sanoa, etteivät runoilijatkaan ole viattomia.
En ole sitä mieltä, etteikö kritiikin tai runouden tehtävistä saisi keskustella tai esittää jopa voimakkaita normatiivisiä kantoja. Siitä vaan.
Kritiikin tarpeellisuudesta (+ Hesarin hyvästä työstä runokritiikin saralla) ja Matti Apusen tarpeettomuudesta lienemme samaa mieltä. Tai no, ehkä Matiakin tarvitaan.
Puuttumatta kritiikkin sen enempää sananen tuosta lokeroinnista.
Se, että naisesta kirjoitetut runot olisivat lähtökohtaisesti sukupuolirunoutta, on ollut hämmentävää. Eikö tytöllä ja pojalla, miehellä ja naisella, ole yhteisiä universaaleja ihmisyyden, identiteetin ja elämän kysymyksiä? On ja paljon.
Omissa kokoelmissani olen varmasti tutkinut kuitenkin myös sukupuolen kautta näkökulmallisesti, kohdistetusti – eriyttäen. Tähän liittyy mm. se kiinnostuksen kohteeni, että ”naisellisuutta” ja korostunutta feminiinisyyttä kuvaavat ominaisuudet tai sanat ovat helposti pejoratiivisia suhteessa ”mieheen”, ”ihmiseen”.
Kuitenkin näen vaarallisena, jos tulkitaan tytön tai pojan maailmaan kuuluviksi kovin erilaisia asioita. Tyttökirja kun ei ole vain tyttökirja – tytötkin ovat ihmisiä. Eivätkä pojat ole aina ”vain poikia”.
@Vilja-Tuulia, eihän tuossa arviossa (http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Kohti++%C3%A4%C3%A4rimm%C3%A4ist%C3%A4+actionia/HS20100501SI1KU02o70) sanota, että” naisesta kirjoitetut runot olisivat lähtökohtaisesti sukupuolirunoutta”.
Siinä kyllä luonnehditaan sinun runojasi”tyttörunoudeksi”. Noin lyhyen jutun perusteella on vaikea sanoa, mitä kyseinen kriittikko tarkoittaa tuolla ilmauksella. Puhuuko hän ennemminkin kirjoitamisen tavoista kuin siitä mistä kirjoitetaan? Voiko yhteisistä asioista kirjoittaa jostakin tietystä näkökulmasta käsin – voiko niistä edes kirjoittaa muualta kuin jostakin erityisestä näkökulmasta käsin? Miten tämä näkökulma määräytyy?
Kuten tiedät, niin useampikin kriitikko on kutsunut runojasi ”tyttörunoudeksi”. Joku on laittanut sanan ympärille lainausmerkit, toinen ei. Ei liene selvää, että kaikki tarkoittaisivat termillä samaa asiaa, mutta runoissasi näyttäisi olevan jotain sellaista, joka saa ihmiset käyttämään tätä termiä.
Mutta ilmeisesti viittasitkin johonkin muualle kuin tähän arvioon.
Yleisesti ottaen pitää kai vain pinnistellä kovempaa, jotta sanoma menee läpi.
Mainitsemistasi pejoratiivisuuksista en ole ihan varma (mitä tarkalleen tarkoitat?. Mutta sellaisen ilmiön olen tunnistavinani, että naisesta kertova kirjallisuus tulkitaan useammin ”sukupuolikirjallisuudeksi” kuin miehistä kertova kirjallisuus.
Moi vaan,
Hesarin kritiikin kirjoitti muuten Henriikka Tavi, ja satuin juttelemaan Henriikan kanssa tuosta kritiikistä hänen sitä kirjoittaessaan (lähinnä kai siksi että olin Henriikalle mainostanut Sonsterin kirjaa, josta itse tykkäsin tosi paljon).
En tiedä kuinka paljon on sopivaa puhua toisen puolesta, mutta sain kyllä käsityksen että Henriikalla oli vaikeuksia löytää annetun tilan puitteissa sellaista tapaa esitellä teos, joka olisi samalla tarpeeksi yleinen ja erityinen.
Sanomalehtikritiikkien merkkimäärällä ja usiempien lehtien toimituksellisella linjalla (en tarkoita tätä nyt negatiivisesti, pelkkä toteamus) sitä päätyy väkisinkin ”kriitikkopuheeseen”, löysiin yleistyksiin, joiden avulla kritikoiva teos on helppo lukijoille myydä.(Ja ennen kuin ehdit, Kake, näsäviisastella, mä ainakin oon toistuvasti tuonut ymmärrykseni näistä toimituksellisista tosiasioista esiin sanomalehtikritiikeistä keskusteltaessa. Ja joo, en ymmärrä enkä hyväksy sitä ettei niitä tosiasioita ymmärretä kriitikoille valitettaessa.)
Mitä tulee tähän niputusnärkästykseen, en tiedä, reagoidaanko tässä nyt jotenkin siihen, että ”poikarunous” samoin kuin ”tyttörunous” voidaan nähdä jonkinlaisina vähättelevinä ilmauksina? Minusta ne eivät ole sitä ollenkaan. Itse pidin ”poikarunous”-nimikettä ihan kelpona: se viestii jotakin sellaista teoksen sisällöstä, jota ilman pitkiä lainauksia olisi muuten mahdotonta välittää: on olemassa ihan oikea ”poikien” kulttuurinen maailmankokemus, jota runous ei ole oikeastaan koskaan käsitellyt tai kuvannut. Nyt viimein on, luojan kiitos – mikseivät ne siis ansaitsisi huomiota juuri ”poikarunoutena”? Ehkä ”poikarunous” saisi poikia viimeinkin lukemaan runoja – ainakin mut se on saanut, hehe.
Siitä, sopiiko joku teos jonkin nimikkeen alle vai ei, ja miten nimikkeet toimivat keskustelussa: niitä ei ehkä pitäisi ottaa kovin vakavasti. Kake omassa blogissaan ehti jo eritellä, miten lajityyppinimikkeet eivät ole mitenkään jäykkiä kategorioita, vaan historiallisesti ja käsitteellisesti liukuvia.
Tähän lisäisin, että ”tyttörunouden” ja ”poikarunouden” kaltainen nimike viittaa itse asiassa moodiin (t. temaattiseen dominanttiin, kuten romanttinen, pastoraalinen, sentimentaalinen runous tms.) eikä lajityyppiin. Moodi on genreäkin löysempi kategoria, ja siksi se voi viitata lajityypiltään ja muotokieleltään melkein minkälaiseen tahansa teokseen. Tästäkin syystä Lohikäärmeen poika on monilta osiltaan ihan hyvin poikarunoutta, vaikka onkin muodollisesti erilainen kuin Sonsterin teos.
Mutta täytyy myös muistaa, että kyllä kriitikoiden esittämiä termejä saa arvostella ja ivatakin ihan mielin määrin. Onhan myös olemassa tilanteita, poliittisia, kulttuurisia, journalistisia, joissa niputtava termi ei ehkä ole kovin viaton, tai on muuten vain mauton tai tyylitajuton. ”Neekeri” ei ole mitenkään kiva termi, vaikka onkin suht tarkka. ”New jack swing”, ”nu-rave” ja ”nu-metal” on kaikki jo vähän naurettavia. Samoin ”L=A=N=G=U=A=G=E-runous”.
Toivottavasti en nyt puhunut ihan ohi aiheen ja sivu suuni, luin aika äkkiä läpi tuon edeltävän keskustelun. 🙂
@TM
Ensinnäkin, näsäviisastelun genre on aliarvostettu ja näsärunostelun yliarvostettu. Samoin näsätyperestelyn genreä pidetään aivan liian suuressa arvossa.
Kirjoitin itseasiassa alunperin pidemmän kommentin noista genreistä, joka oli melkolailla samansisältöinen kuin sinun kommenttisi, mutta lyhensin sen.
Kriitikko on tavallisesti aika hankalan tehtävän edessä kun pitää kertoa jotain oleellista runokirjasta, jota lukijat ei tunne. Tällöin on tietenkin helppo tarttua johonkin lukijalle oletettavasti tuttuun yleiseen ”genreen”. Valinta voi tietenkin mennä päin honkia, ja varmasti olisi mahdollista kirjoittaa kritiikkiä ilman näitä genrejä.
Runoilijaa varmaankin usein tympii se, että kritiikistä voi syntyä sellainen vaikutelma, että teos ikään kuin typistetään johonkin genreen ja vaietaan sen muista ulottuvuuksista, vaikka kriittikko ei mitään reduktiota yrittäisikään suorittaa.
Sivumennen sanoen, asiaa viistäen, ennakko-odotukset tai -luulot ovat jossain määrin ymmärtämisen välttämätön apuväline. Jos sellaisia ei ole, niin sellaiset täytyy lukiessa kehittää. Näitä ennakko-odotuksia ei tietenkään pidä seurata sokeasti, vaan luettua peilataan mielessä näitä vasten ja tässä prosessissa sitten muodostuu uusi ymmärrys ja tulkinta.
Kriitikoita sopii irvailla.
Hei,
vielä nopsa kommentti tähän ennen kuin pistän koneen tilttiin.
Vallan hyviä näkökulmia, joihin vielä haluan lisätä yhden. Päivälehden runokritiikkiä vaikeuttaa se, että lyhyen merkkimäärän viesti lähtee moneen suuntaan. Toisaalta ”tavallisille” lukijoille, joiden kirjallisuuskäsitys on hyvinkin pinnallinen. Toisaalta kirjalliselle kentälle, jossa on tietoa ja näkemystä enemmän. Yleistä ja spesifioitua on vaikea sulloa samaan juttuun. Siksi verkkokirjoittaminen, jota merkkimäärät eivät sido, on erityisen ilahduttavaa ja tarpeen juuri runouden kohdalla.
Ja vielä: esikoiskritiikki on erityisen herkkä laji. Se määrittelee kirjan ja kirjailijankin paikkaa ikään kuin puhtaalta pöydältä. Siksi karsastukseni liialliseen määrittelyyn ensimmäisen kokoelman kohdalla. Muuten olen sitä mieltä, että kritiikkeihin, ei ”hyviin eikä huonoihin”, kannata tuijottaa liikaa.
Sitten Sonster… sattuneesta syystä olen lukenut hänen tekstejään jo vuosia sitten. Ja pitänyt tosi paljon. Oikeastaan olen odottanut koska mies saa omaperäiset runonsa kansien väliin. Niissä on tuoreutta, joka ei ole syntynyt tyhjän päälle.
Äh, en tarkoittanut Henriikan kritiikkiä (kuten yritin ekassa virkkeessä sanoa) vaan että ylipäätään naisen näkökulmasta kirjoitettuja tekstejä pidetään usein naisrunoutena. Ikään kuin näkökulma ei niissäkin voisi olla universaali.
Sen jälkeen yritin sanoa, että itse olen kuitenkin kirjoittanut ainakin osassa runoistani kulttuurin konstruoimasta sukupuolesta. Eli sikäli ymmärrän hyvin ”tyttö”- tai tyttörunokategorian.
Ongelmia määrittelystä seuraa silloin, kun sukupuoliin liitetty kategorisointi lisää sukupuolen kahleita. Yhteiskunnallisesti karmein esimerkki on tyttölapsien (tai sikiöiden) kohtalo monissa maissa.
Niinpä,
ymmärrän hyvin, että Henriikan kritiikki ei varmastikaan mainittujen nimien kohdalla ollut ”vähättelevää”. Kategorisointi ja mielikuvien karsinointi voi päinvastoin olla myös ylistävää. Otetaan simppeli ja hiukan provosoiva esimerkki: Aila Meriluoto valittaa vieläkin, että hänelle jäi ”runotyttöimago”, joka syntyi Lasimaalauksesta eikä sen jälkeen ole pois kulunut.
Mutta… kiitos, hyvää keskustelua, en aavistanutkaan, että tästä lähtee näin perusteellisia kommentteja.
Tämän aamun (9.5) Hesarissa on Jukka Petäjän arvio Carol Shieldsin romaanista Kaiken keskellä Mary Swann. Petäjä aloittaa hyvän arvionsa tietoisena mielikuvista, joita voi syntyä, jos liittää arvioitavaan teokseen sanan ”viehättävä”.
Shieldsin tämänkin teoksen kertojanääni on nimenomaan viehättävä. Siitä ei seuraa – kuten Petäjäkin toteaa – että se olisi pinnallinen. Romaani on satiirinen ja äyllisesti terävä kuvaus naisrunoilijan kohtalosta. Samaan aikaan se on siis viehättävä. Ja suloisen naisellinen.
Kaikkien runotyttöjen äiti on Uuden Kuun Emilia.Eipä ole sen ylevämpää tarinaa runotyttöydestä myöhempinä aikoina kirjoitettu. He, jotka käyttävät runotyttöyttä vähättelevässä merkityksessä,eivät ole ehkä Emilian tarinaa lukeneet.
Hei,
On vallan hienoa, että tuosta kritiikistä on virinnyt näin vilkas keskustelu. Suuremmitta selittelyittä muutama selvennys /vahvistus:
Kuten Teemu tuolla aikaisemmin ounasteli, tarkoitukseni ei missään nimessä ollut vähätellä, kun käytin termejä tyttörunous tai poikarunous. Ei myöskään väittää, että Teemun tai Vilja-Tuulian runous tyhjenisi millään lailla noiden nimekkeiden alle. Sen sijaan oletin, että lukija tulkitsisi noin lyhyessä kritiikissä tapahtuvan namedroppailun ilman muuta tunnustukseksi.
Lokerointi on mielestäni vaarallista silloin, jos kirjasta kirjoitetaan vain yksi kritiikki tai jos kirjan myöhemmät kriitikot jostain syystä päätyvät toistamaan siitä ensimmäiseksi langetettuja arvostelmia ja/tai jos kritiikkiin suhtaudutaan liian vakavasti eli toisin sanoen ei ymmärretä sen suhteellisuutta ja subjektiivisuutta. Tai jotain tämän tapaista.
Kiitos joka tapauksessa keskustelusta!
Yksi kommenteista oli tarttunut roskapostihaaviin, enkä löytänyt sitä ennen kuin tein uutta juttua. Keken mielipide on nyt paikallaan ketjun kolmantena. Pahoittelut. Hyvä keskustelu ja summa summarum: kritiikistä kannattaa keskustella sekä arvioitsijan että arvioitavan näkökulmasta. Mielipiteiden vaihto ja vuorovaikutus on aina tarpeen.
Hei,
otan vielä kantaa tuohon ”yhden Kaken” kommenttiin siitä, kuinka Petäjää ”neuvottiin” Hesarin nippukritiikin jälkeen:
Mielestäni tuossa suht mittavassa reaktiossa oli kyse vaateesta; Hesarin jalansijan kultuurikentällä huomioon ottaen sillä on myös suuri vastuu kannettavanaan, ja se sen täytyy myös kantaa, nimenomaan laadun suhteen. Tähän ei varmasti lehden toimituksellakaan ole kieltolauseketta.
Petäjän kritiikki oli hutiloiva, lähes asiaton asiavirheiden vuoksi, lisäksi näytti vahvasti siltä, että joko hänen resurssinsa eivät enää riittäneet laadukkaan kritiikin kirjoittamiseksi tai sitten motiivi ei ollut tarpeeksi korkea. Lisäksi kritiikki huonoudellaan paistoi silmään Hesarin sinänsä ihan hienon huomion keskeltä, jota se runoutta kohtaan on osoittanut. Kirjoittajista sinänsä viis, myös lukijalla on oikeus saada laadukas lehti luettavakseen. Samalla kyse oli kuitenkin myös HS:n esikoiskirjakilpailusta, joka on oiva näyteikkuna sekä kirjoittajille, että myös lukijoille päästä uuden kirjallisuuden pariin.
Kenties tämäkin seikka olisi korjaantunut pelkästään sillä, että kritiikin olisi kirjoittanut joku siihen paremmin soveltuva. Siihen vaaditaan lehdeltä pelisilmää, joka ehkä nyt tuossa kohtaa petti.
Puhut asiaa. Runokritiikki on vaativa laji. Petäjän nippukritiikistä ollaan yhtä mieltä, ja anekdoottina samaan falskiin nippuun voisi lisätä aikanaan Otto Grundströmin esikoisesta tehdyn kritiikin. Petäjä on parhaimmillaan käännösproosan parissa ja kirjailijahaastatteluja tehdessään.
Hesarin esikoiskilpailu onkin niitä ainoita estradeja, joissa uusi runous saa mittavampaa huomiota tasavertaisena kirjallisuuden lajina. Siitä suuret pointsit. Ja siitä, että ko. kisassa lyriikka on ansaitusti niin monesti korjannut potin.
@teemu:
Tietenkin Hesarin kritiikeistä saa valittaa. Ei siinä mitään. Mutta siinä tapauksessa hanska lähti täysin käsistä ja kritiikin kritiikki laski suurelta osalta aivan yhtä heikolle tasolle kuin Petäjän kirjoittama arvio oli. Nähdäkseni Pauliina Haasjoen kirjoittaman ensimmäisen kommentin jälkeen homma lipsahti nimenomaan hutiloinnin puolelle ja suhteellsuuden taju katosi.
Pointti tässä oli kuitenkin se, että runoilijat ovat innokkaita neuvomaan kriitikoita tai esittämään vaatimuksia kritiikin tehtävästä. Neuvojen antaminen ei ole vain kriitikoiden touhua.
Vielä otan kiinni edelliseen:
Toistan hiukan itseäni (kenties olin epäselvä) kun sanon, että näkemykseni mukaan tuo vahva reaktio kyseenalaisti Hesarin linjan tuossa kohtaa, mutta haukkui Petäjän kritiikin. Siis Petäjän kritiikin. Ja kuten kaiketi mainitsin, ainakin itse olen muutoin verrattain tyytyväinen Hesarin linjaan.
Minä näen, että pointtina (joka hedelmäksi kasvoi samalla) oli kyseenalaistaa juuri se suhteellisuuden tajun puute joka Hesarille iski tuon kritiikin kohdalla; niputtaa nyt viisi kokoelmaa noin lyhyeen tekstiin virheineen kaikkineen (kummoinen siitä nyt tulikaan), ja kuitenkin lätkäistä tekstin viereen esikoiskirjakilvan leima. Ja jättää huomioimatta esimerkiksi kaveri, joka myöhemmin esiintyy kokoelman tematiikan tiimoilta Ajankohtaisessa kakkosessa. Ja kuten mainittua: reaktio oli hyvin pieni verrattuna siihen vastuuseen, jota Hesari kulttuurikritiikin saralla kantaa.
Ei ole neuvoja kritiikkien suuntaan minun silmiin kantautunut sen jälkeen, kun teksteistä on huomannut, että on edes yritetty ja on ammattitaitoa.
Mitä tuohon Henriikka Tavin kirjoittamaan arvioon Sonsterin kokoelman kohdalla tulee on minusta selvää, ettei tuollaiseen merkkimäärään ihmetekoja voi tehdä, vaan lähinnä esitellä kokoelmaa ja kenties vertauttaa, ja sen Henriikka teki hemmetin hienosti. Ainakin minuun, joka en ole Sonsteria koskaan lukenut, kritiikki kolahti ja aion hankkia kokoelman sen herättämän kiinnostavuuden vuoksi. Pyörä pyörähti siis, ja omalta kohdaltani tapahtui sanomalehtikritiikin ihanne.
Niin, taidanpa minäkin toistaa itseäni, mutta en siis yritä väittää, että Petäjän kritiikki olisi pitänyt jättää rauhaan. Väitän vain, että vastareaktioon osallistuneet sortuivat myös hölmöilyyn – oli runoilijoiden vastuu sitten kuinka paljon tahansa pienempi kuin Hesarin (onko se pienempi?). Ilmeisempiä hölmöilyjä poimin aikoinaan blogiini (linkkasin postaukseen yllä). Keskustelusta löytyi kyllä yleisempiäkin neuvoja kuin vain juuri kyseiseen kritiikkiin liittyviä.
Tuossa yllä annoin myös muita esimerkkejä siitä kuinka kriitikkoja neuvotaan tai on neuvottu. Myös J. Siron postaus, jonka perässä tämä keskustelu nyt etenee opastaa kriitikkoja (vaikka tietenkin J. S. on paitsi runoilija niin myös kriitikko).
Muutenkin näyttää siltä, että kriitikkojen kykyjen tölviminen on jokseenkin muodikasta (myös muiden kuin runoilijoiden taholta, ehkä jopa kriitikkojen itsensä taholta). Esim. hieman eri muodoissa toistuva väite, että kriitikot olisivat jotenkin avuttomia sellaisten teosten edessä, joita ei voi lainata tai jotka rikkovat runouden ja muiden taiteden rajoja. ”Vapaa toimittaja” Noora Mattilan juttu (jossain Helmikuun) Hesarissa on tästä hyvä esimerkki, mutta vastaavia aliarviointeja tapahtui myös Tavin ja muiden organisoimassa kutsussa ”uuteen” tai ”kokeilevaan” kritiikkiin (noin vuosi sitten).
Mutta yllä mainittuun Henriikan arvioon minulla ei ole mitään kritiikkiä esitettävänä. Päinvastoin, olen sitä ennemminkin puolustanut vaikkakin ehkä epäsuorasti.
Niin, vaikea ottaa kantaa minkäänlaiseen hölmöilyyn, koska ”hölmöily” täytyisi ensin määritellä tarkemmin. Onko hölmöily ”sakinhivutusta” etc. Yksittäisiin kommentteihin en ota kantaa, tottahan rapatessa roiskuu, mutta onhan kommentti verkkosivuilla hiukan eri asia kuitenkin kuin kritiikki esikoiskirjakilvassa maan suurimmassa sanomalehdessä.
Tuohon linkkaamaasi entryyn voi tietenkin ottaa kiinni tämän verran: itse en vieläkään koe, että Petäjän kirjoitus olisi ollut kritiikki. Jos vertaan sitä esim. Hesarissa yleensä julkaistuihin. Se oli korkeintaan hesarimainen Näkökulma-kirjoitus nykyrunoudesta. Oikeastaan blogientrysi perässä oleva Aksun kommentointi osoittaa hyvin juuri vikaan menon syyt. Hyvin kiteytti ne. Paitsi sen, että ei minuakaan kukaan tuntenut silloin, eikä vieläkään.
Runokritiikki on hirvittävän vaikea laji, kuten Juhakin kirjoitti, se on tosi. Siitä on herunut aikalailla keskustelua, ja omalta kohdaltani näyttää siltä, että osa runoutta juoksee aikalailla kritiikin ulottumattomissa mikäli kritiikki ei muuta itseään, lavennu. Tähän esimerkki vaikka äänirunoudesta. Se, minkä tuo kohu viimeistään osoitti oli runouden joltisenlainen monimuotoisuus; 70-80-luvun opein muodostetut lokerikot eivät enää välttämättä riitä, niitä pitää luoda lisää jos niikseen.
Sikäli loppuun kaluttu aihe, joka vähän haukotuttaa, mutta myös hyvä, koska Hesarin runokritiikit ovat nykyisellään(kin) ihan ok. Jännä seurata, mihin kritiikki liikkuu.
Hölmöily on hölmöilyä tapahtui se missä tahansa. Jos hölmö ei pääse kirjoittamaan kommenttiaan Hesarin paperisille sivuille, vaan sen elektronisille, niin ei se muuta asiaa mihinkään suuntaan. Mitä tarkoitin hölmöilyllä selvinnee siitä postauksestani. Sakinhivutus on osa sitä.
Runokritiikki on vaikea laji. Sen kaikki jo tietävät. Mutta kuinka moni on huomannut, että runokritiikin kritiikki on aivan yhtä vaikea laji? Voisiko olla myös niin, että osa runokritiikistä karkaa runoilijoilta? Mutta mitä ihmettä piilee tuon väitteen takana, että ”osa runoutta juoksee aikalailla kritiikin ulottumattomissa mikäli kritiikki ei muuta itseään, lavennu”? Kysyn ihan vakavissani. Mihin tämä väite perustuu?
Lienee syytä vielä lisätä sen verran, että vaikka katsonkin Petäjän kritiikin kritiikin saaneen hölmöjä piirteitä, niin se ei tarkoita, että pitäisi Petäjän arvostelua arvossa. Totean vain, että kritiikin kritiikissä mentiin typeryyksiin, ja jos jotakuta arvostellaan typeryyksistä, niin on syytä pitää huoli, ettei itse syyllisty(tä) typeryyksiin.
Ja joo, tietenkin minäkin syyllistyn typeryyksiin ja tuohdun turhasta, mutta sen myöntäminen ei ole häpeällistä.
No vielä:
Minulle postauksesi ei ainakaan kerro muuta kuin ylimalkaisia, irrallisia mielipiteitä. Mutta varmasti olet oikeassa, subjektiivisuus heiluu siellä täällä, kritiikissäkin. Eikä ainoaa oikeaa lienekään. Vain mielipiteitä, kuten kuuluukin.
Väitteeni perustuu siihen, että eniten juuri runokritiikeissä ennakkoasenteet/ennakkoasetelmat paistavat lävitse kritiikistä, ja usein niiden taakse on helppo nähdä; Petäjänkin kohdalla – hän on pudonnut kyydistä, ei ole välttämättä resursseja nykyrunouteen, tuskin hän sitä ainakaan lukee/seuraa. Hän peilaa kritikoitavansa jonnekin seitsemänkymmentä luvulle, mikä voi sekin olla kiinnostavaa, mutta ei nyt aina sentään.
Ja tuohon riittäisi yksi ainut asenteen muutos: avoimuutta lisää. Ja kenties soveltuvampi kritiitikko.
Runouden kohdalla kritiikki tuntuu nykyään usein hampaattomalta, tai sitten Petäjän tapauksessa naurettavalta huomionhakuiselta ylilyönniltä, ja tähän voi olla monta syytä: kenties nykyrunous on niin moniaalta kaivavaa, ettei nykykritiikki ehkä löydä sen hallintaan keinoja. Tuskin kovin moni Petäjältäkään mitään tiukkoja analyyseja odotti, kunhan nyt olisi edes jotain yleisjärkevää kirjoittanut, edes. Yleensä itsekin runoutta rustaavat kirjoittavat kiintoisimpia kritiikkejä runoudesta. Poikkeuksia toki on aina.
Itse näen, että runous siirtyy enemmän myös lavalle, äänitteet, tai kuten J.P.Sipilän esimerkillä vaikka videorunous, visuaalinen runous kasvavat. Voiko/kykeneekö/edes tarvitseeko niitä kritikoida; kyllä varmaan, mutta tuskin oppinsa 70-luvulla saanut, alaa seuraamaton, jota ei edes kiinnosta, joka kaivaa Haavikko-kortin aina esiin, arvioi videorunon ja kertoo sen olevan ”kokeellinen” tai ”pysyttelevän lähellä runouden kaanonia”?
Minusta lähtökohta olisi aina hyvä pitää simppelinä. Petäjän kritiikinkin kohdalla: tuskin sellaista reaktiota olisi syntynyt ilman niin tavattoman surkeaa kritiikkiä, niin isolla palstalla. Varmasti ylilyöntejä kommentoinnissa sattui, mutta ei kai se yllätä – runoilijuus on aika usein myös intohimoa. Petäjälle kritikointi on työtä.
Mutta näin, nyt mä vaikenen :), ettei Juhan blogi tusahda ihan tukkoon jo kertaalleen läpikäytyä.
Joo, postaukseni sisältää nimenomaan irrallisia pointteja, ei systemaattista teoriaa. Jokainen pointti on kuitenkin täsmällisesti kohdennettu, ja perusteluiden takana seison. Ylimalkaisuutta siellä ei ole.
Enkä minä ymmärrä miksi tuossa asiassa pitäisi kirjoittaa jokin kattavampi, yhtenäisempi teoria tai näkemys kyseisestä tapahtumasarjasta. Sekailaista näkökantojen huuteluahan se Petäjän kritiikin kritiikkikin oli.
Mutta kaipa huomasit itsekin, että tässä viestissäsi aloit neuvomaan kriitikkoja? Ei siinä mitään. Niin pitääkin tehdä. Yritän tosiaankin vain sanoa, että neuvoja lentelee molemmin puolin.
Mutta sille väitteelle, että jokin osa runoutta olisi kritiikin ulottumattomissa toivoisin hieman enemmän evidenssiä kuin vain yksittäisiä vaikutelmia. Onhan väite aika totaalinen. Ehkä saan joskus lukea asiasta erinomaisessa blogissasi. Toivoisin niin.
Mutta ei tosiaan taida olla kohteliasta käyttää J. Siron blogia tähän keskusteluun tämän enempää. Palataan asiaan jossain toisaalla, joskus toiste. Kiitos kuitenkin näistä puheista. Muillekin.
Itse olen ostanut musiikin netistä ja kopiosuojaamattomana. Eipä ole tarvinnut törmätä ”tyhjiin hyllyihin”.
Ongelmana on vain vielä suppeahko valikoima https://pullahiiri.com. Tekijänoikeustotalitaristien leirissä olevat artistit ja yhtyeet kun eivät ole vielä saatavilla, vaikka isompikin levyteollisuus alkaa jo tarjota nettikauppoihin toimivampaa DRM-vapaata tuotantoa.