Parin korttelin päästä löytyy Eleftheriosin katedraali. Viime sunnuntaina vierailin uppo-outona häissä. Mummuosaston kertoman mukaan sulhanen oli Albaniasta. Morsiamen oletin olevan täkäläisiä, mutta sehän on suvussa vähemmän merkittävää… oletan. Mutta on totta, että kamera jää matkasta aina tärkeimpien tapahtumien kohdalla.
Uudemman kirkkoreissun kohdalla ihmetyttää vain ”kirkkoväärtin” käytös. Hän kauhoo pitkiä, palavia tuohuksia ja painaa ne sammutuskulhoon vaikka uusille olisi vielä hyvin tilaa. Miten nyt käy esirukouspyyntöjen lepattavien liekkien ja keskenkatkaistujen toiveiden?
Soutsou-kadulle kiertäessä havahdun jälleen siihen, miten keskusta on koirien reviiriä, kaikkialla muualla Ateenaa hallitsevat kissat. Olen nähnyt miten ihmiset palvelevat niitä nöyrästi ja tuovat tyhjille tonteille kasseittain kaupasta kaahittua ruokaa.
”Kotona” tutkin kirjahyllyä. Ensimmäinen opus ei tärppää, mutta seuraava antaa ensiaukeamalta sopivantuntuiset säkeet. Miten ne sitten käsittääkin. Sovittelen runon keskeltä reväistyt rivit tähän ja kaadan litran pahvipurkista (1,50 eur) lasillisen viiniä. Näin kirjoittaa Juuli Niemi kokoelmassaan Pitkästä ilosta (Otava 2005).
Tässä maassa miehet ihailevat tyttöjä,
jotka ovat vielä itsenäisempiä kuin heidän kissansa,
nuolevat itsensä puhtaaksi ennen nukkumaanmenoa.
