Lauantain kirkkoreissu ja Ateenan kissat

Parin korttelin päästä löytyy Eleftheriosin katedraali. Viime sunnuntaina vierailin uppo-outona häissä. Mummuosaston kertoman mukaan sulhanen oli Albaniasta. Morsiamen oletin olevan täkäläisiä, mutta sehän on suvussa vähemmän merkittävää… oletan. Mutta on totta, että kamera jää matkasta aina tärkeimpien tapahtumien kohdalla.

Ateena, Eleftherios, 13.11.2010

Uudemman kirkkoreissun kohdalla ihmetyttää vain ”kirkkoväärtin” käytös. Hän kauhoo pitkiä, palavia tuohuksia ja painaa ne sammutuskulhoon vaikka uusille olisi vielä hyvin tilaa. Miten nyt käy esirukouspyyntöjen lepattavien liekkien ja keskenkatkaistujen toiveiden?

Soutsou-kadulle kiertäessä havahdun jälleen siihen, miten keskusta on koirien reviiriä, kaikkialla muualla Ateenaa hallitsevat kissat. Olen nähnyt miten ihmiset palvelevat niitä nöyrästi ja tuovat tyhjille tonteille kasseittain kaupasta kaahittua ruokaa.

Ateenan kissa, Laskaroes-katu 13.11.2010

”Kotona” tutkin kirjahyllyä. Ensimmäinen opus ei tärppää, mutta seuraava antaa ensiaukeamalta sopivantuntuiset säkeet. Miten ne sitten käsittääkin. Sovittelen runon keskeltä reväistyt rivit tähän ja kaadan litran pahvipurkista (1,50 eur) lasillisen viiniä. Näin kirjoittaa Juuli Niemi kokoelmassaan Pitkästä ilosta (Otava 2005).

Tässä maassa miehet ihailevat tyttöjä,
jotka ovat vielä itsenäisempiä kuin heidän kissansa,
nuolevat itsensä puhtaaksi ennen nukkumaanmenoa.

Pitäisikö varata omat lokerot tyttö- ja poikarunoudelle?

Kaksi viikkoa sitten kirjoitin etten halua esiintyä blogissani asioiden ja ilmiöiden kriitikkona. ”Vihaisia nuoria miehiä ja naisia” riittää muutenkin joka lähtöön. Huumori maailmankirjallisuudessa ja yli viidensadan vuoden takainen François Villonin Testamentti on yhtä kiinnostava kuin syksyn kohuromaani tai kevään esikoisrunokokoelma. No, annetaan poikkeuksen vahvistaa sääntöä tällä kertaa.

Tytöt, pojat ja runouden genret.

Luin esikoiskirjojen arvioita toukokuun ensimmäisen päivän Hesarista. Tomi Sonster (taiteilijanimi) on julkaissut ntamolta kokoelmansa Siihen mihin tonttu astuu. Kriitikko ei tahdo päästä sisään Sonsterin persoonalliseen kielimaailmaan. Niin saattaa- ja saakin käydä, runokritiikki ei ole helppo laji edes runoilijalle. Kritiikin kritiikkini koskee (eikä ainoastaan tämän jutun kohdalla) kriitikoiden harrastamaa kaksoissidosviestintää ja lokerointia.

Kriitikoilla on tapana ensin arvostella ja kääntää kelkka seuraavassa lauseessa. Tehdään sellaisilla sanoilla alkavia kappaleita kuin: VALITETTAVASTI, TOISAALTA, HARMILLISTA, SUOSITTELISINKIN, KEHOTTAISIN… Niistä syntyy vaikutelma ylemmyydentuntoisesta ohjeiden antamisesta. Kriitikon tehtävänä ei ole ohjeistaa kirjailijaa seuraavan teoksen kirjoittamisessa. Voi käydä niin, että toinen kriitikko on kehoituksista aivan eri mieltä.

Juttuni varsinainen kimmake on kuitenkin tässä kritiikin kappaleessa: ”Jos Vilja-Tuulia Huotarisen tai Juuli Niemen edustama tyttörunous on jo vakiintunut suomalaiseen runokenttään, Tomi Sonster astelee muun muassa Teemu Mannisen tavoin kohti poikarunouden genreä.” Virke vaikuttaa vähän hätäiseltä päätökseltä avata lokerot ja kaivaa leimakirves esiin.

Teemu Manninen hyödyntää runoudessaan niin monia tasoja, ettei genreen niputtaminen tee oikeutta. Todisteeksi voi lukea vaikka Kootut selitykset Lohikäärmeen poika -kokoelman lopusta. Vilja-Tuulia Huotarisen runoudessa haetaan identiteettiä ja tekstit hyödyntävät draaman kaarta kuvatessaan naiseksi kasvamista ja sukuun liittymistä. Viimeistä edellisen kokoelman nimikin antaa jo pätevät koordinaatit: Naisen paikka.