Maanantaina 1.10. järjestettiin Tampereen Kulttuuritalo Laikussa tapahtumapäivä: ”Säätiöt tieteen ja taiteen tukena”. Mukana yhdeksän kulttuurin ja tieteen säätiötä, joiden edustajien kanssa pääsi keskustelemaan mm. apurahoituksesta ja muusta toiminnasta. Tilkkeeksi haastatteluja ja musiikillista ohjelmaa. En palaisi tähän, ellei kohdaltani olisi jotain tärkeää jäänyt sanomatta.
Lupauduin haastatteluun, josta en etukäteen tiennyt kuin otsikon: ”Kohtuullista kritiikkiä”. Sekin on ymmärrettävää, että haastattelija oli kiireiltään ehtinyt miettiä keskustelun sisältöä vasta juuri ennen tilaisuuden alkua. Ja toisaalta, olen aina sanonut, etten haastatteluja varten tarvitse kysymyksiä etukäteen.
Keskusteltiin päivälehtikritiikin vähenemisestä ja nettikritiikin kasvusta: mikä on kritiikin painoarvo, kun kuka tahansa voi ryhtyä ”kriitikoksi”. Kaivataanko menneen maailman ”tähtikriitikoita” vaikkapa Jukka Kajavan, Pekka Tarkan ja Seppo Heikinheimon tapaan? Miten kritiikki vaikuttaa taiteen markkinointiin ja taloudelliseen tulokseen? Mihin tarvitaan institutionaalista kritiikkiä? Onko kriitikolla valtaa? Miten tekijä suhtautuu saamaansa kritiikkiin? Voiko kritiikki ohjailla taidetta? Aiheita, joiden parissa kuluisi helposti koko päivä…
Piipitän täältä ruohonjuuritasolta vielä muutaman henk. koht. pointin. Tein aikanaan kritiikkejä Kiiltomadon nettifoorumille, jopa sivujen ensimmäisen julkaisun vuosituhannen vaihteessa Kari Aartoman runokokoelmasta. Juttujeni perusteella Aamulehden silloinen kulttuuritoimittaja Kanerva Eskola bongasi minut ja kysyi lehteen kriitikoksi. Vuonna 2003 sovin hieman arvellen parin vuoden pestistä. Neljän vuoden kuluttua olin tehnyt lehteen n.150 juttua ja funtsin, että on aika antaa tilaa uusille näkemyksille.
Maanantain haastattelussa esiin nousi yleisökysymys: Mitä sisältyy kriitikon etiikkaan? Itse kirjoitin aikanaan itselleni kymmenen ohjetta. Onhan niissä muutakin kuin etiikkaa, mutta samoja näkemyksiä noudatan yhä tehdessäni arvioita tänne. Eihän minulla tätä muistiinpanoa ollut haastattelussa mukana, mutta se tässä tulee:
1. Kirjoita “hyvin”, vain ilmeikäs juttu on lukijalle antoisa!
2. Mieti lähestymiskulma tarkasti: pitää sanoa jotain mitä kukaan muu ei pysty sanomaan.
3. Muotoile viesti ihmisten ja yksityiskohtien kautta yleiseen. Peilaa teosta ja asemoi se aiemman kirjallisuushistorian kautta.
4. Vältä turhaa briljeerausta ja sivistyssanoja. Monimutkaiset asiat voi esittää yksinkertaisesti. Aamulehden kulttuuriosaston vastaava, Markku Huotari opasti minua alkuun aikanaan: ”Jos kriitikko rakastaa yksinomaan kulttuuria, hän on väärässä tehtävässä.”
5. Mieti, missä suhteessa teet analyyttisen tai impressionistisen kritiikin. Analyysi ja tulkinta on usein kuiva lähtökohta – silkka juoniselostus jo ymmärtämättömyyden merkki.
6. Lue teos huolella, pientäkin ideaa voi jalostaa jos siitä löytyy tekstin avain.
7. Vastaus kaikkiin kysymyksiin löytyy aina kritisoitavasta tekstistä. Ei kriitikon henkilökohtaisista mieltymyksistä tai tavoitteista. Muista etiikka ja jääviys joidenkin teosten kohdalla.
8. Kertaa aina lukemaasi, älä luota ensivaikutelmaan.
9. Olet väistämättä joskus väärässä.
10. Lue, lue ja lue! Peilaa myös muiden tekemisiä. Kritiikkisi on käyntikorttisi.
……………………………
Blogin ekstralinkit:
2. Onko megamenestys laadun tae?
……………………………