Piipitän täältä ruohonjuuritasolta: kritiikkisi on käyntikorttisi!

Maanantaina 1.10. järjestettiin Tampereen Kulttuuritalo Laikussa tapahtumapäivä: ”Säätiöt tieteen ja taiteen tukena”. Mukana yhdeksän kulttuurin ja tieteen säätiötä, joiden edustajien kanssa pääsi keskustelemaan mm. apurahoituksesta ja muusta toiminnasta. Tilkkeeksi haastatteluja ja musiikillista ohjelmaa. En palaisi tähän, ellei kohdaltani olisi jotain tärkeää jäänyt sanomatta.

Kuva, Mikko Närhi. Vasemmalta: Siskotuulikki Toijonen, Minnakaisa Kuivalainen, Juha Siro

Lupauduin haastatteluun, josta en etukäteen tiennyt kuin otsikon: ”Kohtuullista kritiikkiä”. Sekin on ymmärrettävää, että haastattelija oli kiireiltään ehtinyt miettiä keskustelun sisältöä vasta juuri ennen tilaisuuden alkua. Ja toisaalta, olen aina sanonut, etten haastatteluja varten tarvitse kysymyksiä etukäteen.

Keskusteltiin päivälehtikritiikin vähenemisestä ja nettikritiikin kasvusta: mikä on kritiikin painoarvo, kun kuka tahansa voi ryhtyä ”kriitikoksi”. Kaivataanko menneen maailman ”tähtikriitikoita” vaikkapa Jukka Kajavan, Pekka Tarkan ja Seppo Heikinheimon tapaan? Miten kritiikki vaikuttaa taiteen markkinointiin ja taloudelliseen tulokseen? Mihin tarvitaan institutionaalista kritiikkiä? Onko kriitikolla valtaa? Miten tekijä suhtautuu saamaansa kritiikkiin? Voiko kritiikki ohjailla taidetta? Aiheita, joiden parissa kuluisi helposti koko päivä…

Piipitän täältä ruohonjuuritasolta vielä muutaman henk. koht. pointin. Tein aikanaan kritiikkejä Kiiltomadon nettifoorumille, jopa sivujen ensimmäisen julkaisun vuosituhannen vaihteessa Kari Aartoman runokokoelmasta. Juttujeni perusteella Aamulehden silloinen kulttuuritoimittaja Kanerva Eskola bongasi minut ja kysyi lehteen kriitikoksi. Vuonna 2003 sovin hieman arvellen parin vuoden pestistä. Neljän vuoden kuluttua olin tehnyt lehteen n.150 juttua ja funtsin, että on aika antaa tilaa uusille näkemyksille.

Kuva: www.markholthusen.com

Maanantain haastattelussa esiin nousi yleisökysymys: Mitä sisältyy kriitikon etiikkaan? Itse kirjoitin aikanaan itselleni kymmenen ohjetta. Onhan niissä muutakin kuin etiikkaa, mutta samoja näkemyksiä noudatan yhä tehdessäni arvioita tänne. Eihän minulla tätä muistiinpanoa ollut haastattelussa mukana, mutta se tässä tulee:

1. Kirjoita “hyvin”, vain ilmeikäs juttu on lukijalle antoisa!

2. Mieti lähestymiskulma tarkasti: pitää sanoa jotain mitä kukaan muu ei pysty sanomaan.

3. Muotoile viesti ihmisten ja yksityiskohtien kautta yleiseen. Peilaa teosta ja asemoi se aiemman kirjallisuushistorian kautta.

4. Vältä turhaa briljeerausta ja sivistyssanoja. Monimutkaiset asiat voi esittää yksinkertaisesti. Aamulehden kulttuuriosaston vastaava, Markku Huotari opasti minua alkuun aikanaan: ”Jos kriitikko rakastaa yksinomaan kulttuuria, hän on väärässä tehtävässä.”

5. Mieti, missä suhteessa teet analyyttisen tai impressionistisen kritiikin. Analyysi ja tulkinta on usein kuiva lähtökohta – silkka juoniselostus jo ymmärtämättömyyden merkki.

6. Lue teos huolella, pientäkin ideaa voi jalostaa jos siitä löytyy tekstin avain.

7. Vastaus kaikkiin kysymyksiin löytyy aina kritisoitavasta tekstistä. Ei kriitikon henkilökohtaisista mieltymyksistä tai tavoitteista. Muista etiikka ja jääviys joidenkin teosten kohdalla.

8. Kertaa aina lukemaasi, älä luota ensivaikutelmaan.

9. Olet väistämättä joskus väärässä.

10. Lue, lue ja lue! Peilaa myös muiden tekemisiä. Kritiikkisi on käyntikorttisi.

……………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Julkinen teurastus

2. Onko megamenestys laadun tae?

……………………………

Leipää, rahaa ja sirkushuveja

Kalevalan Kullervo myytiin seppä Ilmariselle, jonka vaimo leipoi paimeneen pistetyn pojan eväsleipään kiven: ”Tuopa ilkoinen emäntä, sepän akka irvihammas, / leipoi leivän paimenelle, kakun paksun paistelevi: / kauran alle, vehnän päälle, keskelle kiven kutovi.” Kullervon perintöpuukko katkesi kiveen ja hän kirosi sudet ja karhut tappamaan karjan ja pahan emännän. Eikä tahti siitä laantunut. Minne mies kulki, viattomia ja viallisia kuoli, kunnes Kullervo antoi miekkansa maistaa omaa vertaan.

A.Gallen-Kallela: Kullervon kirous 1899 ja S.August Keinänen: Kullervo paimenessa 1896.

Leipää on käytetty monen myytin ja vertauksen symbolina. Eikä ihme, onhan se ollut Euroopassa ”pääruokalaji” yli 3000 vuoden ajan. Näin mahtipontisella loikalla ponkaisen suoraan Kirjallisuuskritiikin verkkolehti Kiiltomadon pääkirjoitukseen. Siinä WSOY:ssä ja Tammessa kustannustoimittajana työskennellyt Irina Björkman purkaa tuntojaan:

”Kesäisten mediassa nähtyjen lausuntojen jälkeen eräs haastattelemani leipomonjohtaja tokaisi: On tuo kirja-alan johto aika erikoista. Ajattele, kun menisin sanomaan että joo, leipä on hyvää, mutta itse en syö, kartan hiilihydraatteja. Kustantamoissa hiilarikammo kohdistuu kirjaan, joka alkaa olla kaikkea muuta kuin lukuelämys.”

Björkmanin kirjoitus on mielenkiintoinen koska se tulee kustannusalan juuri jättäneeltä toimittajalta ilman ”sensuuria” tai pelkoa työpaikan katoamisesta. Kannattaa lukea. Ja silti ymmärrän, että purkaus on vain yksi puoli asiasta. Samat rahan ja markkinoinnin totuudet pätevät yhtä hyvin kustannusalaan kuin muuhunkin taloudelliseen toimintaan. Olen pitkään ihmetellyt yhtälöä, jossa nimikemäärät yhä vain kasvavat ja lukijoiden kirjoihin käyttämä raha vähenee. Se myös keskittyy, ja kirjojensa myyntituloilla elää Suomessa vain muutama kirjailija.

Björkman kirjoittaa: ”Kirja saatetaan jo ennen ilmestymistään määritellä teokseksi, joka on varmasti hieno, mutta ei taatusti myy. Sellaisen kirjan eteen ei myöskään tehdä helposti markkinointiponnistuksia, koska niistä ei katsota olevan hyötyä.” Valitettavasti asia on täsmälleen noin. Kirjaan, joka ei ole muuten lähdössä lentoon ei kustantajan kannata uhrata markkinointirahaa. Poikkeukset ovat enemmän kuin harvinaisia.

Tilanne näyttää siltä, että lukijoiden olisi joskus uskallettava ostaa sellainenkin kirja, jota ei puffata joka jumalan mediassa. Voisiko joululahjaksi kenties harkita jotain muutakin kuin Finlandia-voittajaa. Otetaan tähän karu esimerkki ”massojen” käyttäytymisen kumuloitumisesta. Viime vuonna ennen Finlandia-ehdokkaiden julkistusta Antti Hyryn Uunia oli myyty 367 kappaletta. Ehdokkuuden aikana kirjan osti 588 lukijaa. Ja hetimiten voittajan julkistamisen jälkeen 16827.

Lopuksi huomio juttuni kuvista. Vasemman Kullervon kirouksen maalasi Akseli Gallen-Kallela 1899. Vanhemman, nimeltään Kullervo paimenessa, teki Sigfrid August Keinänen 1896. Minusta näyttää, että siinä Kullervolla on farkut ja poika näprää kännykkänsä kanssa. Ehkä korvessa ei ole oikein kenttää. Tai sitten hänellä on antenniongelmainen iPhone.

ESSEITÄ JA ILTALEHTIÄ

Pitipä kirjoittamani jotain Juicesta ja rocklyriikasta. Annetaan sille jutulle jonotuslappu. Postilaatikossani oli jotain ajankohtaisempaa – Savukeitaan syksyn 2009 julkaisuluettelo. Muutama postaus sitten veikkasin, että kirjallisuuteen kasvaa esseistiikkabuumi. Tässä se nyt on!

Savukeitaan esseekokoelmia, syksy 2009

Sanotaan, että pieni on kaunista. Katin kontit, se on silkkaa dynamiittia! Isot kustantamot eivät tähän pysty. Savukeitaalta tulee Putte Wilhelmsson ja Taiteen perikato, Ville Juhani Sutinen ja Taikuri, joka sai yleisönsä katoamaan. Pjotr Kropotkin kirjoittaa anarkismista. Hakim Beyn TAZ on kovaa kamaa alakulttuureille ja Poetiikkaa II antaa esseen aseet runoilijoille. Tero Tähtisen Aurinko laskee Aleksandriassa – tekstit kiteyttävät unelmaa paremmasta maailmasta. Ja löytyyhän Savukeitaan listalta aforismeja ja runoakin.

Mitä sitten? Sitä, että ihmisten omakin ajattelu on vielä kohtalaisessa kurssissa. Valmiiksi jauhettu viihdemössö ei tyydytä kaikkien nälkää. Tarvitaan vastamyrkkyä ja oman ajattelun polttoainetta. Median rintama on murskaava, myönnetään. Iltalehti ilmoittaa lukijamääräkseen arkipäivisin 644.000 ja Ilta-Sanomat nokittaa 734.000 julkkisaddiktilla. Molemmat liioittelee, se on selvä. Mutta isketään kiilaa ja käydään sissisotaa laatulukemisella.

Johan tuli riehuttua. Tilaisuuden tullen saatan lukea mainittuja kokoelmia itsekin. Iltalehtien suhteen linja on tiukka. Yhdeksän vuotta sitten ostin yhden. Se saa riittää.

LOPUKSI KISSANHÄNNÄNNOSTOA jos kiinnostaa. Kiiltomadon sivuilla on tuore ja tarkkanäköisesti tehty arvio romaanistani Marilynin hiuspinni.