Esikoiset ja maailmanmenestyksen kaava?

Luin lentokenttäpokkarina Hanif Kureishin romaanin Esikaupunkien Buddha. Kirjailija kuittasi monikulttuurisella esikoisellaan Whitebread-palkinnon 1990. BBC teki käsikirjoituksen pohjalta myös tv-sarjan, johon David Bowie sävelsi musiikin.

Hanif Kureishi. Kuva: lexpress.fr

Khaled Hosseinin menestysromaani Leijapoika (2003) on Kureishin kirjan velipoika. Samaan sukuun kuuluvat myös  Frank Mc Courtin Seitsemännen portaan enkeli (1996) György Dragománin Valkoinen kuningas (2005) ja Booker-voittaja Aravind Adigan Valkoinen tiikeri (2008). Esikoisia kaikki… ja aivan mainioita lukuromaaneja.

Ilmaisu lukuromaani tässä yhteydessä mitä suurimmalla arvostuksella. Jos lajin intensiteettiä ja kirjallista arvostusta tästä nostaa, pitää lukea Arundhati Royn Joutavuuksien jumala, kirjailijan Bookerilla palkittu esikoisteos vuodelta 1997. Keralassa asuvan intialaisen suvun tarinassa Roy käyttää tekstin rihmastoituvuutta ja toistoa aivan originellilla tavallaan. Antiikinaikaisen tragedian kaari hyödynnetään hienosti ja viimeistä pisaraa myöten.

Kureishin romaani linkittyy selkeästi sukulaisiinsa, joista nostin tähän ensimmäisenä mieleen pulpahtavat. Kaikki ovat kehitysromaaneja, jotka kuvaavat ihmisen kasvua sekä psykologista, moraalista ja yhteiskunnallista muotoutumista.

Rakenteessa on myös samankaltaisuutta, joka on mainitsemilleni lukuromaaneille yhtäläistä. Olen kuvannut sitä usein ”tarinankerronnan vuorikiipeilyksi”. Kirjoittaja iskee tekstinsä hakun yläpuolelleen, ja kun hän hilaa itseään sitä kohti, seuraava etappi isketään jo odottamaan tarinan kulkua. Siitä se kertomuksen imu ja dynamiikka syntyy.

Tv-sarja/Esikaupunkien buddha. Kuva: bfi.org.uk

Juttuni on lyhykäisyydessään mitätön analyysi. Lukusuositus se voisi olla. Näin Kureishi ottaa tarinan haltuun ja lataa odotuksia Esikaupunkien buddhan ensimmäisessä kappaleessa:

”Nimeni on Karim Amis ja olen perienglantilainen, melkein. Minua pidetään usein vähän omituisena englantilaisena, tavallaan uutena lajina, koska juureni ovat kahdessa vanhassa historiassa. Mutta siitä viis – olen englantilainen (joskaan en ylpeä siitä) Etelä-Lontoon esikaupungeista ja menossa jonnekin. Se että olen levoton ja ikävystyn helposti johtuu ehkä tästä maanosien ja verien sekoituksesta, siitä että olen kotoisin sieltä ja täältä, että kuulun ja en kuulu. Tai ehkä syy on se, että vartuin esikaupungeissa. Mutta miksi syynätä syntyjä syviä, riittää kun sanon, että minä haeskelin harmeja, mitä tahansa liikettä, toimintaa ja seksuaaliseikkailua, koska perheessämme kaikki oli niin ankeaa, niin hidasta ja raskasta, en tiedä miksi. Suoraan sanoen minua tympi ja olin valmis mihin tahansa.”

Intiasta voi tilata ammattijournalistien juttuja aiheesta kuin aiheesta muutaman euron kappalehintaan. Tekstirobotit ovat jo täysin päteviä tekemään uutisaiheisia juttuja perustietojen pohjalta. Koska menestysromaanien rakenne puretaan biteiksi ja luodaan ensimmäinen kokonaan tietokoneen tuottama kirja. Ehkä niin on jo tehty?

Kuinka kirjaa luetaan?

On vain kaksi tapaa keittää kahvia, lauloi Sleepy Sleepers aikoinaan. Oikea ja väärä. Fiktiivisen kirjan lukutapoja on kolme: 1. Esteetön antautuminen tekstin imuun. 2. Tiedostava tai arvottava asenne kirjailijan tekemiä ratkaisuja kohtaan. 3. Kirjallisen kotijumalan esiin manaaminen joka ainoan kirjan mittatikuksi.

Elokuvasta Leijapoika, 2007

Kliseen mukaan Suomessa kaikki fiktiiviset romaanit (dekkareita lukuunottamatta) lukee akateemisesti koulutettu keski-ikäinen nainen, Helmikanaksikin kutsuttu. Käyttää oletettavimmin tapaa yksi. Tapaa kaksi eivät suosi ainoastaan kirjallisuuden opiskelijat tai kriitikot. Rakenteellisia ja kielellisiä ratkaisuja saattavat pähkäillä myös lukemaansa vakavasti suhtautuvat esteetikot. Tavasta kolme saattaa kehittyä kiusallinen maneeri, joka aiheuttaa yksisilmäisyyttä. Syyllistyn asenteeseen usein, mutta koetan päästä tavasta eroon.

Otetaan esimerkki. Luin kolme viikkoa sitten Khaled Hosseinin esikoisromaanin Leijapoika. (2003) Kirjasta tehtiin elokuva, tarina on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle ja myyntiluvut lähentelevät kymmentä miljoonaa kappaletta. Hosseinista tuli miljonääri, joka sijoitti osan varoistaan nimeään kantavaan hyväntekeväisyyssäätiöön. Tuhkimotarinaan jää vain yksi kysymys: onko kirja hyvä?

Yhtä hyvin voisi kysyä, onko Mc Donaldsin Big Mac erinomaista ruokaa? Suosiolla mitaten on. Hosseinin Leijapoika on viihdekirjallisuutta, joka on kasattu tarkoin laskelmoidun kaavan mukaan. Kykenin kuitenkin lukemaan romaania tavalla yksi. Antauduin tarinalle ja jätin analyysin myöhemmäksi.

Juoniselostuksen ja henkilösuhteiden kuvauksen jätän kriitikoille, jotka eivät osaa tai vaivaudu kaivamaan esiin oleellisinta lukemastaan. Tarina selviää aina kirjasta. Hosseinin romaanin tiukan ytimen voi kuvata yhdellä lauseella: Leijapoika on kertomus häpeästä ja sen sovittamisesta.

1970-luvun Kabul. Elokuvasta Leijapoika, 2007

Hosseinin kirjallinen näyttämö lähtee 1970-luvun Kabulista. Sinne se myös palaa ja saa hieman kyseenalaista lisämaustetta Taliban-hallinnnon raakuuksilla ”herkuttelemisesta”. Kirjallisen kaavan ytimessä on ikiaikainen tarina sosiaalisesta eriarvoisuudesta. Aivan samoin kuin saduissa prinsseistä ja kerjäläispojista. Hossein myös varioi kirjassaan draaman lakia odotusarvosta: jos näytelmän alussa vilahtaa ase, sillä on myös ammuttava ennen kuin esirippu laskeutuu. Ase vain on tässä tapauksessa hieman epätavallinen.

Yksinkertaisuudestaan huolimatta romaanin nimi, Kite Runner on hankala suomennettava. Poikia on kaksi, ja alkuperäinen nimi tasaa paremmin päähenkilöiden painoarvoa. Entä suosittelenko Leijapoikaa luettavaksi? Kyllä. Romaani on keinonsa hallitsevan ammattilaisen työtä eikä sellaista sovi koskaan ylenkatsoa. Kieli toimii ja rakenne saa kääntelemään sivuja tiuhaan tahtiin.