Esikoiset ja maailmanmenestyksen kaava?

Luin lentokenttäpokkarina Hanif Kureishin romaanin Esikaupunkien Buddha. Kirjailija kuittasi monikulttuurisella esikoisellaan Whitebread-palkinnon 1990. BBC teki käsikirjoituksen pohjalta myös tv-sarjan, johon David Bowie sävelsi musiikin.

Hanif Kureishi. Kuva: lexpress.fr

Khaled Hosseinin menestysromaani Leijapoika (2003) on Kureishin kirjan velipoika. Samaan sukuun kuuluvat myös  Frank Mc Courtin Seitsemännen portaan enkeli (1996) György Dragománin Valkoinen kuningas (2005) ja Booker-voittaja Aravind Adigan Valkoinen tiikeri (2008). Esikoisia kaikki… ja aivan mainioita lukuromaaneja.

Ilmaisu lukuromaani tässä yhteydessä mitä suurimmalla arvostuksella. Jos lajin intensiteettiä ja kirjallista arvostusta tästä nostaa, pitää lukea Arundhati Royn Joutavuuksien jumala, kirjailijan Bookerilla palkittu esikoisteos vuodelta 1997. Keralassa asuvan intialaisen suvun tarinassa Roy käyttää tekstin rihmastoituvuutta ja toistoa aivan originellilla tavallaan. Antiikinaikaisen tragedian kaari hyödynnetään hienosti ja viimeistä pisaraa myöten.

Kureishin romaani linkittyy selkeästi sukulaisiinsa, joista nostin tähän ensimmäisenä mieleen pulpahtavat. Kaikki ovat kehitysromaaneja, jotka kuvaavat ihmisen kasvua sekä psykologista, moraalista ja yhteiskunnallista muotoutumista.

Rakenteessa on myös samankaltaisuutta, joka on mainitsemilleni lukuromaaneille yhtäläistä. Olen kuvannut sitä usein ”tarinankerronnan vuorikiipeilyksi”. Kirjoittaja iskee tekstinsä hakun yläpuolelleen, ja kun hän hilaa itseään sitä kohti, seuraava etappi isketään jo odottamaan tarinan kulkua. Siitä se kertomuksen imu ja dynamiikka syntyy.

Tv-sarja/Esikaupunkien buddha. Kuva: bfi.org.uk

Juttuni on lyhykäisyydessään mitätön analyysi. Lukusuositus se voisi olla. Näin Kureishi ottaa tarinan haltuun ja lataa odotuksia Esikaupunkien buddhan ensimmäisessä kappaleessa:

”Nimeni on Karim Amis ja olen perienglantilainen, melkein. Minua pidetään usein vähän omituisena englantilaisena, tavallaan uutena lajina, koska juureni ovat kahdessa vanhassa historiassa. Mutta siitä viis – olen englantilainen (joskaan en ylpeä siitä) Etelä-Lontoon esikaupungeista ja menossa jonnekin. Se että olen levoton ja ikävystyn helposti johtuu ehkä tästä maanosien ja verien sekoituksesta, siitä että olen kotoisin sieltä ja täältä, että kuulun ja en kuulu. Tai ehkä syy on se, että vartuin esikaupungeissa. Mutta miksi syynätä syntyjä syviä, riittää kun sanon, että minä haeskelin harmeja, mitä tahansa liikettä, toimintaa ja seksuaaliseikkailua, koska perheessämme kaikki oli niin ankeaa, niin hidasta ja raskasta, en tiedä miksi. Suoraan sanoen minua tympi ja olin valmis mihin tahansa.”

Intiasta voi tilata ammattijournalistien juttuja aiheesta kuin aiheesta muutaman euron kappalehintaan. Tekstirobotit ovat jo täysin päteviä tekemään uutisaiheisia juttuja perustietojen pohjalta. Koska menestysromaanien rakenne puretaan biteiksi ja luodaan ensimmäinen kokonaan tietokoneen tuottama kirja. Ehkä niin on jo tehty?

Kadonnut pääkallo ja muita harhapolkuja

Matkavalmistelut käyvät kohdaltani vartissa. Läppäri reppuun, pari paitaa, vaihtosukkia ja kalsareita. Jotain pientä verenpaineeseen. Hammasharjoja ja deodorantteja löytyy periltä. Lentokentältä pokkari päällimmäiseksi. Tällä kertaa Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddha.

Mijasin kylä 22.2.2021

Kolikon kääntöpuoli on, etten aina ole tarkoin selvillä minne mennään. Joillain on kuulemma tapana tutkia matkakohteen kuvauksia etukäteen. Mutta käy se näinkin: perillä voi kartuttaa tietoja sitä mukaa kun kokemukset lisääntyvät.

Mijas 22.2.2012

Parin päivän takaiselle kävelylenkille kertyi mittaa viitisentoista kilometriä. Tuli käytyä myös Fuengirolan Castillo Sohalissa. Vuonna 956 Córdoban kalifi Abderrahman III piti rakennustyöt alulle. Hallitsijat vaihtuivat useaan otteeseen ja kanuunat saatiin muureille 1500-luvulla. Fuengirolan kaupunki aloitti kunnostustyöt 1998 ja hommat jatkuvat edelleen.

Sohalin linna, Fuengirola, 2012

Historiasta ei enempää, netistä löytyy tietoa niille, joita kiinnostaa. Mainitsemastani pokkarista sen sijaan kirjoitan joskus myöhemmin. Ilmiö ansaitsee oman juttunsa. Kirja liittyy niihin hienoihin lukuromaaneihin, jotka kykenevät singahtamaan maailmanlaajuisiksi menestyksiksi ensi yrittämällä.

Fuengirola, helmikuu 2012.

Lopuksi hyvää ja pahaa. Netistä lähdetietoja hakiessa eksyy ties minne. Ei se mikään ”tiedon valtatie” ole, vaan loputon rihmasto. Se on mielenkiintoista, mutta syö aikaa, jota kuvittelin käyttäväni aivan toiseen kirjoitusprojektiin. Mutta on se hyväksyttävä. Kaikki aikanaan. Harhapoluilta syntyi aivan oma tekstinsä, josta viimeisten rivien intertekstuaalisuus tekee runon.

Kuningatar Kristiina kutsui Descartesin opettajakseen Tukholmaan 1649

jo seuraavana vuonna filosofi kuoli.

Ranskalaiset halusivat ruumiin takaisin ja hauta avattiin

kuusitoista vuotta myöhemmin.

Kun luut siirrettiin seuraavalla vuosisadalla Petits-Augustinsin luostariin,

pääkallo oli kadonnut. Kuten kaikki, se oli ollut vaihdon väline

ja löytyi lopulta huutokaupan jäljiltä.

Descartesin pään anasti Tukholman kaartin komentaja

joka valvoi hänen hautansa avaamista.

Kapteenin kuoltua velkojat myivät kallon ja se kiersi kahdeksalla eri omistajalla.

Nyt löydät sen Pariisin Musée de l´hommen vitriinistä,

Jivaro intiaanien ja roisto Cartouchen kallojen seurasta.

Maapallon akseli lävistää meidät kaikki,

jotka vasta aloittelevat Jumalan toimessa – sinutkin.