Olen ymmärtääkseni onnistunut kohtuudella välttämään blogissa omia tekstejäni. Perjantairuno tekee tänään syrjähypyn hyvästä syystä. Liityin FB-ryhmään People as trees. Ystävä pyysi sinne runoa. Tuikkaan tekstin myös tähän.
Riveillä on nostalgiaa, aiheen vuoksi jouduin noutamaan ne kokoelmasta kahdentoista vuoden takaa. Mukaan mahtuu myös tarkoituksellista patetiaa, joka on kortilla tämän päivän runoissa.
Säkeet syntyivät aikanaan Granadassa. Vierailin Federico García Lorcan kotitalossa, jossa hän vietti viimeisiä päiviään ennen kuin falangistit murhasivat runoilijan vuonna 1936. Matkan jatkuessa tuijottelin laaksojen sitruunapuulehtoja ja niiden takana kohoavia kukkuloita, joiden huipuilla piirtyi yksinäisiä seetripuita.
……………………………….
Tunteen jonka minulle annoit
tajusin vain siksi, että se oli jo minussa.
Francesco Maria Veracinin viulusonaatti
ja Otavan tähtikuvion arvet vatsallasi.
Rakasta ja tuttua kuin taivas lapsena
talviyötä kumartavien koivun oksien lävitse.
Silti samassa kehossa saattaa toinen jalka
jäädä lyhyemmäksi,
kävelystä tulee kuumeista keinuntaa
emmekä lopulta löydä toisiamme
kuin viinin ja kynttilän valossa.
Miehestä kasvaa yksinäinen
seetripuu, joka seisoo vuoren huipulla
eikä hyppää.
…………………………………
Teksti kokoelmasta Elämän tarkoitus, Like 2002.
Lorcasta lisää kahden vuoden takaisessa jutussani (linkki)
Kuva: Paul Getty Collection, Carleton Watkins n.1880.
People as trees: https://www.facebook.com/peopleastrees?fref=ts
………………………………….