Toivo mitä ikinä tahdot, mitä vain

Nostin ystävänpäivänä sos-mediaan muutaman Sirkka Turkan säkeen ja moni piti niistä. Tässä blogin uusintapostaus puolentoista vuoden takaa niille, joita Turkan kirjailijanlaatu kiinnostaa tarkemmin.

………………………………………..

Silmäilin aamulla runohyllyäni. Äkkiä arvioiden kokoelmat pinoamalla niistä syntyisi kaksitoista metriä korkea kasa. Jos saisin jättää itselleni vain yhden kokoelman, se olisi epäilemättä Sirkka Turkan Runot 1973–2004.

Turkan kolmetoista runokokoelmaa kyseisiltä vuosilta on koottu yksiin kansiin. Yli kahdeksallasadalla sivullaan tiiliskiven vahvuinen teos muistuttaa raamattua – ja sitä se monelle runouden uskossa Turkkaa kotijumalanaan pitävälle onkin.

Kuva: Pertti Nisonen, 2010
Kuva: Pertti Nisonen, 2010

Raamatun pyhän ja erottamattoman kolminaisuuden muodostavat isä, poika ja pyhä henki. Sirkka Turkan tuotannossa vastaava yhtälö toteutuu muodossa kriitikot, kirjailijakollegat ja lukeva yleisö. Kaikkien mielipide tuntuu sulautuvan yhdeksi: emotionaalista kieltä käyttävä runoilija onnistuu koskettamaan eri lähtökohtien lukijoita, vaikka säkeiden selitykset ovat rationaalisen ajattelun ulottumattomissa.

Turkan tuotanto on kiteytymässä suomalaisen modernin runouden kulmakiveksi. Pienenkin tuvan nurkkien alle tarvitaan neljä kiveä. Jos toiseen päätyyn valitaan Pentti Saarikoski ja Eeva-Liisa Manner, Turkka voisi olla kolmas. Neljännestä pitäisikin keskustella pidempään. (Tänään, tätä täydentäessä valintani voisi olla Kari Aronpuro.)

SIELUN VELI JA KUOLEMAN KAVERI

Modernismin murroksessa runoilmaisu taipui ylevästä ihanteellisuudesta arkisempaan kokemukseen. Kun Eino Leinon kielellistä perintöä oli tarpeeksi kaluttu, suomalaisen runon uudet askeleet otettiin 1960-luvulla.

Sirkka Turkka julkaisi vuonna 1973 esikoisensa Huone avaruudessa, ja kokoelma esitteli melko tavanomaista kielen rekisteriä käyttävän runoilijan. Se oli vain lähtöpiste, josta Turkka alkoi laajentaa omintakeista runouskäsitystään.

Turkka on käyttänyt tekstiensä materiaalina englanninkielisiä lauseita, iskelmäsanoitusten glamouria ja latteuksia, tarjousjauhelihaa, koiria, hevosia, Mariaa ja Jeesusta, jonka isäsuhteessa meillä yhä riittää ihmettelemistä. Mutta ydintä tavoitettaessa Turkan runouden syvin sisältö muodostuu surusta ja kuolemasta. Ei koskaan tukahduttavasti, sillä säkeisiin kasvaa aina lohtua ja itkunsekaista iloa.

Vaikka ilmaisun skaala liikkuu runollisesta proosasta tiukkoihin säkeisiin, runoilla on yksi yhteinen nimittäjä: hyvän ja loputtoman ilmaisun mittana on totuttu pitämään sitä, että rivien väliin voi kirjoittaa rivejä enemmän. Tässä Turkan virtuositeetti on vailla vertaansa. Ensin näyttää, ettei säkeillä ole toisiinsa yhteyttä, lopulta tulosta voi ihmetellä runona, jonka näkökulma on ennen kokematon ja koskettava.

Tiukimmankin tien kulkijalle löytyy sielun veli. Turkalle se on Federico Carcía Lorca. Yhtä hyvin suomalaisessa kuin espanjalaisessa kulttuurissa kuolema voi kasvaa komeisiin ja oudosti rakastettaviin mittoihin.

Jos on kiinnostunut itse kielestä tarinaa enemmän, hyvän tekstin tunnistaminen ei tuota suuria vaikeuksia. Jos tuntuu, että runoudesta voi saada voimaa ja lohtua, on hyvä lukea Sirkka Turkan Runot 1973 – 2004. Kliseisesti sanottu, mutta kaltaiselleni romantikolle täyttä totta.

Toivo mitä ikinä tahdot, mitä vain.

Saat musiikin, joka lyö verannan

ikkunoihin syksyn sateet, jonka sinulle

hakkaa villiviini, sukupolvien takaa.

Toivo, saat kaiken, arkisto on huoneissa,

kaidoissa vuoteissa, siellä nukkuu musiikki,

lepäävät keuhkosyövän, haljenneen sydämen,

revenneen aortan, surun syömien aivojen

musiikki, kaunis maa, lumi joka tulee.

Kaiken peittää musiikki, korkea ja kaunis.

Sen kaiken sinä olet saava.

………………………..

Runo kokoelmasta Tulin tumman metsän läpi 1999.

………………………..

Syrjähyppy hyvästä syystä

Olen ymmärtääkseni onnistunut kohtuudella välttämään blogissa omia tekstejäni. Perjantairuno tekee tänään syrjähypyn hyvästä syystä. Liityin FB-ryhmään People as trees. Ystävä pyysi sinne runoa. Tuikkaan tekstin myös tähän.

Riveillä on nostalgiaa, aiheen vuoksi jouduin noutamaan ne kokoelmasta kahdentoista vuoden takaa. Mukaan mahtuu myös tarkoituksellista patetiaa, joka on kortilla tämän päivän runoissa.

Paul Getty Collection, Carleton Watkins n.1880.

Säkeet syntyivät aikanaan Granadassa. Vierailin Federico García Lorcan kotitalossa, jossa hän vietti viimeisiä päiviään ennen kuin falangistit murhasivat runoilijan vuonna 1936. Matkan jatkuessa tuijottelin laaksojen sitruunapuulehtoja ja niiden takana kohoavia kukkuloita, joiden huipuilla piirtyi yksinäisiä seetripuita.

……………………………….

Tunteen jonka minulle annoit

tajusin vain siksi, että se oli jo minussa.

Francesco Maria Veracinin viulusonaatti

ja Otavan tähtikuvion arvet vatsallasi.

Rakasta ja tuttua kuin taivas lapsena

talviyötä kumartavien koivun oksien lävitse.

Silti samassa kehossa saattaa toinen jalka

jäädä lyhyemmäksi,

kävelystä tulee kuumeista keinuntaa

emmekä lopulta löydä toisiamme

kuin viinin ja kynttilän valossa.

Miehestä kasvaa yksinäinen

seetripuu, joka seisoo vuoren huipulla

eikä hyppää.

…………………………………

Teksti kokoelmasta Elämän tarkoitus, Like 2002.

Lorcasta lisää kahden vuoden takaisessa jutussani (linkki)

Kuva: Paul Getty Collection, Carleton Watkins n.1880.

People as trees: https://www.facebook.com/peopleastrees?fref=ts

………………………………….

Córdoba. Kaukana ja yksin.

En ymmärtänyt miten lähellä aurinkorannikon kylät ovat toisiaan. Los Bolichesista Torreblancaan kävelee vartissa. Colina Blanca, Carvajal, Mi Jardin, Torremar, Cabana, Serrezuela… pieniä kyliä kasvamassa toisiinsa kiinni. Vuoret ja meri.

Torreblanca 9.2.12

Kämpiltä Cordobaan kertyy 188,5 km. Puhelimeni näyttää, että sen kävelisi 38 tunnissa. Bussi lähtisi puolilta päivin ja Granadan kautta kiepattuaan olisi perillä ennen auringonlaskua klo 17.40.

Tyydyn Federico García Lorcaan. Kokoelma Mustalaisromansseja ilmestyi Kirsi Kunnaksen suomentamana 1999. Lorcan runot ovat laulullisia, runoilija aloitti uransa koluamalla pieniä kyliä kitara kainalossa. ”On Taamar lintuja täynnä / kuun alla uneksimassa, / kun sitrat ja rummut soivat / valon kylmässä hopeassa.”

Carvajal, helmikuu 2012

Edes maailmanlyyriikan mitassa kenenkään muun teksti ei solmi niin lujaa liittoa rakkauden ja kuoleman kanssa. Lorcan tunnetta tihkuva teksti kykenee nousemaan oman patetiansa yläpuolelle. Herkkyydestä kasvaa jylhää komeutta.

Mustalaisromanssien lopusta löytyy Kunnaksen aikanaan Parnassoon kirjoittama pieni essee ja uutta suomennosta varten päivitetyt Jälkisanat. Jos Lorca kiinnostaa kokoelma on ohittamaton.

Pääsemme viimein henkilökohtaiseen näkökulmaan. Haen tähän yhden Lorcan runon. Askeettisuudessaan se ei ole kaikkein tyypillisin. Tiukoista säkeistä kasvaa elämänkokoinen metafora. Ihmisen unelmat pistetään säkeiden pakettiin ja jäljelle jää vain yksi kysymys. Kumpi ehtii ensin toiveiden täyttymys vai kuolema?

Fuengirola, helmikuu 2012

Vuosia sitten, liki toisessa elämässä tuli vastaan paha paikka. Mietin miten elämästä voisi poistua tyylikkäästi takaoven kautta. Kun vaaka alkoi kallistua valon puolelle, sain lohtua ja voimaa erityisesti Lorcan Córdoba-runosta. Kliseistä ja niin totta:

Córdoba.

Kaukana ja yksin.

Musta hepo, suuri kuu
ja oliivit satulavyössä.
Vaikka tunnen kaikki tiet
en koskaan saavu Córdobaan.

Tasangolla, tuulen halki,
musta hepo, punainen kuu.
Kuolema katsoo minuun,
katsoo torneista Córdoban.

Voi miten tie on pitkä!
Voi miten rohkea on ratsu!
Voi että kuolema odottaa
ennen kuin ehdin Córdobaan!

Córdoba.
Kaukana ja yksin.