Päivitys on muutaman päivän myöhässä, mutta tässä tulee. Kymmenes heinäkuuta vietettiin Suomen kuvataiteen päivää. Sisäministeriö suositti liputusta. Samana päivänä ainoa maailmanluokan kuvataiteilijamme täytti 156 vuotta.
Vuonna 2012 Ateneumin taidemuseo järjesti tähän mennessä laajimman Helene Schjerfbeckin (1862-1946) näyttelyn. Esillä oli 300 työtä ja näyttelyluetteloon kuvattuna 750 teosta. Yksi merkittävä omakuvasarjan teos on kadoksissa edelleen: maalaus vuodelta 1921. Teos oli esillä Eskilstunan taidemuseossa 1975. Työ varastettiin ja on sillä tiellään.
Ruotsalainen taidehistorioitsija Lena Holger on ottanut maalauksesta ainoan tallella olevan värikuvan. Holger on tutkinut Schjerfbeckiä yli neljäkymmentä vuotta. Viimeksi hän urakoi seitsemän vuotta taiteilijan kirjeenvaihdon parissa. Tutkimuksen tuloksena on julkaistu runsaasti kuvitettu kirja suomeksi ja ruotsiksi.
Åbo Akademin kirjastoon on tallennettu pari tuhatta Schjerfbeckin kirjettä. Liki kaikki taiteilijan lähettämiä. Itse saamansa kirjeet hän tapasi polttaa ja suositteli sitä myös kirjeidensä vastaanottajille.
Schjerfbeck hallitsi ruotsin kielen lisäksi ranskaa ja englantia, mutta ei suomea. Kirjeenvaihto oli hänelle elintärkeä dialogin ja yhteyden vuoksi, luetut kirjeet eivät sen jälkeen merkinneet muuta kuin häiritsevää materiaalia, jonka saattoi hävittää.
Kuvan ja sanan liitto on askarruttanut useita taiteilijoita. Da Vinci kirjoitti aiheesta esseen, jossa hän todisteli kuvataiteilijan päämääriä aidommiksi kuin runoilijan. Lauri Viidan sitaatin lainaan ulkomuistista, joten pahoittelen mahdollista epätarkkuutta. Ajatus pitää kutinsa: ”Millään muulla taiteen keinolla kuin kirjallisuudella ei ole mahdollista ilmaista, että tässä huoneessa ei ollut eilen kahta kaksivuotiasta vinttikoiraa.”
Kun palaan varastetun maalauksen kuvaan, joka julkaistiin Hesarissa 11.11.11. haluan pelastaa Schjerfbeckin maalauksen. Epätodennäköistä kyllä, mutta se saattaa olla tuhoutunut. Runossa se voi elää ikuisesti. Ehkä teksti kertoo myös jotain kuvan ja sanan suhteesta. Moni täällä julkaistu runo löytyy kokoelmastani BABEL (Palladium Kirjat 2013). Niin tämäkin, teksti numero 262.
…………………………………………………………..
Tämä tila (122 x 90mm) ikuistaa kadonneen maalauksen:
neliön mittasuhteet, taustan väri oliivin, reunoiltaan
se taittuu tummempaan sammaleen vihreään,
saa lähempänä kasvoja lämpimän hiekan sävyjä,
kasvojen ovaali liki täydellinen, oikean posken kavennus
ja leuan vasen kärki antavat liikkeen rytmin,
lyhyiden hiusten suurpiirteinen pinta ja liioitellun
suuriksi kuvatut korvat korostavat kasvojen muotoa,
oikean kulmakarvan kaari voimakkaan musta,
vasen häivähdys vain – raskaat silmäluomet samaa kaarta
väri saksanpähkinän kovan kuoren ruskeaa,
silmiin sivelty yhtä ja samaa pintaa – melkein mustaa,
katseen terävyyttä tukeva suun muoto,
ylähuulen amorinkaari vailla keskustan kuoppaa ja
symmetrisen alahuulen oikeassa sivussa ihonsävyinen kiilto,
nenän voimakas varjo korostaa kasvojen oikeaa puolta,
niukan paletin tummat laikut nostavat poskipäitä ja
alaviistosta kuvatut kasvot on korotettu mustana väreilevän
kauluksen luonnottoman korkealle jalustalle
joka raottuu antaakseen tilaa puuterinsävyssä hehkuvalle korulle.
Hartioiden harmaa linja on olemattomaksi kavennettu, jotta kuva
olisi koko ajan kohoamassa katsojan yläpuolelle.
…………………………..
Blogin aiemmat ekstralinkit
1. ”Muistutan kaikkia paitsi itseäni”
2. Outoa lohtua: ”Maailma, älä kysy”
…………………………..