Göran Schildt julkaisi matkaromaaninsa Önskeresan 1950. Toivematkasta tuli kansainvälinen bestseller, joka vastasi miljoonien sodanjälkeisten ihmisten haaveisiin vapauden huumasta.
Kirja kertoo purjehduksesta Pohjanmereltä Englannin kanaaliin, sitten Seinelle ja Ranskan kanavia myöten Välimeren maisemiin. Toivematka ratkaisi myös kirjailijan oman elämän suunnan. Näin Schildt kirjoittaa uudistetun painoksen esipuheessa:
”Toivematkasta tuli myyntimenestys, josta vuoden aikana otettiin kahdeksan ruotsinkielistä painosta, minkä lisäksi tulivat käännökset kuuteen muuhun kieleen. Vielä suuremman menestyksen sai I Odysseus kölvatten, joka ilmestyi 1951 ja kertoi Daphnen ensimmäisestä purjehduksesta Kreikkaan. Se levisi jättipainoksina kahdeksalla kielellä Yhdysvaltoja myöten.
Kirjalla olin ratkaissut toimeentulo-ongelmani lopuksi ikää. Minun ei tarvinnut koskaan alistua yhdenkään työnantajan käskyläiseksi. Sodan utooppinen vapaudenhaave oli odottamatta tuonut minulle todellisen vapauden, jollainen meidän leveysasteillamme suodaan ani harvoille kirjailijoille.”
Luin kirjan kauan sitten, mutta sen ikoninen unelma nousi mieleeni uutta kokoelmaa kirjoittaessa. Mietin miten haaveet ruokkivat elämänhalua ja tulevaisuuden toiveita riippumatta siitä toteutuvatko ne vai eivät.
Ja niinkin saattaa käydä, että toteutumaton työ on voimakkain elämää ohjaava tekijä. Se pitää vain Fellinin tapaan oivaltaa. Tekstileike numero 125 tulee tekeillä olevasta kokoelmasta BABEL.
…………………………………………………………………………………
Talvisota oli viedä Göran S:n hengen.
Selvittyään sotasairaalan painajaisten kautta
elinikäiseen invaliditeettiin, hän päätti toteuttaa haaveensa
ja purjehtia omalla veneellä Välimerelle.
Kirjailija kertoo miten haasteet kirvoittivat uutta elämänhalua,
ja löydettyään hyvin rakennetun ja kauniin kitsin, Daphnen,
päätös oli edennyt pisteeseen, josta ei ollut paluuta.
Göran S. purjehti ja kirjoitti, ehkä hän yritti todistaa itselleen
että unelmien toteuttaminen on kuolemanpilkkaa,
ehkä tärkeimmäksi kasvoikin jakaa omastaan muille.
Kun kirjailija ei kyennyt enää purjehtimaan
hän alkoi suunnitella veneensä upottamista Leroksen rantaan.
Lopulta Daphnen elämä jatkui museoituna, se voisi olla
kuin käänteinen kertomus Fellinin tarinasta:
”Ensimmäistä elokuvaani en päässyt edes alkamaan.
Aihe oli kummitellut mielessäni, mutta aina aloin tehdä
toista tarinaa. Tekemätön elokuva on kuin uponnut
laivan hylky joka pohjasta lähettää
radioaktiivisia säteitään ja on sieltä päätynyt ravitsemaan
kaikkia muita tekemiäni elokuvia.”