RUNOILIJAN PALKINNOKSI RIITTÄÄ YKSI EURO

Nuoren voiman liitto jakoi tunnustuspalkintonsa muutama päivä sitten. Symbolinen yksi euro ojennettiin kirjallisesta elämäntyöstä runoilija Sirkka Turkalle. Oikeaan osoitteeseen meni sekin euro.

Silmäilin aamulla runohyllyäni. Noin äkkiä arvioiden kokoelmat pinoamalla niistä syntyisi kaksitoista metriä korkea kasa. Jos saisin jättää itselleni vain yhden kokoelman, se olisi epäilemättä Sirkka Turkan R u n o t  1 9 7 3 – 2 0 0 4. Turkan kolmetoista runokokoelmaa kyseisiltä vuosilta on koottu yksiin kansiin. Yli kahdeksallasadalla sivullaan tiiliskiven vahvuinen teos muistuttaa raamattua – ja sitä se monelle runouden uskossa Turkkaa kotijumalanaan pitävälle onkin.

Sirkka Turkan runotuotantoa

Raamatun pyhän ja erottamattoman kolminaisuuden muodostavat isä, poika ja pyhä henki. Sirkka Turkan tuotannossa vastaava yhtälö toteutuu muodossa kriitikot, kirjailijakollegat ja lukeva yleisö. Kaikkien mielipide tuntuu sulautuvan yhdeksi: emotionaalista kieltä käyttävä runoilija onnistuu koskettamaan lukijaa, vaikka säkeiden selitykset ovat rationaalisen ajattelun ulottumattomissa.

Turkan tuotanto on kiteytymässä suomalaisen modernin runouden kulmakiveksi. Pienenkin tuvan nurkkien alle tarvitaan neljä kiveä. Jos toiseen päätyyn valitaan Pentti Saarikoski ja Eeva-Liisa Manner, Turkka voisi olla kolmas. Neljännestä pitäisikin keskustella pidempään.

SIELUN VELI JA KUOLEMAN KAVERI

Modernismin murroksessa runoilmaisu taipui ylevästä ihanteellisuudesta arkisempaan kokemukseen. Kun Eino Leinon kielellistä perintöä oli tarpeeksi kaluttu, suomalaisen runon uudet askeleet otettiin 1960-luvulla. Sirkka Turkka julkaisi vuonna 1973 esikoisensa Huone avaruudessa, ja kokoelma esitteli melko tavanomaista kielen rekisteriä käyttävän runoilijan. Se oli vain lähtöpiste, josta Turkka alkoi laajentaa omintakeista runouskäsitystään.

Turkka on käyttänyt tekstiensä materiaalina englanninkielisiä lauseita, iskelmäsanoitusten glamouria ja latteuksia, tarjousjauhelihaa, koiria, hevosia, Mariaa ja Jeesusta, jonka isäsuhteessa meillä yhä riittää ihmettelemistä. Mutta ydintä tavoitettaessa Turkan runouden syvin sisältö muodostuu surusta ja kuolemasta. Ei koskaan tukahduttavasti, sillä säkeisiin kasvaa aina lohtua ja itkunsekaista iloa.

Vaikka ilmaisun skaala liikkuu runollisesta proosasta tiukkoihin säkeisiin, runoilla on yksi yhteinen nimittäjä: hyvän ja loputtoman ilmaisun mittana on totuttu pitämään sitä, että rivien väliin voi kirjoittaa rivejä enemmän. Tässä Turkan virtuositeetti on vailla vertaansa. Ensin näyttää, ettei säkeillä ole toisiinsa yhteyttä, lopulta tulosta voi ihmetellä runona, jonka näkökulma on ennen kokematon. Tiukimmankin tien kulkijalle löytyy sielun veli. Turkalle se on Federico Carcía Lorca. Yhtä hyvin suomalaisessa kuin espanjalaisessa kulttuurissa kuolema voi kasvaa komeisiin ja oudosti rakastettaviin mittoihin.

Jos on kiinnostunut itse kielestä tarinaa enemmän, hyvän tekstin tunnistaminen ei tuota suuria vaikeuksia. Jos tuntuu, että runoudesta voi saada voimaa ja lohtua, on hyvä lukea Sirkka Turkan Runot 1973 – 2004. Kliseisesti sanottu, mutta kaltaiselleni romantikolle täyttä totta.

Toivo mitä ikinä tahdot, mitä vain.

Saat musiikin, joka lyö verannan

ikkunoihin syksyn sateet, jonka sinulle

hakkaa villiviini, sukupolvien takaa.

Toivo, saat kaiken, arkisto on huoneissa,

kaidoissa vuoteissa, siellä nukkuu musiikki,

lepäävät keuhkosyövän, haljenneen sydämen,

revenneen aortan, surun syömien aivojen

musiikki, kaunis maa, lumi joka tulee.

Kaiken peittää musiikki, korkea ja kaunis.

Sen kaiken sinä olet saava.

(Kokoelmasta Tulin tumman metsän läpi 1999)


RIVEJÄ NERON PÄIVÄKIRJASTA

”Ihmiskunta on olemassa siksi, että loisi taideteoksia.”

Sitaatti on Andrei Tarkovskin elokuvasta Stalker. Olen aina pitänyt Tarkovskia nerona. Omassa työssään hän tarttui vain elämän ja kuoleman kysymyksiin, vähempi ei hänen aiheekseen riittänyt. Tarkovski teki kaiken päinvastoin kuin Hollywoodissa. Ei ennalta arvattavaa sankaritarinan kaavaa, jossa roisto ja verisen vääryyden kärsinyt kunnian mies ajetaan kaksintaisteluun ja hyvä kukistaa pahan. Ei mitään katsojan puolesta valmiiksi ajateltua.

Tarkovskin elokuvat raottavat ovia outoihin ja salaisiksi jääneisiin todellisuuksiin ja saavat katsojat pohtimaan elämänsä kysymyksiä itse. Hän kirjoittaa muistiinpanoissaan: ”On etsittävä ja kehitettävä periaatetta, jolla jokaiseen katsojaan voisi vaikuttaa yksilöllisesti, siten että esitys saisi privaatin, yksityisen luonteen (kuten kirjallisuuden, maalaustaiteen, runouden ja musiikin alalla). Lähtökohtana voisi olla se, että katsojalle esitetään mahdollisimman vähän, niin että hän joutuu tämän vähäisen perusteella muodostamaan käsityksensä lopusta, kokonaisuudesta. Tälle ajatukselle pitäisi käsitykseni mukaan elokuvataiteen rakentua.”

Kuva Tarkovskin elokuvasta Stalker

Tarkovski tutki elokuvissaan ihmisen mahdollisuuksia moraalisesti oikeiden ratkaisujen tekemiseen. Ne, joilla valta oli Tarkovskin elinaikana, koettivat vaientaa hänet kaikin keinoin. Heille olisi ollut mieluisampaa käyttää ohjaajaa omien tavoitteidensa ajamiseen. Komsomolskaja Pravdassa kirjoitettiin vuonna 1980: ”Andrei Tarkovski on lahjakas, enkä millään tavalla salaa harmiani sen vuoksi, että hän tekee elokuvia ns. eliittiyleisölle. Kuinka iloisia olisimmekaan, jos saisimme häneltä nähtäväksemme elokuvan, jossa hän käsittelee tärkeitä nykyhetken ja menneisyyden ongelmia, jotka huolestuttavat miljoonia ja ovat kaikkien ymmärrettävissä.”

Ote löytyy Tarkovskin päiväkirjoista vuosilta 1970–1981, jotka on julkaistu suomeksi nimellä  M a r t y r o l o g i a  (suosittelen muillekin kuin elokuvista kiinnostuneille). Nimi on kuvaava ja kertoo taitelijan jatkuvasta taistelusta häntä ymmärtämättömiä ihmisiä vastaan. Valta ja taide eivät liene olleet hedelmällisessä yhteistyössä sitten 1500-luvun Firenzestä alkunsa saaneen kultakauden, jonka seurauksena renessanssitaiteen helmet luotiin.

Elokuvaohjaajan päiväkirjoista voi havaita miten paljon hän luki ja kirjasi ylös ”viisaudet”, jotka häneen syvimmin vaikuttivat. Nerous ei siis ole ainoastaan annettu ominaisuus, vaan kyky oppia ja soveltaa ennen meitä eläneiden kokemuksia. Tarkovski tunsi yhtä hyvin antiikin kirjallisuutta kuin sen jälkeisiä ajattelijoita. Hän on tehnyt usein muistiinpanoja Montaignen esseistä ja esimerkiksi Henry Thoreaulta. Hän on kirjannut muistiin idän filosofiaa Laotselta: ”Heikkous on suurta, voima on mitätöntä. Syntyessään ihminen on heikko ja taipuisa. Kuollessaan hän on voimakas ja kova. Kasvaessaan puu on taipuisa ja pehmeä, mutta kun se on muuttunut kuivaksi ja karkeaksi, se kuolee. Kovuus ja voimakkuus ovat kuoleman seuralaisia.”

Stalker on elokuva, jota täytyy varjella liialta katsomiselta. Luomous saattaisi särkyä. Joku kuva on piirtynyt muistiin iäksi ja se riittää. Koira kuralammikon kuvajaisessa, musta bakeliittipuhelin, joka soi. Liikkuva vesilasi putoamaisillaan pöydän reunalta. Elokuvan varsinainen tarina on Arkadi ja Boris Strugatskin romaanista pelkistetty äärimmäisen yksinkertaiseksi: kolme miestä pyrkii eristetyllä vyöhykkeellä sijaitsevaan huoneeseen, jossa kaikkien toiveiden on mahdollista käydä toteen.

Yksi miehistä on kirjailja, hän lausuu elokuvassa seuraavan repliikin: ”Ihminen kirjoittaa siksi, että kärsii ja epäilee. Hänen täytyy koko ajan todistaa itselleen ja muille, että on jonkin arvoinen.” Tarkovski itse oli runoilijan poika. Yhdessä kohtauksessa Stalker lausuu runon, jossa kiteytyy ihmisen mahdottomuus ottaa vastaan onnea, koska saadessaan hän haluaa aina vain enemmän.

Kesäkin meni / kuin ei olisi ollutkaan / päivänpaiste lämmittää / mutta sekään ei riitä / kaikki mikä voi täyttyä / lankesi käsiini / kuin viisilehtinen apila / mutta sekään ei riitä / ei mennyt hukkaaan / paha eikä hyvä / valo alati paloi / mutta sekään ei riitä / elämä otti huostaansa / pelasti ja hoivasi / olin onnen poika / mutta sekään ei riitä / lehtiä ei kärventynyt / oksia ei katkennut / päivä on lasinkirkas / mutta sekään ei riitä


ELÄMÄÄ ISOMPI JUTTU

Edellisessä jutussa kuvasin runoa varsinaiseksi kiintymyksen kohteekseni. Totta on ainakin se, että siitä kirjallisuus ja kieli minun kohdallani alkoi. Avasin koulun kirjastossa vahingossa Viljo Kajavan kokoelman Ruusuja lunta. Ja vaikka suosikit ovat vaihtuneet, se kolahti niin, että tuntuu vieläkin.

!onur-runo!

Huomisaamuna nousen Oulun junaan. Koko iltapäivä pitäisi puhua kirjastoväelle runoudesta. Toivottavasti kykenen vastaamaan ihmisten odotuksiin, sillä noin kliseisesti ilmaistuna – runous on elämää isompi juttu. Pienen yhteenvedon jälkeen olen usein aloittanut siteeraamalla Joseph Brodskyä (1940 – 1996). Nobelisti tietää mistä puhuu. Vuonna 1963 neuvostoviranomaiset syyttivät kirjailijaa tyhjäntoimittajaksi. Ote kuulustelupöytäkirjasta salakuljetettiin myöhemmin länteen:

Tuomari: Mikä on ammattinne?

Brodsky: Olen runoilija.

Tuomari: Kuka on muka sanonut että olette runoilija? Oletteko opiskelleet runoutta?

Brodsky: Minusta runoilijaksi ei tulla opiskelemalla runoutta.

Tuomari: Mistä se taito sitten tulee?

Brodsky: Luulisin, että Jumalalta.

Seuraava katkelma löytyy mainiosta esseekokoelmasta Keräilijän kappale (Tammi 1997). Esseistinä Brodsky on vähintään yhtä hyvä kuin runoilijana.

”Hyvän kirjallisen maun kehittämiseksi on luettava runoutta. Jos luulette, että minä puhun näin siksi, että minulla on ammatillisessa mielessä oma lehmä ojassa, että yritän edistää oman ammattikuntani etuja, niin erehdytte: minä en ole ammattiyhdistysihminen. Kysymys on siitä, että runous ihmisen sanallisen ilmaisun korkeimpana muotona ei ole vain suppein ja tiivistetyin keino ihmisen kokemuksen välittämiseksi, vaan se tarjoaa myös korkeimman mahdollisen tason kaikelle kielelliselle toiminnalle – varsinkin paperilla tapahtuvalle.

Mitä enemmän ihminen lukee runoutta, sitä suvaitsemattomammaksi hän tulee kaikenlaista monisanaisuutta kohtaan, esiintyipä sitä poliittisessa tai filosofisessa keskustelussa, historiassa, yhteiskuntaopissa tai kaunokirjallisuudessa. Hyvä proosatyyli on aina runollisen ilmaisun täsmällisyyden, nopeuden ja lakonisen intensiivisyyden panttivanki. Epigrammin ja hautakirjoituksen lapsena, joka ilmeisesti luotiin oikotieksi aiheeseen kuin aiheeseen, runous on oivallinen kurinpitäjä proosalle. Se opettaa jälkimmäiselle paitsi jokaisen sanan arvon myös lajin oikukkaat ajatuskuviot, vaihtoehtoja lineaariselle sommittelulle, taidon jättää lausumatta itsestään selviä asioita, yksityiskohtien painotuksen, antikliimaksin tekniikan. Ennen muuta runous kehittää proosassa sen metafysiikkaan kohdistuvan mieltymyksen, joka saa taideteoksen erottumaan pelkästä kaunokirjallisuudesta. Pakko on kuitenkin myöntää, että tässä nimenomaisessa suhteessa proosa on osoittautunut laiskanpuoleiseksi oppilaaksi.

Älkää ymmärtäkö minua väärin: minä en yritä riistää proosalta sen sädekehää. Tosiasia kuitenkin on, että runous kerta kaikkiaan sattuu olemaan vanhempi kuin proosa ja on sen vuoksi ehtinyt kulkea pitemmän matkan. Kirjallisuus alkoi runoudesta, jonkun paimentolaisen laulusta, joka syntyi ennen uudisviljelijän raapustuksia.”