Blogi omistaa Perjantairunon kulttuuriministerille

Blogin Perjantairuno jatkaa alkuviikon päivitystä. Kulttuuri- ja asuntoministeri Pia Viitasen haastattelu Hesarissa 5.5. laukaisi hänen taiteentuntemustaan vähättelevien ja ylimielisten kommenttien vyöryn.

Viime vuosikymmenien aikana kulttuuriministerien kurmoottamisesta on kehkeytynyt perinne, jolta on säästynyt vain Claes Andersson (ministerikausi 1995 – 1998). Jos riisutaan mielikuvat ja katsotaan asioita rahan ja numeroiden valossa, esimerkiksi entinen alusvaatemalli Tanja Karpela selvisi pestistään kirkkaasti paremmin.

Marc Chagall
Marc Chagall

Missä määrin kulttuuriministerin pitää olla perillä taiteista? Onko poliittisen päätöksenteon tunteminen, delegointi ja oman hallinnonalan budjettien puolustaminen tärkeämpää? Onko näiden yhteensovittaminen mahdollista? Yhtä hyvin voisi kysyä pitääkö keihäänheittäjän valmentajan olla liikuntalääketieteen tohtori, kirurgi, fysioterapeutti, psykologi, mentaalivalmentaja ja valmennettavaansa parempi urheilija samassa persoonassa.

Miksei kukaan tarttunut Hesarin haastattelun ingressiin: ”Kulttuuri- ja asuntoministeri Pia Viitanen (sd) haluaa lopettaa taidelajien vastakkainasettelun. Hän kutsuu kulttuuripiirit pohtimaan, miten taide selviää, kun tuet kuihtuvat.”

Yhteinen keskustelu on aina hyvä lähtökohta. Blogi ja Perjantairuno ei väistä vastuutaan ja tarjoaa ensihätään pari vinkkiä. Ministeri kaipaa seinälleen kissataulua. Jos Valtion taideostotoimikunnan rahat riittävät, suosittelen Marc Chagallin teosta Paris Through My Window (1913). Ministeri ilmoitti pitävänsä impressoinisteista. Chagall syventää lähtökohtaa surrealismin ja fauvismin suuntaan. Teos on saatavissa nettikaupasta myös julisteena hintaan 160 usd.

Frans Toikkanen
Frans Toikkanen

Kissataulun pariksi kissakirjallisuutta. Runoja, joita kiireinen ministeri voi nauttia palan kerrallaan. Otan esimerkiksi kaksi maailmanluokan kirjailijaa. T.S. Eliot ja Old Possum’s Book of Practical Cats. Ja sitä mukailevan Eeva-Liisa Mannerin teoksen Kamala kissa (Tammi 1985), josta poimin esimerkiksi muutaman tilanteeseen sopivan säkeen. Mannerin teoksen on kuvittanut Frans Toikkanen. Myös hänen mainiot mezzotinto-vedoksensa voisivat tyydyttää kulttuuriministerin makua. Ja meidän muiden.

……………………………………….

Roosa oli suora sosialistinen kissa,

Marxin ja Bebelin kanssa naimisissa.

Häntä poltti leppymätön totuuden tuli,

ja siinä hänen sielunsa murtui ja suli.

Hän luki Manifestit ja Kapitaalit,

ja hävisi kauan kaikki kansanvaalit.

………………………………………

Hän on entinen Kuningas Oidipus,

mutta meille hän olkoon pelkkä Pus.

Hän tuuraa näyttämön rappujen alla

ja viettää päivänsä luuraamalla,

tuo monitaituri estradien,

kavaljeeri Suurien Diivojen.

………………………………………

Perjantairunossa henkiin heränneet

Kirjailijayhdistys Pirkkalaiskirjailijat ry täytti 70 vuotta marraskuun 22. päivä. Ensin tilaisuus Raatihuoneella, loppuillan juhla ravintola Tammerissa, jossa myös perustamiskokous aikanaan pidettiin.

Luin tilaisuudessa tekstin, joka herättää henkiin kahdeksan Tampereella vaikuttanutta kirjailijaa: Yrjö Jylhä, Viljo Kajava, Väinö Linna, Eeva-Liisa Manner, Erno Paasilinna, Kalle Päätalo, F.E. Sillanpää ja Lauri Viita.

Yrjö Julhä, Viljo Kajava, F.E. Sillanpää, Väinö Linna, Eeva-Liisa Manner, Kalle Päätalo, Erno Paasilinna, Lauri Viita.

Kirjailijat valittiin aikanaan kuvanveistäjä Radoslaw Grytan Kivikirjastoon, joka on Tampereen Aleksis Kiven kadulle vuonna 2002 valmistunut ympäristötaideteos. 19-osaisessa Kivikirjastossa on heidän tekstejään graniittiin hakattuna, sekä kadulle istutettu tammi.

Aloitin tekstin teon listaamalla mainittujen kirjailijoiden kaikkien julkaistujen teosten nimet. Tuloksena oli 179 kirjan nimeä. Käytin 57 teoksen nimet saadakseni aikaan tolkullisen runon. Kaikki kirjailijat ovat mukana. Ja huomatkaa, vain kirjojen nimet ilman ainuttakaan ylimääräistä sidesanaa.

Jokainen meistä

Elokuu, elämä ja aurinko,

sateenkaari pakenee ennen iltapäivää.

Tähän saavuin, valoksi maan päälle,

aika rakastaa aika laulaa.

Jokainen meistä, valveilla kuin unessa,

täällä pohjan tähden alla, Tammerkosken sillalla,

toiviotiellä suljetuin silmin kuin tuuli ja pilvi.

Jäähyväiset eiliselle, niin vaihtuvat vuoden ajat,

Tampereen runot, käsityöläisen unet, orfiset laulut.

Nuoruuden aamu ja ilta, kirjoittamisen aika,

hellyys, kahden sydämen talo.

Tämä matka, isoa luovia kiertämässä,

maan ja meren runot, rannat, rannat

paetkaa purret kevein purjein,

varokaa voittajat ruumisarkun nauloja.

Kosketus maailman kourissa myrskyn jälkeen, kiirastuli,

yksinäisyys ja uhma.

Muuttumatta musta rakkaus, varjoon jäänyt unien lähde,

liekkejä laulumailta jos suru savuaisi.

Maailman sanoja ja tekoja, lukemista kaikille:

ihmiselon ihanuus ja kurjuus, kurimus

kirjoitettu kivi, kauneimmat runot,

tähänastisen elämäni kirjaimet

ruusuja, lunta, kävelymusiikkia,

toukokuun lumi, kirkas, hämärä, kirkas.

Siivitetyt kädet: vielä piirrän viivan taivaan sineen,

sinusta, minusta, hissistä ja jazz-bändistä.

Entäs sitten, Leevi?

Ikäviä kirjailijoita.

……………………………..

Blogialustani valitettavasti hukkaa rivivälit ja muotoilun. Teksti on vapaasti käytettävissä. Jos joku haluaa originaalimallin, voi laittaa sähköpostiini viestin (juhasiro@saunalahti.fi) niin lähetän pdf-tiedoston.

Kivikirjaston teostiedot: linkki.

……………………………..

Pienet peilit taittavat äänet tuhannesti

Tämä juttu olisi jäänyt kirjoittamatta, jollen olisi lukenut Aamulehden yleisönosastoa viime sunnuntaina. Birgitta W. kirjoittaa viettäneensä Tampereella elämänsä parhaan vuoden, mutta on nyt muuttamassa Espooseen.

Birgitta kehuu kaupungin luonnon, ihmiset ja palvelut monin tavoin. Hän ihmettelee vain miksi Tampere ei hyödynnä paremmin Suomen parhaimman kaupungin mainettaan. Lopulta kirjoittaja päätyy aivan yllättävään yksityiskohtaan: hän löytää keskustorin Kivikirjaston runolaatat ja liikuttuu syksyn sateisella kadulla.

Kivikirjasto, Tampere. Kuvanveistäjä Radoslaw Gryta, 2002.

”Ihmettelen myös miksei Kivikirjastosta kukaan tiennyt oikein mitään, kuka sen on kehittänyt ja milloin se on valmistunut”, hän kirjoittaa. Tein Kivikirjastosta aikanaan esitteen, jota on ollut jaossa kaupungin kaikissa museoissa. Myös netistä löytyy tietoa. Ei kuitenkaan sitä, mistä koko idea lähti. Näin se muutamaan virkkeeseen puristettuna meni:

Tampereen keskustoria uudistettiin 2000-luvun alussa. Sen yhteydessä arkkitehtitoimisto KSOY:n Juha Ryösä luonnosteli ajatuksen Aleksis Kiven kadun kävelyosuudelle tulevasta tekstistä. Pirkkalaiskirjailijat asetti kirjailijat Timo Malmin ja Juha Siron pohtimaan valittavia kirjailijoita ja tekstejä.

Kivikirjasto, Tampere. Kuvanveistäjä Radoslaw Gryta, 2002.

Tiimiin löytyi myös toimittaja Mikko Närhi, joka oli ollut aiemmin mukana kaupunkikeskustan kehittämishankkeissa. Nykytaiteen museon kuvataideintendentti Sirpa Joenniemi pohti mahdolliselle taideteokselle tekijää ja esitti työhön kuvanveistäjä Radoslaw Grytaa.

Vastaavia hankkeita saatetaan vatvoa kaupungin hallinnossa vuosia ja ne jäävät toteuttamatta. Tämä meni läpi koska osattiin vedota siihen, että teos sisältyi arkkitehdin suunnitelmaan. Kun vielä Winterin rahastossa oli varaus julkiseen taideteokseen, asia eteni vilkkaasti.

Kivikirjasto, Tampere. Kuvanveistäjä Radoslaw Gryta, 2002.

Kivikirjasto koostuu 19 osasta: tekstilaatoista kadun pinnassa, veistosmaisista osioista ja kadun keskelle istutetusta tammesta. Puun alla on teoksen emotionaalisin osa, viisi otetta Eeva-Liisa Mannerin runoista. Sitaatteja on yhteensä kahdeksalta kirjailijalta.

Kuvanveistäjälle ehdotuksia valitessa kertasin Mannerin koko tuotannon. Valitsin ehdolle aisteille kirjoitettuja säkeitä ja kiinnitin erityistä huomiota auditiivisuuteen: ”Sade avaa korvat nukkujalle / sade avaa varjot kulkijalle / sade avaa kuulon, kävelyn sisäänpäin.”

Urbaanin hälyn keskelle voi pysähtyä hetkeksi tavoittamaan toista maailmaa. Teoksen kymmenvuotispäivän kunniaksi linkitän  k a i k k i  Kivikirjaston tekstit ja teostiedot TÄHÄN ja päätän postaukseni Mannerilla.

………………………………………………………………..

Tie on jäässä, mutta puiden oksilla on

valoa,

joka lohkeaa, kilahtaen kuin jää,

pienet peilit taittavat äänen tuhannesti,

ja lintujen sirottamat laulut puhkeavat

paljailla oksilla;

jos nyt on ilta, soisin sen kestävän aina.

………………………………………………………………..

RUNOILIJAN PALKINNOKSI RIITTÄÄ YKSI EURO

Nuoren voiman liitto jakoi tunnustuspalkintonsa muutama päivä sitten. Symbolinen yksi euro ojennettiin kirjallisesta elämäntyöstä runoilija Sirkka Turkalle. Oikeaan osoitteeseen meni sekin euro.

Silmäilin aamulla runohyllyäni. Noin äkkiä arvioiden kokoelmat pinoamalla niistä syntyisi kaksitoista metriä korkea kasa. Jos saisin jättää itselleni vain yhden kokoelman, se olisi epäilemättä Sirkka Turkan R u n o t  1 9 7 3 – 2 0 0 4. Turkan kolmetoista runokokoelmaa kyseisiltä vuosilta on koottu yksiin kansiin. Yli kahdeksallasadalla sivullaan tiiliskiven vahvuinen teos muistuttaa raamattua – ja sitä se monelle runouden uskossa Turkkaa kotijumalanaan pitävälle onkin.

Sirkka Turkan runotuotantoa

Raamatun pyhän ja erottamattoman kolminaisuuden muodostavat isä, poika ja pyhä henki. Sirkka Turkan tuotannossa vastaava yhtälö toteutuu muodossa kriitikot, kirjailijakollegat ja lukeva yleisö. Kaikkien mielipide tuntuu sulautuvan yhdeksi: emotionaalista kieltä käyttävä runoilija onnistuu koskettamaan lukijaa, vaikka säkeiden selitykset ovat rationaalisen ajattelun ulottumattomissa.

Turkan tuotanto on kiteytymässä suomalaisen modernin runouden kulmakiveksi. Pienenkin tuvan nurkkien alle tarvitaan neljä kiveä. Jos toiseen päätyyn valitaan Pentti Saarikoski ja Eeva-Liisa Manner, Turkka voisi olla kolmas. Neljännestä pitäisikin keskustella pidempään.

SIELUN VELI JA KUOLEMAN KAVERI

Modernismin murroksessa runoilmaisu taipui ylevästä ihanteellisuudesta arkisempaan kokemukseen. Kun Eino Leinon kielellistä perintöä oli tarpeeksi kaluttu, suomalaisen runon uudet askeleet otettiin 1960-luvulla. Sirkka Turkka julkaisi vuonna 1973 esikoisensa Huone avaruudessa, ja kokoelma esitteli melko tavanomaista kielen rekisteriä käyttävän runoilijan. Se oli vain lähtöpiste, josta Turkka alkoi laajentaa omintakeista runouskäsitystään.

Turkka on käyttänyt tekstiensä materiaalina englanninkielisiä lauseita, iskelmäsanoitusten glamouria ja latteuksia, tarjousjauhelihaa, koiria, hevosia, Mariaa ja Jeesusta, jonka isäsuhteessa meillä yhä riittää ihmettelemistä. Mutta ydintä tavoitettaessa Turkan runouden syvin sisältö muodostuu surusta ja kuolemasta. Ei koskaan tukahduttavasti, sillä säkeisiin kasvaa aina lohtua ja itkunsekaista iloa.

Vaikka ilmaisun skaala liikkuu runollisesta proosasta tiukkoihin säkeisiin, runoilla on yksi yhteinen nimittäjä: hyvän ja loputtoman ilmaisun mittana on totuttu pitämään sitä, että rivien väliin voi kirjoittaa rivejä enemmän. Tässä Turkan virtuositeetti on vailla vertaansa. Ensin näyttää, ettei säkeillä ole toisiinsa yhteyttä, lopulta tulosta voi ihmetellä runona, jonka näkökulma on ennen kokematon. Tiukimmankin tien kulkijalle löytyy sielun veli. Turkalle se on Federico Carcía Lorca. Yhtä hyvin suomalaisessa kuin espanjalaisessa kulttuurissa kuolema voi kasvaa komeisiin ja oudosti rakastettaviin mittoihin.

Jos on kiinnostunut itse kielestä tarinaa enemmän, hyvän tekstin tunnistaminen ei tuota suuria vaikeuksia. Jos tuntuu, että runoudesta voi saada voimaa ja lohtua, on hyvä lukea Sirkka Turkan Runot 1973 – 2004. Kliseisesti sanottu, mutta kaltaiselleni romantikolle täyttä totta.

Toivo mitä ikinä tahdot, mitä vain.

Saat musiikin, joka lyö verannan

ikkunoihin syksyn sateet, jonka sinulle

hakkaa villiviini, sukupolvien takaa.

Toivo, saat kaiken, arkisto on huoneissa,

kaidoissa vuoteissa, siellä nukkuu musiikki,

lepäävät keuhkosyövän, haljenneen sydämen,

revenneen aortan, surun syömien aivojen

musiikki, kaunis maa, lumi joka tulee.

Kaiken peittää musiikki, korkea ja kaunis.

Sen kaiken sinä olet saava.

(Kokoelmasta Tulin tumman metsän läpi 1999)