Nappaan vielä kiinni viikontakaiseen lukusuositukseen, jonka tein Kurt Vonnegutin romaanista Äiti yö. Lehteilin kirjaa ennen kuin tuikkaisin sen takaisin hyllyyn. Minulla on tapana käännellä sivuille koirankorvia ja painaa peukalonkynnellä merkkejä mielenkiintoisiin kohtiin.
Jälkeen päin sopii ihmetellä, mikä lukuhetkellä on ollut huomion arvoista. Usein ajatuksesta saa kiinni. Ja yhtä usein innostava tekstiote on latistunut. Lainaan vielä muutaman rivin Äiti yöstä. Ajatus on kliseinen, mutta niissäkin on eroja. Vonnegut törmäyttää taitavasti yksityisen ja ikuisen perspektiivin.
Kirjan ajatus on kapea ja mahtipontinen, mutta kirjallisuus on kärjistämistä. Arjen sameasta mäskistä suodatetaan vain kirkkain esiin. Taitaa olla niin, että kaipasin työlleni vahvistusta. Olen hidas hioja, ja puurtanut uutta romaanikäsikirjoitusta kohta vuoden. Tiedän kokemuksesta, että väistämättä tulee hetkiä, jolloin kyselee kirjoittamisensa mielekkyyden perään. Näin Vonnegut elämän merkitystä määrittää.
– Hovard, hän sanoi minulle, tulevaisuuden kulttuurit – tätä paremmat – arvioivat kaikki ihmiset sen mukaan, missä määrin he ovat olleet taitelijoita. Sinut ja minut, jos joku tulevaisuuden arkeologi löytää teoksiamme ihmeen kaupalla säilyneinä jonkin kaupungin kaatopaikalta, meidät arvioidaan silloin luomustemme nojalla. Millään muulla ei meidän elämässämme ole merkitystä.
– Hmm, sanoin.
– Sinun täytyy ruveta taas kirjoittamaan, hän sanoi. Niin kuin kaunokit kukoistavat kaunokkeina ja ruusut ruusuina – sinunkin täytyy kukoistaa kirjailijana ja minun maalarina. Kaikki muu meissä on mielenkiinnotonta.
– Kuolleet miehet eivät yleensä kirjoita kovin hyvin, sanoin.
– Et sinä ole kuollut! hän sanoi. Olet ideoita täynnä. Pystyt puhumaan tuntikausia yhtä mittaa.
– Pelkää höpinää, sanoin.
……………………………………………
Autiokirkon kuva: Mark Blinch/Reuters
Tieteisnäkymä Stanley Kubrikin elokuvasta Avaruusseikkailu 2001. (Leffa täytti juuri 46 vuotta ja on edelleen ykkönen omalla listallani)