Syntymätön lapsi, Jeesus ja muut vapahtajat

Matteuksen evankeliumi 18:1-5

Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?” Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi: ”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut.”

Kuva sivustolta: centromedicoclinico.com

Ehkä se noin on. Rauhaan, onneen ja autuuteen tarvittaisiin lapsen puhdas ja avoin mieli, jota yksikään uskonto tai ideologia ei ole ehtinyt hämmentää. Ehkä ajattelin jotain tuollaista, kun kirjoitin runon vuosituhannen vaihteessa kokoelmaani Musta runokirja (Like 2000). Mielessä oli taatusti myös Stanley Kubricin 1968 ohjaama, maailman kaikkien aikojen paras elokuva 2001: Avaruusseikkailu.

Blogissa vieraili viime vuonna yhteensä yli 40.000 päivitysten lukijaa, tämä vuosi näyttäisi jäävän hilkun alle. Jatketaan ensi vuonna, mielenkiintoisia aiheita kyllä piisaa.

Tänään toivotan kaikille antoisaa joulun aikaa ja toteutuvia toiveita uudelle vuodelle! (Credo, latinaa: minä uskon)

Kuva, Stanley Kubrick / 2001: Avaruusseikkailu. Käsikirjoitus yhdessä Arthur C. Clarken kanssa

C R E D O

Tunnustus on vastahakoisesti

aukeava haava, jota sidon yhä uudelleen.

Kynttilän liekki huoneen nurkassa, tuli joka kytee

seitsemän sadepäivän jälkeen.

En tule valmiiksi. Olen kateellinen

sinulle, joka et elä täällä uskon varassa

vaan oman varmuutesi.

Minä uskon jumaliin, yhdessä ja erikseen,

Jeesukseen ja muihin vapahtajiin. Juudakseen,

jolle annettiin raskain taakka.

Uskon lapseen ennen kuin se on syntynyt.

Neljäntoista viikon ikäiseen sikiöön,

yhdeksän sentin mittaiseen.

Sillä on samanlaiset kädet kuin minulla,

sormenjälkineen ja kynsineen. Se leijuu

lapsivedessä kuin avaruuslentäjä,

jonka napanuora kiinnittää elämästä elämään.

Sydän sykkii, kierrättää verta ja happea.

Hämärässä hohtavat aivot

pergamenttia ohuemman ihon lävitse.

…………………………………………….

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Ihmeellistä joulua 

2. Me tapahdumme tuntemattomilla syvyyksillä

…………………………………………….

Kai muistatte, mitä Hohdon hullu kirjailija alkaa toistaa käsikirjoituksessaan loputtomiin?

Stanley Kubrick ohjasi Stephen Kingin romaaniin perustuvan elokuvansa Hohto, vuonna 1980. Jack Nicholsonin näyttelijäpersoonaan kulminoituva leffa lienee saanut televisiossa eniten uusintoja.

Elokuva on kiteytynyt kliseeksi Nicholsonin virnistyksineen. Ja mikäpä siinä, kliseet ovat taustoiltaan kiinnostavia, eikä vastaavaan moni kokonaisuus kykene. Hohto tulee jälleen Teemalta lauantai-illan uusintana tänään 28.3. Hesarin kriitikko arvottaa elokuvaa neljällä tähdellä.

Olen väittänyt, että 365 runon kokoelmani Babel (2013) päivittää maailmantilanteen luomisesta tuleviin päiviin saakka, joten on selvää, että Kubrikin elokuva löytyy tekstien rihmastosta. Kuten kaikki, minkä kuvitella saattaa. Tässä teksti nro 313. Kai muistatte, mitä maaninen kirjailija alkaa toistaa käsikirjoituksessaan loputtomiin?

Overlook-hotelli hakee talveksi uutta talonmiestä, entinen tappoi

perheensä ja ampui itsensä. Jack T. Ottaa paikan, elokuvan kirjailija

tarvitsee työrauhaa ja aution hotellin hiljaisuutta.

Seuraa hitaasti kehittyvää kauhua: Jackin poika kiitää käytäviä

polkuautollaan. Kuolleet kaksostytöt pyytävät häntä kanssaan

ikuiseen leikkiin, pojan suussa asuu mielikuvituskaveri ja hänellä

on kyky hohtaa – hän aistii pahan, häntä varoitetaan huoneesta 237.

Jack kirjoittaa kuumeisesti, aistii olemattomia ja sulkeutuu oman

yksinäisyytensä selliin. Lumimyrskyn mukana saapuu pimeys ja

sillä on kyydissä vielä synkempi pimeä. Murhaajaksi muuttunut

Jack alkaa jahdata vaimoaan ja poikaansa kirveen kanssa.

Työpöydän paperipinkassa viiden sanan lause toistuu toistumistaan:

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin. Työ ilman leikkiä tylsistää Jackin.

…………………………………………………………….

Ekstralinkki neljän vuoden takaa. Elokuvaa ja kirjallisuutta otsikolla ”Hyvikset ja pahikset”.

”Millään muulla ei meidän elämässämme ole merkitystä”

Nappaan vielä kiinni viikontakaiseen lukusuositukseen, jonka tein Kurt Vonnegutin romaanista Äiti yö. Lehteilin kirjaa ennen kuin tuikkaisin sen takaisin hyllyyn. Minulla on tapana käännellä sivuille koirankorvia ja painaa peukalonkynnellä merkkejä mielenkiintoisiin kohtiin.

Jälkeen päin sopii ihmetellä, mikä lukuhetkellä on ollut huomion arvoista. Usein ajatuksesta saa kiinni. Ja yhtä usein innostava tekstiote on latistunut. Lainaan vielä muutaman rivin Äiti yöstä. Ajatus on kliseinen, mutta niissäkin on eroja. Vonnegut törmäyttää taitavasti yksityisen ja ikuisen perspektiivin.

Tieteisnäkymä Stanley Kubrikin elokuvasta Avaruusseikkailu 2001.

Kirjan ajatus on kapea ja mahtipontinen, mutta kirjallisuus on kärjistämistä. Arjen sameasta mäskistä suodatetaan vain kirkkain esiin. Taitaa olla niin, että kaipasin työlleni vahvistusta. Olen hidas hioja, ja puurtanut uutta romaanikäsikirjoitusta kohta vuoden. Tiedän kokemuksesta, että väistämättä tulee hetkiä, jolloin kyselee kirjoittamisensa mielekkyyden perään. Näin Vonnegut elämän merkitystä määrittää.

Autiokirkon kuva: Mark Blinch/Reuters.

– Hovard, hän sanoi minulle, tulevaisuuden kulttuurit – tätä paremmat – arvioivat kaikki ihmiset sen mukaan, missä määrin he ovat olleet taitelijoita. Sinut ja minut, jos joku tulevaisuuden arkeologi löytää teoksiamme ihmeen kaupalla säilyneinä jonkin kaupungin kaatopaikalta, meidät arvioidaan silloin luomustemme nojalla. Millään muulla ei meidän elämässämme ole merkitystä.

– Hmm, sanoin.

– Sinun täytyy ruveta taas kirjoittamaan, hän sanoi. Niin kuin kaunokit kukoistavat kaunokkeina ja ruusut ruusuina – sinunkin täytyy kukoistaa kirjailijana ja minun maalarina. Kaikki muu meissä on mielenkiinnotonta.

– Kuolleet miehet eivät yleensä kirjoita kovin hyvin, sanoin.

– Et sinä ole kuollut! hän sanoi. Olet ideoita täynnä. Pystyt puhumaan tuntikausia yhtä mittaa.

– Pelkää höpinää, sanoin.

……………………………………………

Autiokirkon kuva: Mark Blinch/Reuters

Tieteisnäkymä Stanley Kubrikin elokuvasta Avaruusseikkailu 2001. (Leffa täytti juuri 46 vuotta ja on edelleen ykkönen omalla listallani)

Terrence Malickin vastaus Jumalalle

Olen juuri nähnyt Terrence Malickin elokuvan The Tree of Life. Toukokuussa leffa korjasi Cannesin Kultaisen palmun ja kansainvälinen elokuvakriitikkojen järjestö valitsi se vuoden parhaaksi elokuvaksi. Vastakkaiset arviot pitävät Malickin työtä pitkäveteisenä ja banaalina.

The Tree of Life, 2011

Ensimmäisenä mustalle valkokankaalle ilmestyy sitaatti Jobin kirjan 38. luvusta: ”Missä sinä olit silloin kun minä laskin maan perustukset? Kerro, miten se tapahtui, jos osaat!

Malick otttaa vastaan Jumalan haasteen. Elokuva liikkuu maapallon syntymän kuvista nykyhetkeen. Alkuräjähdyksestä ja yksisoluisista dinosaurusten kohtaamiseen ja pilvenpiirtäjien peililasimaailmoihin. Tarinan preesensissä eletään USA:n keskilännessä lapsiperheen arkea 1950-luvulla.

The Tree of Life ei vastaa vaan kysyy. Dramaturginen juonenkuljetus ei ole Malickin heiniä. Nyt katsotaan elokuvaa, siis Elävää Kuvaa. Oivallus ja tarinan hahmotus tapahtuu katsojan omassa mielessä.

Olen lukenut kritiikeistä myös pintaan jääviä kuvauksia tyyliin ”ihminen ja luonto”. Ja koska valmiita vastauksia ei ole, teen kaksi tulkintaa. Niukan ja lyhyen. Äärimmilleen pelkistettynä Malickin elokuva on väistelemätön vastaus Jumalan kysymykseen ja 139 minuuttia kestävä rukous.

Lyhyen kaavan mukaan elokuva kääntää Evankeliumin nurin. Jumala antoi poikansa vapahtamaan ihmisten synnit. Elokuvassa perheen lapsi kuolee. Siteeraan äidin repliikin ulkomuistista: ”Jumalani, sinulle annan poikani.” Malickin visio yltää ylösnousemuksen kuviin saakka.

Terrence Malick: The Tree of Life, 2011

Perheen arki peilaa rakastavan ja kurittavan isän suhdetta poikiinsa. Aivan samoin kuin Jumalan oletetaan pitävän meitä Herran nuhteessa ja pelossa. Vanhin poika kapinoi ja rukoilee Jumalaa tappamaan isänsä. Taas viittaus alun Jobin kirjaan.

Jätän näyttelijöiden nimiluettelot muiden huoleksi ja nostan esiin vain yhden roolityön. Perheen pojan osan nuorena Jackina tekee Hunter McCraken. Suoritus on pienintä piirtoa myöten kylmäävän täydellinen.

Universumin ykköselokuva listallani on edelleen Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001 (valmistumisvuosi 1968) Terrence Malick on Kubrickinsa tarkkaan katsonut, mutta tekee silti aivan omaehtoisen työn.

Kumpaakin elokuvaa yhdistää mahdottoman tavoittelu ja elämän salaisuuden selvittäminen. Miksi tyytyä vähempään? Harva yrittää lähteä sorvailemaan kunnianhimoista vastausta maailmankaikkeuden kiperimpään kysymykseen: ”Missä sinä olit silloin kun minä laskin maan perustukset? Kerro, miten se tapahtui, jos osaat!