Matkalla ollessa pitäisi ehtiä. Juosta museot ja nähtävyydet. Kuljen mieluummin mielialan mukaan, ennakkoon tehty ohjelma ahdistaa. Tai sitten en kulje, pysähtyneenä voi katsella miten elämä soljuu ohi. Sellainen valinta on kuitenkin tehty, että Akropolis ja monet jo kolutut jätetään muiden huoleksi. Paitsi jos poika tai tytär lentää joksikin viikonlopuksi – silloin mennään yhdessä.
Pireuksen satama on ainoita ”pakollisia” kohteita. Kai muistatte millä lauseella Niko Kazantzakisin Zorbas alkaa – pitäähän paikka käydä katsomassa. Tänä aamuna nenä näytti Lycabettuksen kukkulaa kohti, ja sinne kiivettiin. Kuva on puolimatkan krouvista. Paikalla on kristittyjen rukuoshuone. Huipulle ja lähemmäs jumalaa on pystytetty kreikkalaiskatolisten pieni kappeli.
Sitten k i r j a l l i s u u t t a. Antiikin kulttuurista, mytologioista ja arjen tarinoista kiinnostuneille kaksi kirjasuositusta, molemmat Kirsti Simonsuuren: Nopanheittäjä ja Akropolis. Sieltä selviää sekin taru, miksi mantelipuuhun puhkeavat kukat ennen lehtiä… Ja antiikista hyppy vuoteen 2007 – suoraan Pulitzerin palkintoon. Se myönnettiin Cormac McCarthylle romaanista TIE. Istuin eilen parvekkeella ja luin loistokirjan loppuun.
Romaani on totisesti palkintonsa ansainnut. Aihe on rankka, maailmanlopun jälkeinen, tuhkan silaama harmaa maisema, jossa isä ja poika tekevät matkaa tuntemattomaan. Eloonjääneitä on vähän, taistelu elämän jatkumisesta läsnä koko ajan. McCarthyn tyyli on tinkimätön, lakonisista lauseista kasvaa tekstin intensiteetti ja tarinan huikea jännite.
Pidän fragmentaarisista romaaneista ja vierastan suoraa kronologiaa. Tiessä kaikki on toisin ja toimii hienosti, rakennetta ei tarvitse rikkoa kuin muutamalla muistolla. Mietin lukiessa miten tällaisen tarinan voi päättää, hukkuuko se tyhjään melodraamaan. En kiellä, etteikö lopun lähestyessä pidä nielaista kurkkuun kiipeävää liikutusta, mutta noinhan sen pitää mennä. Viimeinen lyhyt kappale sitoo koko kirjan maailman luomisen metaforiin. Yhtä hienoihin lopetuksiin kykenee vain nobelisti J.M. Coetzee. McCarthyn Tie heilahti heti top-kymppini kärkisijoille.
Poistelin ohjauspaneelista roskaposteja, jotka koettavat tänne kiilata – ja siinähän lipsahti Arja T:n kommentti samassa sumpussa roskiin. Valitan. No, kerro Caritalle terveiset, kun näette seuraavan kerran.
Semmoinen tuli mieleen, että joskus ei huomaa jos vanhoihin postauksiin on tullut kommentteja. Aina ei toki kaikkia tule läpikäytyä. Postaukseeni 4.11. ”Finlandia junior” tuli kysymys, joka sai sitten itsenikin täsmentelemään ajatuksiani lastenkirjallisuudesta. Monin tavoin hedelmällinen juttu, josta jäi pari ideaa itämään. Niistä myöhemmin lisää, toivottavasti.
Hauskaa, että visiitti on alkanut hyvin 🙂 !
Kannattaa muuten lukea McCarthyn Matka toiseen maailmaan, se on ainoa häneltä lukemani ja kaikessa toteavuudessaan ja selittämättömyydessään hieno romaani.
Allekirjoitan Tuijan suosituksen. Allekirjoitan myös aiemmassa entryssasi mainitsemasi fragmentaaristen romaanien kiinnostavuuden, joista sitten oli itsekin pakko jonkinlainen entry vetää :).
Kreikassa on yksi huono(hko) puoli: niin viihtyisää kuin Suomessa onkin, sateen ja maksimaaliseen ärsyttävyyteen asti yltyvän tuulen seassa, Kreikasta joutuu usein tulemaan myös pois. Ainakin hetkeksi. Mutta niin kauan, ennen kuin täytyy: nautinnollista reissua!
Kyllähän tuo Matka toiseen maailmaan täytyy jossain vaiheessa lukea, kun suosituksia tulee… Tällä on kirjahylly myös, otin keveän kantamuksen ja vain pari omaa kirjaa mukaan, joten talon valikoimaa pitää kohta tutkailla tarkemmin. Tässä on nyt semmoinenkin hyvä ja huono puoli, ettei malttaisi olla sisällä, kun ulkona on yli parinkympin lämpö. Ehkä nyt sunnuntaina voi ottaa silleen rennosti, että kipuaa kattoterassille lukemaan.