Vain muutaman miljoonan euron vuoksi

Nostalgiset idyllit Pireuksen satamasta voi hukata heti, kun astuu mertoasemalta keskipäivän ruuhkaan. Jos mahdollista, se on pahempi kuin Ateenan cityssä. Pireuksen ja Helsingin asukasluvut ovat yhteneväiset. Ja silti, käveltyään ruuhkien läpi Passalimanin satama-altaalle voi löytää mereltä palanneen yksinäisen vanhuksen selvimässä verkkojaan ja perkaamassa päivän saalista. Toisessa veneessä on kiehahtanut kalakeitto, jota miehet lusikoivat yhteisestä kattilasta.

Pireus 26.11.09Vanha kalastaja Pireuksessa 26.11.09

Luin Niko Kazantzakinsin (1883 – 1957) Zorbaksen muutama vuosi kirjasta tehdyn leffan jälkeen. Mihailis Kakogiannisin elokuva, jota tähdittivät Alan Bates, Anthony Quinn ja Irene Papas sai kolme Oscaria vuonna 1964. Näkemästäni – ja vähiten lukemastani, en ymmärtänyt siinä iässä yhtikäs mitään. Vain ensimmäinen lause on jäänyt mieleen: ”Tapasin hänet Pireuksen satamassa.” (tänään on mahdoton tarkistaa, joten saa täsmentää jos on tarpeen)

Pireuksen pienin vene 26.11.09

Nyt, ”ihmisiän” jälkeen olen tajunnut miten Kazantzakisin kirjassa on kyse yhdestä kirjallisuuden ikiaikaisimmista teemoista. Arkijärkeä omaava työmies Zorbas pestautuu sivistyneen isännän palvelukseen ja opettaa tälle jotain hukattua ja olennaista elämästä. Waltarin Sinuhe ja Kaptah on samankaltainen pari. Samoin hourupää Don Quijote ja Sanhco Panza. Havukka-ahon ajattelijan korpifilosofia näyttää etelän ”maisterit” nurin käännetyn asetelman koomisessa valossa. Listasta saisi vaikka miten pitkän…

Miljonäärien menopelit Pireuksessa 26.11.09

Sitten jotain rahalla mitattavaa vastapainoa kirjallisuudelle ja kulttuurille. Kuljin satamalaituria kameran kanssa ja jäin tuijottamaan jonkun miljonäärin huvijahtia. Herra peräkannelta kysyi: ”How can I help you?” Vastasin, etten ole avun tarpeessa, mutta heitin kysymyksen takaisin. Josko minusta olisi apua hänelle? Ja kyllä… voisin auttaa muutamalla miljoonalla eurolla ja ostaa hänen jahtinsa, se on menossa myyntiin. Tai ehkä tietäisin jonkun muun halukkaan. Lupasin jeesata häntä ja kysellä tutuilta josko vähän ajettu Rivan jahti kiinnostaisi.

Riva on jotain yhtä hienoa kuin Ferrari, mutta paljon enemmän väljyyttä ja mukavuutta tarjoavaa. Linkin kuvat kannattaa katsoa. Voin siis välittää mahdollisen ostajan niin pienellä palkkiolla, että pääsen mukaan ensimmäiselle risteilylle. Näin sovimme.

Liikeneuvotteluun lähdössä, Pireus 26.11.09

Pireuksen ilta on hyvä päättää jossakin Mikrolimanoksen lukuisista kalaravintoloista. Kreikkalaiseen tasoon verrattuna hintaa on, mutta näköalat sen mukaiset. Kalat uiskentelevat käden ulottuvilla ja pöydästä saattaa seurata vaikkapa ”vanhoja herroja”, jotka soudetaan isompaan alukseen. Ehkä he ovat lähdössä puhumaan bisneksistä – hyvää ruokaa ja muutama lasi ouzoa merellä auringon laskiessa…

Väliaikaista ruokasävyä saaneen blogini tyyliin kuuluu paljastaa meidän menu: alkuun kreikkalainen salaatti ja leipä. Ensimmäisellä vadilla friteerattuja kalamareja, isoja katkarapuja, ja pikkukaloja (ehkä kilohailia, josta meillä anjovikset valmistetaan) lisänä öljyä ja sitruunanlohkoja. Sitten avattu ja pariloitu meribassi (maistuu rudottomalta lahnalta). Lopuksi pala hunajatorttua ja jäätelöä. Juomaksi vettä, karahvi valkoviiniä ja reilut Ouzot. Yhteensä 55 euroa. Plus isännän itsensä ehdottama vitosen tippi. Näin köyhä kertoo aina hinnan, rikas ei koskaan, vaikka se on sille paljon tärkeämpi.

Maailmanloppu ja muita valintoja

Matkalla ollessa pitäisi ehtiä. Juosta museot ja nähtävyydet. Kuljen mieluummin mielialan mukaan, ennakkoon tehty ohjelma ahdistaa. Tai sitten en kulje, pysähtyneenä voi katsella miten elämä soljuu ohi. Sellainen valinta on kuitenkin tehty, että Akropolis ja monet jo kolutut jätetään muiden huoleksi. Paitsi jos poika tai tytär lentää joksikin viikonlopuksi – silloin mennään yhdessä.

Ateena 20.11.2009

Pireuksen satama on ainoita ”pakollisia” kohteita. Kai muistatte millä lauseella Niko Kazantzakisin Zorbas alkaa – pitäähän paikka käydä katsomassa. Tänä aamuna nenä näytti Lycabettuksen kukkulaa kohti, ja sinne kiivettiin. Kuva on puolimatkan krouvista. Paikalla on kristittyjen rukuoshuone. Huipulle ja lähemmäs jumalaa on pystytetty kreikkalaiskatolisten pieni kappeli.

Sitten k i r j a l l i s u u t t a.  Antiikin kulttuurista, mytologioista ja arjen tarinoista kiinnostuneille kaksi kirjasuositusta, molemmat Kirsti Simonsuuren: Nopanheittäjä ja Akropolis. Sieltä selviää sekin taru, miksi mantelipuuhun puhkeavat kukat ennen lehtiä… Ja antiikista hyppy vuoteen 2007 – suoraan Pulitzerin palkintoon. Se myönnettiin Cormac McCarthylle romaanista TIE. Istuin eilen parvekkeella ja luin loistokirjan loppuun.

Pulitzerin palkinto 2007

Romaani on totisesti palkintonsa ansainnut. Aihe on rankka, maailmanlopun jälkeinen, tuhkan silaama harmaa maisema, jossa isä ja poika tekevät matkaa tuntemattomaan. Eloonjääneitä on vähän, taistelu elämän jatkumisesta läsnä koko ajan. McCarthyn tyyli on tinkimätön, lakonisista lauseista kasvaa tekstin intensiteetti ja tarinan huikea jännite.

Pidän fragmentaarisista romaaneista ja vierastan suoraa kronologiaa. Tiessä kaikki on toisin ja toimii hienosti, rakennetta ei tarvitse rikkoa kuin muutamalla muistolla. Mietin lukiessa miten tällaisen tarinan voi päättää, hukkuuko se tyhjään melodraamaan. En  kiellä, etteikö lopun lähestyessä pidä nielaista kurkkuun kiipeävää liikutusta, mutta noinhan sen pitää mennä. Viimeinen lyhyt kappale sitoo koko kirjan maailman luomisen metaforiin. Yhtä hienoihin lopetuksiin kykenee vain nobelisti J.M. Coetzee. McCarthyn Tie heilahti heti top-kymppini kärkisijoille.