Olen Jumala, tai Paholainen

Blogi on perinteisesti päivittänyt Vainojen uhrien muistopäivänä. Niin tänäänkin. Valitsin tiukan, mutta moniulotteisen tekstin Charles Simiciltä.

Kirjailija syntyi 1938 Belgradissa. Sodan jälkeen hän muutti vanhempiensa kanssa Ranskaan, josta emigroitui Yhdysvaltoihin. Vaellusvuosiaan hän kuvannut nimittämällä Hitleriä ja Stalinia ”elämänsä suurimmiksi matkanjärjestäjiksi.”

Simicin bibliografiasta löytyy yli kolmekymmentä runokokoelmaa, lyhytproosaa ja esseitä. Hän on ollut yhtälailla kriitikoiden kuin lukevan yleisön suosiossa, Pultizer osui kohdalle 1990, Wallace Stevens -palkinto 2007. Päivän tekstin kaivoin Timo Hännikäisen ja Aki Salmelan suomentamasta kokoelmasta ”Ääni aamulla kello kolme” (wsoy 2008).

Simic kirjoittaa pelkistetysti painavista asioista, sivullisen havainnoitsijan otteella. Kirjailija kuvaa asennettaan itse: ”Taide on aina suurempaa kuin tekijän persoona; siksi taiteilijan on parempi pysytellä taustalla ja tuoda esiin vain ihastus tai hämmennys, jonka havainnot hänessä herättävät.”

Simicin runossa on omistus Hans Magnukselle. Etunimien takaa löytyy ”samoinajattelija” Hans Magnus Enzensberger, jonka blogi esitteli pari vuotta sitten. (linkki jutun lopussa)

H i s t o r i a a   l u k i e s s a

Toisinaan, kun luen / täällä kirjastossa, / saan nähdä vilauksen / ihmisistä jotka tuomittiin kuolemaan / vuosisatoja sitten / ja heidän teloittajistaan. / Näen kaikki kalpeat kasvot edessäni / niin kuin ne näkisi tuomari / joka julistaa tuomionsa, / hämmästelen ajatusta, / ettei minua vielä ole.

Kun suljen silmät kuulen / illan linnut. / Pian ne hiljenevät / ja alkaa viimeinen yö / maan päällä täyteläisine suruineen.

Miten laaja, tumma ja läpitunkematon / onkaan varhaisen aamun taivas / niille joita viedään kuolemaan / maailmassa josta minä olen kokonaan poissa, / jossa yhä voin katsella / jonkun kumaraa selkää, / kun hän kävelee poispäin minusta / kädet sidottuina, / harmaantuva pää yhä harteillaan, / joku joka / vähiin käyvissä elämänrippeissään / tuntee minut jollain hämärällä tavalla, / ja ajattelee että olen Jumala / tai Paholainen.

……………………………………………

Ekstralinkissä Hans Magnus Enzensberger: ”Mausoleumi, runoutta suurempaa runoutta”

……………………………………………

Kenelle kirjallisuuden Nobel – ja kenelle ei

Päivän Hesari kertoo kirjallisuuden professori Sara Daniuksesta. Hän on ensimmäinen naispuolinen Ruotsin akatemian vakituinen sihteeri. Huomenna 8.10. kello 14 hän avaa Tukholman vanhan Pörssitalon neuvotteluhuoneen oven ja ilmoittaa lehdistölle Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajan nimen.

Tommi Melender päivitti maanantaina Image -lehden bloginsa. Hän käsitteli kirjallisuuden Nobelin jakoperusteita ja toivoi lopuksi: ”antakaa palkinto John Ashberylle. Hän on hieno runoilija eikä liian nuori.”

Oma ykkösehdokkaani on puolalainen Olga Tokarczuk. Pidemmät perustelut löytyvät linkistä jutun lopussa. Toista Melenderin esittämää toivetta ennakkospekulaatioista komppaan tinkimättä: ”toivottavasti eivät anna palkintoa Haruki Murakamille.” Tähänkin laajempi linkki lopussa.

Itse asiassa Ashberyn palkitseminen voisi olla kakkosvaihtoehtoni. Savukeidas julkaisi vuoden vaihteessa Ville Hytösen toimittaman esseekokoelman Poetiikkaa III, jossa kahdeksan suomalaista runoilijaa kertoo poetiikkansa perusteista. Sivusin esseessäni lyhyesti myös Ashberyn merkitystä kirjalliseen ajatteluuni:

Minulle ”languagen”, runouden kielen ja kokeellisen ilmaisun kulmakivi on John Ashberyn Vuokaavio, vuonna 1991 julkaistu ”kenen tahansa omaelämäkerta”, jonka Leevi Lehto suomensi ja Jack-in-the-Box julkaisi 1994.

Raivostuttava, työläs ja käsittämätön teos, yli kaksisataasivuinen runo ja vuodatus, jonka jätin aina kesken vain palatakseni siihen yhä uudelleen. Sääntö pätee kaikkeen: vuosien työhön ei pääse sisälle muutamassa minuutissa. Vastaanottajankin on hyvä nähdä hieman vaivaa.

Obama ojentaa John Ashberylle National Arts and Humanities -mitalin 2012.
Obama ojentaa John Ashberylle National Arts and Humanities -mitalin 2012.

Ashberyn hyperrealistinen mastodontti on pirstoutuneen maailman kuva, arkisen elämän keskelle heitetty silmä ja korva. Kielellisestä tekstuurista kykenee poimimaan vain pieniä paloja kerrallaan. Lopulta fragmentaarisuudesta muodostuu ylijäämän elämä, joka koko ajan katoaa meiltä huomaamatta. Tämän Vuokaavio nostaa kaikkien näkyville.

Mikä siinä on merkittävää? Se, että Ashbery on kyennyt kirjoittamaan teokseen maailman, joka ikääntyessään ja informaatiotulvan kiihtyessä käy päivä päivältä yhä ajankohtaisemmaksi. Ääni ei ole enää runoilijan, vaan meidän kaikkien.

Asbery yrittää mahdotonta, se on aina hyvä lähtökohta. Teos on suorituksena kunnioitettava, uteliaisuus, ajattelu ja herkeämätön työ painavat kuviteltua inspiraatiota ja innostusta enemmän. Vuokaavio hylkää runon runona ja veistää kielestä jotain ajattelun ja narratiivisuuden rajoja rikkovaa.

Kirjoittajana en ajattele kaavoja, runousoppeja tai kategorioita. En halua määritellä henkilökohtaista poetiikkaani tai proosaani, koska se kokemukseni mukaan muuttuu – sekä lukijana, että kirjoittajana. Mieli ja kieli hakee uutta. Tämän voisi kiteyttää Hans Magnus Enzensbergerin jo 1960 julkaistuihin säkeisiin runosta Schaum, Vaahtoa: ”Päästäkää irti! En kuulu teihin / Enkä meihin”.

Yhdysvaltalaisen Ashberyn (s.1927) bibliografiaan on kertynyt kaksikymmentäviisi kokoelmaa. Vuokaavion lisäksi on Aki Salmelan suomennoksena julkaistu kokoelma Valveillaoloa (wsoy 1998). Parnassossa ilmestyi taannoin myös nimikkoruno kokoelmasta Self-Portrait in a Convex Mirror . Teksti nosti Ashberyn kirjallisen maailman tietoisuuteen ja Pulizerin palkinnolle 1975.

………………………………

1. ekstralinkissä Olga Tokarczuk: ”Tässä teille tuleva kirjallisuuden nobelisti”

 2. ekstralinkissä Haruki Murakami: ”Väärä valinta”

………………………………

Mitä lukuromaani merkitsee – onko megamenestys laadun tae?

Meillä on tarve järjestää asiat omiin lokeroihinsa ja iskeä nimilappu päälle. Kirjallisuus ei tee poikkeusta. Viihderomaanista lanseerattiin ensin ”lukuromaani”, nyt sekään ei riitä. Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe, palkittiin vastikään Pulizerilla. Takakannen kuvauksen  mukaan kirja on ”Suuri lukuromaani sodasta, rakkaudesta ja radioaalloista sekä mittaamattoman arvokkaasta timantista, joka määrää kahden erikoisen lapsen kohtalon.” Tarinan tiivistys kuulostaa tusinaviihteeltä.

Kaikki se valo jota emme näe, (suom. Hanna Tarkka) kuljettaa toisen maailmansodan kulisseissa kahden henkilön tarinaa kohti vääjäämätöntä kohtaamista. Orpokodissa asuva Werner on tekniikan ihmelapsi, joka päätyy SS-yksikköön paikallistamaan vihollisen radiolähetyksiä. Sokea Marie-Laure elää isänsä kanssa Pariisissa ja pakenee Saint-Malon merenrantakaupunkiin mukanaan mystinen timantti, jota Hitler jahtaa kokoelmaansa.

Doerr jakaa tarinan liki kahteensataan lyhyeen ja otsikoituun lukuun. Tempo on nopea kuin musiikkivideon leikkauksissa. Aikatasot ja fokukset vaihtuvat tiuhaan, mutta hämmästyttävää kyllä, juuri siksi tarina pysyy kasassa ja lukeminen luistaa.

Doerrin teoksessa pieni ei ole kaunista: tavallista suurempi formaatti, 544 sivua ja painoa liki kilo. Myynnit maailmalla miljoonaluokkaa ja elokuvasopimus tehtynä. Harva kritiikki kyseenalaistaa romaania, New York Times käyttää adjektiiveja ”lumoavan kaunis”. Jopa Hesari hämmästyttää säröttömällä suopeudellaan. (linkki)

Asetelma on mielenkiintoinen ja aiheuttaa kysymyksiä. Vaikuttaako palkinto megamenestykseen, vai toisin päin? Miten määritellä kirjallista laatua? ”Suuri lukuromaani” on markkinamyönteinen ilmaus, mutta sisältää samalla ajatuksen, ettei sisältö ole taiteellisesti kunnianhimoisinta kamaa.

Mediaa ei perehtynyt kritiikki innosta, tähtikultti myy paremmin. Tuomas Nevanlinna sanoo tuoreen Kritiikin uutisten haastattelussa: ”Moderni subjekti tekee kritiikin mahdottomaksi, koska kaikki on katsojan silmässä ja kriitikko on vain yksi katsoja.” Hän pitää kuitenkin julkista kritiikkiä välttämättömänä, koska se on ”ainoa tapa jakaa teos.”

Blogi ottaa käyttöön yksinkertaistetun asteikon ja listaa Doerrin romaanin miinukset ja plussat ennen lopullista yhteenvetoa. Ensin miinukset:

Doerr rakentaa romaaninsa laskelmoituun kaavaan. Ratkaisu luo jännitettä, mutta lukijan odotukset eivät kyseenalaistu, kirjoittaja on päättänyt kaiken hänen puolestaan. Hyvikset ovat imeltyneen hyviä ja pahiksen rooli kliseisen korostettu ja yksioikoinen. Sanotaan, ettei kirjasta tule hyvää elokuvaa. Nyt näyttää kuin olisi käynyt toisin päin, lukemisesta tulee tunne, että tarina on tekstitettyä kuvaa maustettuna aistillisilla ilmauksilla. Kirjailijasta tulee urheiluselostaja, joka koettaa saada meidät eläytymään tapahtumien kulkuun.

Kuva: pinterest.com
Kuva: pinterest.com

Plussat: Kirjalliset työkalut ovat Doerrin hallussa hyvin. Hän kirjoittaa joutuisasti ja imevällä rytmillä, tiukat lauseet ja lyyriset kuvat vuorottelevat tarkoin harkitussa suhteessa. Kirjailija ei päästä fokusta hukkumaan, niin lausetason kuin rakenteenkin ratkaisut palvelevat tarinan tinkimätöntä kuljetusta. Ei turhia sivupolkuja. Persoonallinen ja uutta luova ote syntyy itse tarinakudelman ja tekstimassan suvereenista hallinnasta.

Plussien ja miinusten väliin sijoittuu Doerrin tyyli kuorruttaa tekstiään faktisilla detaljeilla. Tapa tuo mieleen Peter Høegin romaanit, kirjailijanlaadussa ja otteessa on samoja piirteitä. Doerr mainitsee kiitoksissaan Michel Tournierin romaanin Keijujen kuningas. Velka on ilmeinen, sillä Doerrin romaanin emotionaalisesti tehokkaimmat kohtaukset kuvaavat Hitler-Jugendin henkeä.

Summa summarum: Kaikki se valo on jota emme näe, on laskelmoinnistaan huolimatta – tai juuri sen vuoksi kohtuullinen valinta riippukeinun kesäkirjaksi. Humanismismiin sekoittuu paatosta, mutta ei haittaa. Eikä sekään, jos maailmansodan kaluaminen ei kiinnosta. Tarina kulkee kulisseistaan huolimatta.

Lopuksi lainaus romaanista. Alku sopii päivän tilanteeseen ja toiveisiin yhteiskuntasopimuksesta. Viimeiset rivit kuvaavat informaatiosodankäynnin ensi askeleita. Kirjan motto lainaa Joseph Goebbelsia: Meidän ei olisi ollut mahdollista nousta valtaan, saati käyttää valtaa niin kuin käytimme, ellei radiota olisi ollut.

”On ilta syksyllä 1936, Werner kantaa radion alakertaan ja laskee sen sivupöydälle, kun muut lapset liikehtivät levottomina ja odottavina /…/ kaiuttimista kuuluu lapsikuoron laulu, Me työtä toivomme, vain työtä, työtä, isänmaan hyväksi, työtä kunniakasta. Sitten alkaa valtion kustantama kuunnelma suoraan Berliinistä: tarina hyökkääjistä, jotka hiipivät yöllä maaseutukylään.”

…………………………………………………………………….

Blogin ekstralinkki suosittaa vastapainoa: Vastenmieliset ja vaikeat kirjat.

……………………………………………………………………

Pyöveli

Juuri nyt luvussa olevat kirjat: José Saramagon Baltasar ja Blimunda on edennyt madellen sivulle 447. Aloitettuna on Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. J P Koskisen Ystäväni Rasputin on jämähtänyt sivulle 215. Työhuoneella odottavat keskeneräiset lähdeaineistot: Janusz Piekalkiewicz, Eurooppa tulessa ja Guido Knopp, Wermacht Hitlerin armeija.

Kanto

Viimeinen, nopeasti ja samaan soittoon luettu romaani on Anneli Kannon Pyöveli. Johtopäätös: Kannon tuore kirja on intensiivisen kiinnostava Lukuromaani.

Lukuromaani on väkisin väännetty nimike viihdekirjasta. Ikään kuin myönnytys sille, että viihdyttävällä kirjalla voisi olla myös ”taiteellista” arvoa. Kuten onkin. Tänä vuonna fiktiivisen romaanin Pulizerilla palkittiin Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe. Takakannen mukaan ”Suuri lukuromaani sodasta, rakkaudesta ja radioaalloista…”

Doerrin romaani nousee blogiin aikanaan. Sain vasta käsiini romaanijärkäleen arvostelukappaleen. Pyöveliä ehdin jo ennustella sos-mediassa ensi syksyn Finladia-ehdokkaaksi. Mikä ei tietysti vuoden tässä vaiheessa ole viisasta. Kertokoon kommentti kuitenkin innostuksestani, jonka perusteet tässä lyhyesti.

Sovellan Kannon romaaniin urheilullista ajatusta: kymmenottelua ei voiteta parin lajin huipputuloksella, vaan vahvalla panoksella kaikilla osa-alueilla. Pyöveli on vakuuttavaa työtä kauttaaltaan. Vankalle faktapohjalle rakennettua fiktiota, jota kuljettaa täsmällinen, mutta rikas ja omaleimainen kieli. Ajankuvan huomioiva ja ainutlaatuisen ilmeikäs.

Pyöveli on aiheena mielenkiintoinen ja avaa tämän päivän lukijalle näkökulman 1600-luvun elämään ja yhteiskuntaan, Euroopan pyövelien historiaan ja Suomeenkin yltäneisiin noitavainoihin. Eeppisen ylevää viitekehystä ei kannata pelästyä, romaani kuvaa aihettaan käden ja kirveen mitan etäisyydeltä. Selitysten kaaret on tyystin karsittu, tarina elää hetkessä, rytmittää kerronnan aikamuotoja ja käyttää usein preesensiä.

Romaania kuljettaa osin kaikkitietävä kertoja, välillä lyhyiden lukujen äänessä on subjektiivinen minä. Tarina punoo yhteen pyövelin, tuomarin ja apteekkarin elämänlangat. Kanto on hylännyt tarkoitushakuisen juonikuvion, nyt lukemisen imu muodostuu itse aiheen käsittelystä ja ajankuvan tarinoiden limittämisestä ja niiden vastavoimista. Lopputulos muistuttaa veteen viskattua kiveä – ajattelun renkaat lähtevät laajenemaan.

Yhteiskunnan ja yksilön rajat, laki ja järjestys, säätykierto, usko ja taikausko, rahan valta ja moraalin pohdinta ovat romaanin keskeisiä teemoja. Niiden parissa Kanto on tehnyt mittavan lähdetyön. Lopun kirjallisuusluettelosta löytyy liki 30 nimikettä.

Pyövelin rakenne suosii mainitsemaani ”samaan soittoon” lukemista. Romaanin 382 sivua on jaettu yhdeksäänkymmeneenviiteen lyhyeen lukuun. Jos kerronnan vaivattomuudessa ja historiallisen aineksen käsittelyssä pitäisi hakea Pyövelille sukulainen, mieleen nousee Per Olov Enquistin vuonna 1999 August-palkittu romaani Henkilääkäri.

Kiteytys: asioita on hyvä tietää, siihen auttaa fakta. Kun asioita pitäisi ymmärtää, tarvitaan lisäksi fiktiota. Pyöveli herättää henkiin yli kolmensadan vuoden takaisen maailman.

Anneli Kanto (s.1950) on kirjoittanut romaaneja, palkittuja lasten ja nuorten kirjoja, näytelmiä sekä käsikirjoituksia tv-draamoihin. Ilmaistaan asia näin: Kanto on kirjailijana rautainen ammattilainen. Niin kova luu, että sellaiset ovat tässä maassa harvassa.

………………………………..

Ekstralinkit:

Nappiin osunut Finlandia-veikkaus.

Finlandia-voittaja, joka jätti kylmäksi.

………………………………..

Vastenmielisiä ja vaikeita kirjoja – lisälinkissä raakaa alistamista ja väkivaltaa

Suosittelin viikko sitten SOS-mediassa kirjaa ja sen filmatisointia, joka esitettiin illan elokuvana. Kyseessä oli Cormac McGarthyn Pulizer-palkittu romaani Tie. The Road julkaistiin 2006, Kaijamari Sivillin suomennos 2008.

Muutamassa seuraavan päivän kommentissa todettiin, ettei leffaa kestä katsoa loppuun eikä ”tarvitse nautiskella kiduttavasta ja vastenmielisestä kauhusta.” Siihen minulla ei ole lisättävää. Kukin makunsa mukaan.

Useimmiten elokuva ei kykene välittämään kirjailijan tekstin emotionaalista latausta, vaan kärjistää ja pelkistää tarinaa. Vaikka ei aina niinkään ole, samanlaisin vastenmielisyyden kommentein olen saanut takaisin myös lainaamiani kirjoja: Dieter Wellershoff, Simpanssin kauneus – J.M Coetzee, Maan sydämessä – Gaétan Soycy, Tulitikkutyttö – Elfriede Jelinek, Pianonsoittaja – Ian McEwan, Semettipuutarha…

Estetiikka – miten laajasti sanan haluaa määritelläkin – on kirjallisuuden avainkysymyksiä. Ennakko-odotuksia ja arvostuksiaan voi punnita vaikkapa asenteella, ettei kaikki helpolta näyttävä ole heppoista, eikä rankka ja raskas ”korkeakirjallisuutta”. Vain lukemalla se selviää.

Minulle kestävin ja syvin muistijälki on jäänyt kirjoista, jotka ovat olleet alkujaan vaikeita tai ahdistavia lukukokemuksia. Alussa mainittu Tie pohtii selviytymisen mahdollisuuksia tuhoutuneella maapallolla, sitä miten raakaa ja pelkistettyä tulee ihmisen moraalista elämän edellytysten kadottua.

McCarthyn romaanin kieli on äärimmäisen vähäeleistä, ja peilaa ankeaa maisemaa, jossa isä ja poika vaeltavat. Itseäni jäi harmittamaan, että elokuvan ohjannut John Hillcoat hukkasi romaanin viimeisen kappaleen luoman kuvan, joka kääntää tarinaan aivan uuden ulottuvuuden. Tarjoan tekstin täällä ja nostan rinnalle myös toisen romaanin päätösrivit, joiden yhtäläisyys on ilmeinen.

J.M. Coetzeen vaellusromaani Michael K: elämä (suom. Seppo Loponen 1984) on monin tavoin sukua McCarthyn teokselle. Nuori mies haluaa äitinsä turvaan kaupungista ja lähtee kuljettamaan tätä kyhäämällään kärryllä maaseudun rauhaan. Sairas äiti kuolee ja pojan odysseia jatkuu jatkuvien vastoinkäymisten kautta läpi vihan, väkivallan ja pelon maailman.

Molemmat kirjailijat tarkastelevat länsimaista sivilisaatiota ja sen kyseenalaista moraalia. Hyvän ja pahan arkkityyppistä vastakkainasettelua. Kumpikin karttaa propagandaa, ei julista, osoittele tai tyrkytä. Romaanien päätökset ovat sukua antiikin tragedioiden katharsikselle, elämänhalun uudistumiselle.

McCarthy lopettaa romaaninsa universumin ja ikuisuuden mittaiseen symboliikkaan:

”Kerran oli vuorilla virtaavissa puroissa taimenia. Niitä näki meripihkan värisessä vedessä ja virta sai niiden evien valkeat reunat värisemään hennosti. Kädessä ne tuoksuivat sammaleelta. Ne olivat kiiltäviä ja lihaksikkaita ja voimakasliikkeisiä. Niiden selässä kiemurtavat kuviot olivat karttoja maailmasta sen syntyessä. Karttoja ja labyrintteja. Siitä mitä ei saa takaisin. Eikä voi korjata. Niissä syvissä kuruissa joissa taimenet elivät kaikki oli vanhempaa kuin ihminen ja niissä hymisi salaisuuksia.”

Coetzee päättää romaaninsa toivoon ja elämän jatkumisen mahdollisuuteen:

”Ja jos ukkeli kapuaisi alas rattailta, verryttelisi jäseniään, katsoisi paikkaa jossa se pumppu oli ollut, se jonka sotilaat olivat räjäyttäneet niin ettei mitään ollut jäänyt jäljelle, ja valittaisi: ’Mistäs vesi otetaan?’ niin hän, Michael K, ottaisi taskustaan teelusikan ja pitkän narun. Hän raivaisi rojut kuilunsuulta, hän taivuttaisi teelusikan varren silmukalle ja sitoisi narun siihen, hän laskisi sen alas kuiluun syvälle maan uumeniin, ja kun hän nostaisi sen ylös, lusikan pesässä olisi vettä, ja sillä tavalla, hän sanoisi, ihminen voi elää.”

………………………………………

Blogin ekstralinkit aiheeseen:

J.M. Coetzee ja otsikon viite väkivaltaan.

Simpanssin kauneus ja kirjallinen ahdistus.

………………………………………

Olin tipahtaa omaan ansaani

Vuosien varrella on tullut toimittua useammankin kirjoittajan ateljeekriitikkona, esikoisteoksia on viilattu kaiken kokenutta kustannustoimittajaa varten. Joskus yhteistyö on jatkunut ensimmäisen julkaisun jälkeenkin.

Olen välittänyt ahkerasti eteenpäin aikanaan Helena Sinervolta saamaani ohjetta: ”Lukeminen on paras kirjoittajakoulu.” Oma lisäni ohjeeseen on ollut: pitää lukea myös kirjoja joista ei pidä. Tai kuvittele pitävänsä.

Marilynne Robinson, Gilead.

Olen ihmetellyt varmuutta, jolla kriitikot kaipaavat suurimman huomion saavalle palkintoehdokaslistalle kirjoja, joita raati ei ole sinne valinnut. Se kuulostaa urautuneelta lukemattomuuden ylistykseltä. Ja siltä, että vain eniten julkisuutta saaneisiin teoksiin on tutustuttu. En jaksa uskoa, että he ovat lukeneet jokasyksyiset parisataa nimikettä fiktiota.

Sitten kävi näin: tarvitsin neljätoista lahjakirjaa ja suuntasin kohti Kirjatorin halpalaaria. Marilynne Robinsonin romaani Gilead tuntui hyvältä valinnalta. Tukeuduin takakansitekstiin ja tietoon, että Robinson palkittiin teoksestaan Pulizerilla 2005.

Kirjaa ei voi antaa toiselle tietämättä mitä lahjoittaa. Luettuani Gileadia 70 sivua päätin etten pidä siitä. Kirjeromaanin yksisuuntainen näkökulma, tapahtumattomuus ja yltiökristillinen asenne alkoivat puuduttaa. Mietin mihin tungen neljätoista kirjaa, joiden maailmankuva tuntui tuskastuttavan.

Olin hilkulla tipahtaa itse virittämääni ansaan.

Marilynne Robinson, kuva: London Evening Standard

Jatkoin lukemista seuraavana iltana ja laskin kirjan kädestäni vasta kolmelta yöllä. Tarinan jännite, joka haluaa mieluummin piiloutua kuin nousta näkyville ja hienosti viritetyt aavistukset saivat lukemaan kirjan loppuun. Kliseisesti ilmaistuna, koin päässeeni lähemmäs sellaisia sanoja kuin: luopuminen, anteeksianto, ymmärrys ja armo.

Tässä ei ole kritiikkiä, eikä juttu suosituksestakaan käy. Paavo Haavikon lause tähän saattaisi sopia: ”Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen.” Lopuksi lainaus Robinsonilta:

”Teologit puhuvat ennakoivasta armosta, joka edeltää itse armoa ja auttaa meitä ottamaan sen vastaan. Luulen että täytyy olla myös ennakoivaa rohkeutta, joka auttaa meitä olemaan rohkeita – siis myöntämään, että on enemmän kauneutta kuin silmämme sietävät, että käsiimme on annettu kallisarvoisia asioita ja että saamme aikaan suurta vahinkoa, jos emme osoita minkäänlaista arvostusta niitä kohtaan.”

……………………………………

Marilynne Robinson (s.1943 Yhdysvalloissa) julkaisi palkitun esikoisensa Talonhaltijat 1980. Kahden tietokirjan jälkeen ilmestyi odotettu romaani Gilead (suom. Laura Jänisniemi), jossa kuolemaa odottava vanha pastori, jolla on nuori vaimo, kirjoittaa kirjettä vasta seitsemänvuotiaalle pojalleen.

Maailmanloppu ja muita valintoja

Matkalla ollessa pitäisi ehtiä. Juosta museot ja nähtävyydet. Kuljen mieluummin mielialan mukaan, ennakkoon tehty ohjelma ahdistaa. Tai sitten en kulje, pysähtyneenä voi katsella miten elämä soljuu ohi. Sellainen valinta on kuitenkin tehty, että Akropolis ja monet jo kolutut jätetään muiden huoleksi. Paitsi jos poika tai tytär lentää joksikin viikonlopuksi – silloin mennään yhdessä.

Ateena 20.11.2009

Pireuksen satama on ainoita ”pakollisia” kohteita. Kai muistatte millä lauseella Niko Kazantzakisin Zorbas alkaa – pitäähän paikka käydä katsomassa. Tänä aamuna nenä näytti Lycabettuksen kukkulaa kohti, ja sinne kiivettiin. Kuva on puolimatkan krouvista. Paikalla on kristittyjen rukuoshuone. Huipulle ja lähemmäs jumalaa on pystytetty kreikkalaiskatolisten pieni kappeli.

Sitten k i r j a l l i s u u t t a.  Antiikin kulttuurista, mytologioista ja arjen tarinoista kiinnostuneille kaksi kirjasuositusta, molemmat Kirsti Simonsuuren: Nopanheittäjä ja Akropolis. Sieltä selviää sekin taru, miksi mantelipuuhun puhkeavat kukat ennen lehtiä… Ja antiikista hyppy vuoteen 2007 – suoraan Pulitzerin palkintoon. Se myönnettiin Cormac McCarthylle romaanista TIE. Istuin eilen parvekkeella ja luin loistokirjan loppuun.

Pulitzerin palkinto 2007

Romaani on totisesti palkintonsa ansainnut. Aihe on rankka, maailmanlopun jälkeinen, tuhkan silaama harmaa maisema, jossa isä ja poika tekevät matkaa tuntemattomaan. Eloonjääneitä on vähän, taistelu elämän jatkumisesta läsnä koko ajan. McCarthyn tyyli on tinkimätön, lakonisista lauseista kasvaa tekstin intensiteetti ja tarinan huikea jännite.

Pidän fragmentaarisista romaaneista ja vierastan suoraa kronologiaa. Tiessä kaikki on toisin ja toimii hienosti, rakennetta ei tarvitse rikkoa kuin muutamalla muistolla. Mietin lukiessa miten tällaisen tarinan voi päättää, hukkuuko se tyhjään melodraamaan. En  kiellä, etteikö lopun lähestyessä pidä nielaista kurkkuun kiipeävää liikutusta, mutta noinhan sen pitää mennä. Viimeinen lyhyt kappale sitoo koko kirjan maailman luomisen metaforiin. Yhtä hienoihin lopetuksiin kykenee vain nobelisti J.M. Coetzee. McCarthyn Tie heilahti heti top-kymppini kärkisijoille.