Ahdistusta Kevyt Olo -Areenalla

Tampereella on kaksi Areenaa. Uros Live -elämysareena avataan joulukuussa 2021. Pispalan Verkkopallohallissa (nykyinen Näsihalli) alettiin pelata tennistä ja keilata vuonna 1938. Nyt hallin itäpäädyssä on Olvin mainos, jossa luvataan Areenalle Kevyttä Oloa.

Lämpömittarin alta löytyy työtilani. Olen entisestä talonmiehen asunnosta otettu ja onnellinen! Mutta kuten hyvin tiedetään, elämä on aaltoliikettä – ja nyt on ahdistuksen vuoro. Tein duuneja Pyynikin trikoon punatiilitehtaalla yli kaksikymmentä vuotta. En osannut kuvitella miten koville vuodenvaihteen muutto otti, ja mitä muuta siihen voisi liittyä.

Entiseen paikkaan oli kertynyt tavaraa. Kaiken setviminen, muutto ja uuden tilan kunnostus vei pari kuukautta ja sekoitti aikatauluni. Mutta pirunko väliä ajalla on, ja kuka sitä hallitsee? Tykkään tehdä ”sisustushommia”, ja kaiken keskellä tajusin, miten etuoikeutettu olen saatuani uuden työtilan. Miten tyytyväinen pitäisi olla työkykyyn, puolisoon, tenaviin ja lastenlapsiin.

Olen neurootikko, joka ei osaa rentoutua – eikä sitä punkkuakaan voi ihan joka päivä litkiä. Yksinäisyydensietokykyni on parissa vuosikymmenessä kehittynyt hiivatin hyväksi. Korona-aikana en ole oikeastaan muuta kaivannut kuin keikkoja kirjailijaliiton residensissä Ateenassa – ehkä muutakin tuulettumista, kun voi istua tavernan pöydässä ja seurata miten elämä virtaa ohitse. Nyt ahdistuksen ja yksinäisyyden tunne yrittää vyöryä ylitse.

Hesarin jutussa 6.2. neuvotaan näin: ”Murehtimiskäyttäytymiseen voivat auttaa esimerkiksi huolihetket: huolille varataan päivästä tietty aika. Huolihetki kannattaa päättää rentoutumis- tai hengitysharjoitukseen, jotta se saa selkeän lopetuksen. Huolihetket tulevat niiden ulkopuolellakin mieleen. Silloin ne on tarkoitus huomata: aha, nyt huomaan, että minulle on tällainen huoli. Laitan sen ylös. Silloin todetaan, että nyt ei ole murehtimisen aika, palaan siihen myöhemmin.” Tätä neuvoa en halua, enkä osaa kommentoida.

Joskus ajattelin, että kaivoon tiputtuaan sinne saattaa jäädä. Nyt funtsin, että nykyhetki ei ole pysyvä tila. ”Carpe diem” – hetkeen tarttumista – en tahdo allekirjoittaa. Ihminen on kaiken summa, menneenkin, johon myös tulevaisuus voi linkittyä. Joulun kantissa, 2018, aloitin Ateenassa tarinan, josta kuvittelin lasten- ja nuorten romaania. Kun sain käsikirjoituksen tehtyä, huomasin, että se sopii yhtä lailla aikuisille. Elokuun alussa Oiva ja aikasormus ( Avain kustannus) on kansien välissä ja kaikkien ulottuvilla.

Kaikesta huolimatta – ja juuri sen tähden, mietin ajatusteni ja ahdistuksen summaa. Nappaan hyllystä runokokoelmani, jolla on provosoiva nimi: ”Elämän tarkoitus” (Like 2002). Mitä olen ajatellut yksinäisyydestä liki kaksikymmentä vuotta sitten?

S O V I TU S

Tapasin aina hallitsijoita, ihmisiä

joille on palatsi tarjolla

ennen kuin ymmärtävät edes pyytää.

Sovitin kuolinpaitaa, nyt tiedän

miten ihminen arkkuun puetaan.

Ei minusta voi Buddhan patsasta tehdä,

en jaksa elää omasta loistosta.

Joku Jumalista rakastaa minua vain enemmän

kuin ketään muuta,

tekee lopulta niin yksinäisen,

että saan kokea muuttumisen salaisuuden.

Jättää minut itsekseni.

………………………………………

Blogin ekstralinkki

1. Lauri ja Raymond vetivät elämästä saman johtopäätöksen

2. Me tapahdumme tuntemattomilla syvyyksillä

……………………………………….

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

VASTAA LASKUTOIMITUKSEEN KOMMENTOIDAKSESI!